tag:blogger.com,1999:blog-55205859112383593982024-02-08T02:44:30.342-08:00Five hundred And OneAleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.comBlogger601125tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-5659266253290734302019-05-23T09:28:00.001-07:002019-05-23T09:28:41.629-07:00Kalmah - The Black Waltz (2006) & Katatonia - The Great Cold Distance (2006) & Kamelot - Haven (2015)<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tällä blogitekstillä on hassu teema: Ka-alkuisia bändejä, joita en ole aiemmin tajunnut täysin, mutta joita yritän jälleen tajuta. Bear with me.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kalmah on, edelleen, niitä yhtyeitä, joista minun pitäisi kaiken järjen ja järjettömyyden perusteella olla into pinkeänä, mutta kun ei vaan lähde. Olen jo aiemmissa kirjoitelmissani yrittänyt käsitellä sitä, mistä tuo... jos ei nyt inhoni, niin ymmärtämättömyyteni... on kummunnut. Muistaakseni (en jaksa tarkistaa) tulin siihen tulokseen, että Kalmah ei ole riittävän överi missään tekemässään jutussa: lyriikat ovat tavallisia, soitossa ei ole älytöntä teknisyyttä, musiikista puuttuu taidemetallinen tunnelmallisuus, biisit eivät ole tarttuvia eivätkä vastaavasti myöskään mitenkään erityisen koukeroisia. Kaikissa aspekteissa musiikissaan Kalmah jää juuri sinne uncanny valley -akselille, josta en ole saanut hilattua sitä ylös.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/0/5/8/105826.jpg?4716" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="531" data-original-width="540" height="314" src="https://www.metal-archives.com/images/1/0/5/8/105826.jpg?4716" width="320" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>The Black Waltz</b> on monien mielestä yhtyeen paras levy ja siltä löytyy paras yhtyeeltä koskaan kuulemani kappale, <i>The Groan of Wind</i>, mutta jälleen... Ei vaan lähde. Petri Kokko on riittävä muttei poikkeuksellinen örisjä. Sävellystyö on riittävää muttei huikeaa. Ja niin edelleen, jälleen, aina. Olen kuunnellut levyn nyt liioittelematta viisitoista kertaa, mutta jokaisella kerralla olen laskenut biisejä ja minuutteja sen päättymiseen. Mitään vikaahan levyssä ei ole, mutta se ei tee mielestäni mitään osa-aluetta niin hyvin, että saisin koko musiikillisen paletin naksahtamaan kohdilleen sen kautta. Esimerkiksi Opeth aukeaa minulle ajoittain juuri Mikael Åkerfeldtin örinöiden kautta, Bob Dylan lyriikoillaan ja niin edelleen. Kalmahilla ei ole mitään poikkeuksellista, joka ohjaisi kuunteluani haluttuun suuntaan. Ehkä taas parin kuukauden tai vuoden päästä annan yhtyeelle uuden mahdollisuuden (<b>Palo</b> on kuulemma kova kiekko), mutta nyt haluan levyn vain pois silmistäni.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Katatonia on toinen bändi, jolle olen mielestäni antanut useita mahdollisuuksia ja jonka kanssa olen päässyt lähelle ymmärrystä, mutta ymmärrykseni on hiipunut pois. Yhtyeen klassikkona pidetty (Åkerfeldtin örinöillä ryyditetty, huom.!) <b>Brave Murder Day</b> on hyllyssäni, lähes kuuntelematta; myöhempi <b>Tonight's Decision</b> on soinut useammin, mutta sekään ei ole tuntunut mitenkään erityisen omalta. Yhtyeen "depressive rock/metalliksi" luokiteltava musiikki on kuin Sentencediä ilman parasta tarttuvuutta tai sysimustaa huumoria.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/0/1/1/101159.jpg?2832" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="400" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/1/0/1/1/101159.jpg?2832" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>The Great Cold Distance</b> on kuulemma mestariteos. Itse en saa siitä paljoakaan irti. Kappaleet ovat varsin simppeleitä neliminuuttisia ralleja, jotka kyllä kuuntelee, mutta kun niitä on levyllä kaksitoista eikä niiden välillä ole suurta variaatiota, mielenkiintoni hiipuu samalla tavalla kuin ymmärrykseni yhtyeen varhaisemmista mestariteoksista. Jonas Rensken vokaalit ovat makuuni liian ohuet, vaikka ne sopivatkin erinomaisesti yhtyeen soundipalettiin - mutta, kuten biisien kohdallakin, ne eivät riitä kantamaan maaliviivalle saakka, ainakaan minulle. Monet muut kuuntelijat tuntuvat olevan sillä kannalla, että mitään tätä parempaa ei ole eikä tarvitsekaan olla (8.7 on korkea keskiarvo MetalStormissa). Levyn kuuntelun jälkeen saatan valikoida minkä tahansa levyn biiseistä ja miettiä, että täähän oli ihan hyvä biisi, miksi olen näin kriittinen tätä kohtaan, mutta kun kuuntelen toisen biisin, muistan. Liian monotonista, liian ponnetonta, liian helposti taustamusiikiksi taantuvaa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kamelotista olen pitänyt jo aiemmin, sanotaan se nyt tähän alle. Etenkin yhtyeen kultakauden levyt (2001 - 2007) ovat kovia kiekkoja, mutta ennen yhtyeen uusinta, <b>The Shadow Theory</b>a - jota ilmeisesti kaikki muut kuin minä pitävät yhtyeen heikoimpana sitten alkuaikojen - nykymuotoinen Kamelot ei lähtenyt kunnolla. Myönnän, että monet väliin jäävistä levyistä käväsivät luureissani vain pikaisesti, mutta käväisivät kuitenkin. Annoin <b>The Shadow Theory</b>lle erittäin korkean arvosanan Impessä enkä kadu sitä tippaakaan, koska se levy avasi minulle uudelleen tien Kamelotin maailmaan. Samalla kun se avasi väylän bändin pariin, tiesin joutuvani levyostoksille.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/4/9/5/2/495299.jpg?4307" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="528" data-original-width="528" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/4/9/5/2/495299.jpg?4307" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>Haven</b>in, yhtyeen toiseksi uusimman levyn, löytäminen ei ollut kuitenkaan niin simppeliä: vaikka levy on vain pari vuotta vanha, sitä ei ole missään midpricena tai edes täyshintaisena. Onnistuin kuitenkin, ilmeisen kovalla tuurilla, bongaamaan yhden kappaleen erään suomalaisen levykauppaketjun myymälästä ja vaikka kiekko oli lähes täyshintainen, ostin sen.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ja helvetin hyvä niin: <b>Haven</b> on vähintään yhtä hyvä kuin <b>The Shadow Theory</b>. Koukkuja, huikeita melodioita, Tommy Karevikin päräyttävät laulut, jättimäinen määrä uudelleenkuunteluarvoa, ei yhtään huonoa biisiä... Kyllä kelpaa, ai saatana. Olin jo ensimmäisen biisin, <i>Fallen Star</i>in, jälkeen leuka lattiassa - ai näinkö hyvää settiä tää olikin, miksi en ollut aiemmin häkeltynyt tästä? Leuan keräilyssä on kulunut nyt joitakin viikkoja, ehkä kuukausia. Häikäisevä levy, kovan hintalappunsa arvoinen, monin kerroin.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-6900798681186983602019-05-09T06:51:00.002-07:002019-05-09T06:51:40.273-07:00Gojira - Magma (2016) & Hammerfall - No Sacrifice, No Victory (2009) & In Flames - Sounds of a Playground Fading (2011)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;">Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta
olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta
samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;">Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei
vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa –
edellisen kerran, kun kuuntelin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">From
Mars to Sirius</b>in, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en
ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea
on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien
vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta
toisensa jälkeen. Voin kuunnella <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The
Heaviest Matter of Universe</i> -tasoisen biisin koska vain ja olla
(vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen
jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan
minua kelkkaansa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/5/7/8/3/578377.jpg?3557" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="620" data-original-width="620" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/5/7/8/3/578377.jpg?3557" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Magma</b> on yhtyeen
fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä
edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen
takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen
haalinut <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">From Mars to Sirius</b>: <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Magma</b> tuntuu raa’alta,
silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään”
-tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana
hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Silvera</i>
omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja
kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa
siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan
päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen –
en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni
siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan
yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta
keitos ei silti maistu.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;">Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut
erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa
jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä,
että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys
meni romukoppaan vuoden 2014 <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">(r)Evolution</b>in
myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä
seurannut <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Built to Last</b> oli taas
selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Domination</b>ia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla)
biisillä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/1/7/6/217687.jpg?3758" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/1/7/6/217687.jpg?3758" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;">Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit
pistivät ilmoille <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No Sacrifice, No Victory</b>
-lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on
musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä,
ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun
läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen
kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä
kuin avaus- ja sinkkuraidan <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Any Means
Necessary</i> ja The Knackin <i style="mso-bidi-font-style: normal;">My Sharona</i>
-raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Any Means Necessary</i> jäi mieleen jo
ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä:
biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi
saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän <i style="mso-bidi-font-style: normal;">My Sharona</i>sta voi sanoa, sen parempi.
Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin
kuin aiemmin tai <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">(r)Evolution</b>illa.
Turhauttava bändi.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;">Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa
pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat
olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä,
osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Come Clarity</b> oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Colony</b>n tai edes <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Reroute to Remain</b>in tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Come Clarity</b>n jälkeen luovutin In
Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa,
kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt
lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen
keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä
mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin
omaperäistä ja toimivaa musiikkia.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/0/3/7/303722.jpg?1538" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="650" data-original-width="650" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/0/3/7/303722.jpg?1538" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Helvetica Neue, Arial, Helvetica, sans-serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Sounds of a
Playground Fading</b> on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono
levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja
ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että
se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on
siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. <span lang="EN-US" style="mso-ansi-language: EN-US;">Esimerkiksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Where the Dead Ships
Dwell</i>, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">All for Me</i> ja <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Fear Is the Weakness</i> ovat ihan päteviä
ralleja. </span>Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi
päättyä <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The Attic</i>in myötä eikä kukaan
menettäisi mitään – jo <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The Attic</i> on
niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki
biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa
ilman <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Jester’s Door</i>ia tai <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Liberation</i>ia. Helposti. Levyn alkupuolen
ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko
In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn
jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua
uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-54725508145171435032019-04-11T06:55:00.001-07:002019-04-11T06:55:10.980-07:00While Heaven Wept - Fear of Infinity (2011) & Wizard - Thor (2009) & Iron Fire - On the Edge (2001)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa.
Normaalisti väittäisin, että olen ollut kovin kiireinen ja niin edelleen, mutta
tällä kertaa se jopa on totta: olin pari viikkoa sitten työ- ja lomamatkan
yhdistäneellä viikon reissulla, sen jälkeen painanut (käytännössä) kahta työtä
rinnakkain ja hoidellut muuttoakin vielä. Jos siis levyblogin päivittäminen on
jäänyt roikkumaan, sen ei pitäisi olla mikään ihme keskimäärin kenellekään.
Suunnitelmissani on parikin kärsimystoleranssia, jahka ehdin viettää kokonaisen
päivän kotosalla ja tuskailla läpi kolme (oletettavasti) huonoa levyä yhdeltä
istumalta; tavallaan tämän tekstin voi pitää eräänlaisena esiasteena yhdelle
miettimistäni kärsimystoleransseista.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/9/9/8/299823.jpg?2018" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/9/9/8/299823.jpg?2018" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">While Heaven Wept on yhtyeenä kiinnostava tapaus: bändi
aloitti tekemällä doom metallia, mutta tälle vuosikymmenelle tultaessa musiikki
otti pari käännettä yllättävämpään suuntaan. Yhtyeen viimeisin levy <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Suspended at Aphelion</b> (2014) on
tyyliltään… öh, bear with me, <u>doomahtavaa progepoweria</u>, jossa pääpaino
on sanalla proge. Sanat ”doom” ja ”power” eivät yleensä sovi keskenään samaan
genremääritelmään, mutta niin ne vain While Heaven Weptin kanssa on mahdutettu
vähintäänkin erikoiseen blendaukseen. En ole aivan samaa mieltä määritelmän
kanssa, koska <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Suspended at Aphelion</b><i style="mso-bidi-font-style: normal;"> </i>ei ole kovin power, mutta
yksiulotteisesta sävellystyöskentelystään huolimatta se oli ihan kelvollinen
levy.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Fear of Infinity</b>
edeltää <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Suspended at Aphelion</b>ia
kolmella vuodella ja vasta sitä kuunnellessa käsitin, mitä genremääritelmällä
on haettu: soundissa proge, doom ja power iskevät yllättävän luontevalla
tavalla yhteen. Joskus rämistellään tuplabasarien tahdissa, joskus hidastellaan
(synavetoista) doomia mukaillen ja solisti Rain Irvingin voisi tulkintansa
perusteella helposti kuvitella pinkfloydmaisen progeyhtyeen keulille. Esimerkiksi
<i style="mso-bidi-font-style: normal;">Obsessions Now Effigies</i> toimii
oivallisena indikaattorina siitä, kuinka nämä moninaiset elementit voivat
kohdata ja muodostaa koherentin kokonaisuuden – kun sitä vielä seuraa
tunnelmallinen <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Unplenitude</i> (joka on,
Irvingin maneerisen laulumelodiatyön mukaisestikin, kuin suoraan <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Suspended at Aphelion</b>ilta), palaset
loksahtelevat paikoilleen. En tiedä, onko <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Fear
of Infinity</b> erinomainen levy, mutta se on epäilemättä hyvä levy – jotain,
mitä kahdesta seuraavasta tämän blogitekstin levystä ei voi sanoa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/2/3/6/223603.jpg?1516" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="283" data-original-width="283" src="https://www.metal-archives.com/images/2/2/3/6/223603.jpg?1516" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Wizard on minulle synonyyminen tusinapowerin – jota olen
joskus kutsunut kolmeneuronpoweriksi – kanssa. Joskus nuoruusvuosina innostuin…
no, innostua on hieman liian vahva sana, mutta diggailin, ainakin… yhtyeen
parhaiksi väitetyistä levyistä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Head of
the Deciever</b> ja <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Odin</b>, jotka ovat
mielestäni edelleen ihan pätevää tekemistä, oman erinomaisen ahtaan genren
sisällä. Arvostelin Imperiumiin kerran parikin Wizardin levyä yhdeltä kerralta
ja viimeistään arvosteluhommien myötä olen käsittänyt, miten huonoperusteinen
Wizard-diggailuni on ollut: bändin soundi on niin geneerinen kuin mahdollista
ja pitkä levytysura on suorastaan häkellyttävä fakta, kun ottaa huomioon miten
turhanpäiväistä yhtye <u>parhaimmillaan</u> ollut, niistä heikommista levyistä
puhumattakaan.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ostin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Thor</b>in ihan
vain, koska se oli halvalla ja halusin tyhjentää progeiluun ja Bob Dylaniin
taipuvaisen levypalettini suoralla jyystöllä. Ja huoh miten oikeassa olinkaan.<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"> Thor</b> on niin turvallinen levy, että
jopa Iron Savior alkaa kuulostaa omaperäiseltä tämän rinnalla. Yksitoista
biisiä, reilu kolmevarttia kestoa ja tasan nolla omaperäistä ideaa.
Viikinkitematiikka yhdistettynä poweriin, kuinka omaperäistä! Kömpelöä
englantia, kuinka ihastuttavan freesiä saksalaisen voimametallin kentällä!
Hokemakertsejä, joita voidaan sitten huudattaa keikoilla, joille kaikki kolme
fania jaksavat saapua – tämä on innovaatioista suurin! Mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Thor</b> ei ole, ihan oikeasti, mitenkään
huono levy – läpikotaisen mielikuvitukseton ja yllätyksetön, kyllä, mutta ei
huono. Solisti Sven D’Anna on, edelleen, mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä
solisti Wizardin kaltaiselle yhtyeelle. Vaikka tällaista kiekkoa on vaikea
suositella kenellekään, joka on jo kuullut useamman kuin yhden power metal
-levyn, aitoa paskaa on vasta luvassa.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/6/5/3/2653.jpg?0952" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/6/5/3/2653.jpg?0952" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tuottaa minulle tasan ei yhtään nautintoa sanoa, että Iron
Firen kakkoslevy <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">On the Edge</b> on ihan
järisyttävän paska levy. Se on juuri sellainen turhanpäivänen, vuosituhannen
taitteen kolmeneuronpowerkiekko, jollaisten kuuntelemisesta pitäisi saada
vitutusverorahoja. Kyllä, Marin Steene on hyvinä päivinään näppärä säveltäjä ja
kelvollinen solisti, mutta jo ensimmäinen hänen laulamansa säkeistö <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The End of It All</i>issa ärsyttää niin
saaaaaatanasti: ”breaking down the eaöyöyöy”. Kyllä mä vibran käsitän, mutta
onko sen pakko olla noin kokonaisvaltaisen vittumainen ja kiinteä osa
laulumelodiaa? Jo tässä vaiheessa, ekan varsinaisen biisin ekan säkeistön
ekassa säkeessä, tekisi mieli heittää levy seinään; myöhemmin inho levyä
kohtaan muuttuu entistä syvemmäksi eikä seinään heittäminen enää riitä, ja
nestemäiseen typpeen upottaminen muodostuu pelkästään annihilaatioprosessin
ensimmäiseksi askeleeksi. Pelko pois, ei mulla ole nestemäistä typpeä, joten
fantasian tasolle jää – lisäksi, onpahan hyllyssä taas yksi lisälevy, jolla
ärsyttää kavereita juomapelimeiningillä. Tokassa varsinaisessa biisissä on
kertosäkeessä joku saaaaaatanan ärsyttävä efekti, joka kuulostaa autenttisesti
siltä, että kyllä vain, hammaslääkärin pora sattui lipsahtamaan alaleuasta
korvakäytävään.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Monet varmasti lukevat kuvaukseni levystä, etsivät sen
suoratoistopalvelusta ja kuuntelevat sen ajatellen, että eihän tämä nyt niin
huono ole. Ei sitten, kai, mutta juuri se näennäisen pätevä musisointi tekee
levystä niin julmetun rasittavan kuultavan: kun kaikki Steenen suustaan
päästämät yninät asettuvat kontrastiin muodollisesti pätevään riffittelyyn,
vitutuskynnys kasvaa eksponentiaalisesti. Vielä kun vaakakuppiin asettaa sen,
että Iron Fire on myöhemmin tehnyt hyviä levyjä – parin vuoden takainen <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Among the Dead</b> on edelleen kirjoissani
kelpo tapaus – saa <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">On the Edge</b>n
kuulostamaan vielä entistä hämmentävämmin sietämättömältä tapaukselta.
Millaisia mehuja pitää juoda, että näin läpensä surkeita ratkaisuja ei tule kyseenalaistaneeksi?
Jakakaa sitä eteenpäin, pisara kerrallaan, lääkkeenä George R. R. Martinin ja
Jari Mäenpään perfektionismeihin, niin saataisiin joskus <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Winds of Winter</b> luettavaksi ja <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Time
II</b> kuunneltavaksi. Mutta, jos siellä Tanskan suunnalla tätä luetaan, älkää
nyt helvetti enää itse kaikkea kitatko, perkele.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-85158157345951794972019-03-14T09:18:00.000-07:002019-03-14T09:17:59.959-07:00Bob Dylan - Bringing It All Back Home (1965) & Bob Dylan - Blood on the Tracks (1975)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Dylan, Dylan… Tätäkö se antiheviherääminen teettää? Että
hankkii kaksi Bob Dylanin levyä parin päivän sisään? Että luukuttaa niitä lähes
yksinoikeudella? Helvetti, toisen kanssa tein jotakin sellaista, mitä yleensä
välttelen: tilasin sen kauppaan odottelun ja kiertelyn sijaan.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/I/51CpykESm5L._SY355_.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="355" data-original-width="349" height="320" src="https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/I/51CpykESm5L._SY355_.jpg" width="314" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Bringing It All Back
Home</b> on uudemmista Dylan-hankinnoistani musiikillisesti puhuttelevampi,
kiitos rämisevämmän ja rokkaavamman yleisilmeen. Tai siis, yleisilmeen sijaan
ensimmäisen puoliskon ilmeen. Levy on kaksijakoinen tapaus: toisaalta sen
ensimmäinen puolisko on rokkaavampaa, melkein autotallirockilta soundaavaa
rämistelyä – kuuluisa <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Subterranean Homesick
Blues</i> on levyn avausraita – ja jälkipuolisko tutumpaa, turvallisempaa ja
minimalistisempaa folk-Dylania. Uskallan väittää, että <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Bringing It All Back Home</b> on helpoin niistä Dylanin levyistä, jotka
omistan, ainakin kaltaiseni hevijäärän näkökulmasta, koska se tarjoilee hivenen
tuttua ryminää ja runttaa (helvetti, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Outlaw
Blues</i> menee jo atonaaliseksi!) mutta silti sieltä löytyy paljon sitä
Dylania, josta hänet yleensä tunnetaan. Minulle levyn biiseistä ovat
kolahtaneet parhaiten tähän mennessä tajunnanvirtamainen <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Bob Dylan’s 115th Dream</i> sekä yhtä aikaa koskettava että tarttuva <i style="mso-bidi-font-style: normal;">It’s Alright Ma (I’m Only Bleeding)</i> –
nämä ovat myös levyn kaksi pisintä biisiä, vaikka eipä sillä Dylanin kohdalla
ole niin väliä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/f/fa/Bob_Dylan_-_Blood_on_the_Tracks.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="316" data-original-width="316" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/f/fa/Bob_Dylan_-_Blood_on_the_Tracks.jpg" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Blood on the Tracks</b>
on puolestaan vaikeampi tapaus, sillä se on todella hillitty ja minimalistinen
levy. Se taitaa olla akustinen – joskaan ei pelkästään Dylanin esittämä. Juuri
musiikillinen vähäeleisyys sopii levyn tunnelmaa todella hienosti, koska
sanoitukset ovat abstraktien sanailotulitusten sijaan henkilökohtaisia
kertomuksia, joissa Dylan ruotii avioeroaan. Etenkin avausraita<i style="mso-bidi-font-style: normal;"> Tangled up in Blue</i> on pysäyttävää
kuultavaa, kiitos kolmella eri aikatasolla kulkevan rakkaus- ja erotarinan.
Myös esimerkiksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">If You See Her, Say
Hello</i> kuvaa aikuismaista lähestymistapaa parisuhteen päättymiseen turhan ja
rasittavan angstimelodraaman sijaan. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Blood
on the Tracks</b> on henkilökohtainen levytys, jota monet pitävät Dylanin
parhaimpiin kuuluvana, mutta ainakin minulle se on jäänyt (vielä) hivenen
etäiseksi, sillä sen musiikillinen ilme on makuuni turhan yksipuolista.
Lisäksi, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Idiot Windin</i> kohdalla
Dylanin laulu on sen verran rasittavaa yliyrittämistä, että joudun kerta
toisensa jälkeen harkitsemaan jaksaako sen mittavan keston kuunnella loppuun
saakka.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kysymys levyjen paremmuudesta on kuitenkin vaikeampi pala,
koska ne ovat sen verran erilaisia. Tällä hetkellä, ainakin, menisin sanomaan <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Bringing It All Back Home</b>a paremmaksi,
kiitos sen musiikillisen monipuolisuuden, mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Blood on the Tracks</b>in lyriikat ovat selvästi parempia ja
puhuttelevimpia. Jos kaipaan taustamusiikkia ruuhkametroon, valikoin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Bringing It All Back Home</b>n – jos haluan
makoilla sohvalla ja kuunnella postmodernin ajan trubaduuria, valikoin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Blood on the Tracks</b>in.<span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Kaikista omistamistani Dylaneista <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Highway 61 Revisited</b> taitaa kuitenkin
viedä kärkipaikan, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Desolation Row</i>’n
mitalla.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-47502574876170193342019-03-11T10:01:00.002-07:002019-03-11T10:01:20.401-07:00Luca Turilli's Rhapsody - Ascending to Infinity (2012) & Therion - Lemuria (2004)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Kahden levyn yhteisblogiteksti, jälleen. Tämä näyttää olevan
uusi formaattini. Minulle se sopii, koska ainakin näin saan joskus jotakin
kirjoitetuksi tähänkin blogiin. Vedän nyt myös podcastia (Imperiumi 363) eli
blogitekstien vähyys selittyy sillä. Tällä kertaa, kuitenkin, käsittelyssä
kaksi pintatasolla erilaista levyä, joilla on kuitenkin paljon yhteistä:
molemmat ovat mahtipontista nykymetallia, molemmilla on siniset kansikuvat ja
molempia pidetään alagenrejensä parhaimmistona. Toisen kohdalla olen samaa
mieltä, toisen en.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/4/4/4/344444.jpg?1111" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="407" data-original-width="400" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/4/4/4/344444.jpg?1111" width="314" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Rhapsody-sotku on tavanomainen vitsiaihio meidän
melometallidiggarien keskuudessa. Ensin oli Rhapsody, joka teki pari ihan
kivaa, sopivan naiivilla tavalla toteutettua power metal -levyä. Rhapsodysta
tuli levy-yhtiökiistan jälkeen Rhapsody of Fire – sama bändi, pienellä
lisänimellä. Luca Turilli lähti Rhapsody of Firesta ja perusti oman bändinsä,
Luca Turilli’s Rhapsodyn. Jossakin välissä Fabio Lione lähti Rhapsody of
Firesta ja alkoi kiertää Turillin kanssa nostalgiarahastus-Rhapsodyna;
unohtamatta, että Rhapsody of Fire teki nostalgiadollarin perässä juostessaan
turhanpäiväisen uudelleenäänityskokoelman <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The
Legendary Years</b>. Hetken ajan oli kolme eri Rhapsodya, joista Luca Turillin
iteraatiota pidettiin yleisesti ottaen parhaana – ja erityisesti proggiksen
ensimmäinen levy, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ascending to Infinity</b>,
lasketaan parhaiden moninaisten Rhapsody-nimikkeiden alle mahtuvien projektien
parhaiden plattojen joukkoon.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Odotukseni olivat korkealla, koska pidän Rhapsodyn
lapsellisesta mutta hyvin toteutetusta powerista. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ascending to Infinity</b> on kuitenkin ihmeen ponneton levy.
Äänimaailma on kuin suoraan metallilla ryyditetty soundtrack, mutta
kitarasoundit on rutistettu kuiviksi ja muovisiksi. Lisäksi,
kappalemateriaalista puuttuu paras potku. Vain muutaman kerran levy meinaa
päästä kunnolla lentoon – <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Dante’s Inferno</i>
omaa hauskan kertosäkeen, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Dark Fate of
Atlantis</i> on taattu keikkahitti – mutta lässähtää taas. Edes massiivinen
päätösraita <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Of Michael the Archangel and
Lucifer’s Fall</i> ei pääse jaloilleen. Hyvä on, eihän tämä huono levy ole,
mutta kaukana Rhapsody-nimikkeiden parhaista saavutuksista, sinfonia-powerin
parhaimmistosta puhumattakaan. Paras potku ja draivi puuttuvat; kokonaisuus jää
kovin hengettömäksi ja munattomaksi.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/9/8/6/39861.jpg?3258" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="400" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/9/8/6/39861.jpg?3258" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Toisin kuin Therionin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Lemuria</b>,
joka potkii perseelle välittömästi. Minulle Therion on aina ollut etäinen
bändi, koska olen syystä tuntemattomasta poiminut kokoelmaani vain heidän
heikompia levyjään: <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Gothic Kabbalah</b>
vielä menee, mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Sitra Ahra</b> on
ajanhukkaa. Näiden puolittaisten tai täysveristen pettymysten jälkeen olen
karsastanut koko bändiä, mutta päätin antaa mahdollisuuden, kun kerran yhtyeen
parhaaksi väitetty levy löytyi edukkaasti, pitkän etsinnän jälkeen.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Onneksi annoin mahiksen, sillä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Lemuria</b> on erinomainen levy. Se ei ole ylimittainen (ota opiksesi, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Beloved Antichrist</b>), se omaa oikeita
biisejä (ota opiksesi, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Sitra Ahra</b>)
ja sinfoniaelementti on kiinteästi osa soundia (ota opiksesi, Epica).
Esimerkiksi avausraita, päälle välittömästi rullaava <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Typhon</i> omaa kuorolaulua ja sinfoniaorkesteria, mutta on kuitenkin
muutakin kuin soundtrackia. Se on ihan oikea biisi, ja vielä hyvä sellainen.
Kaikilla <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Lemuria</b>n biiseistä on
riittävän omanlainen ilmeensä, että ne jäävät mieleen, mutta siitä huolimatta
paketti pysyy kasassa eikä sirpaloidu sekametelisopaksi. Esimerkiksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Three Ships of Berik</i> on folkahtavuudessaan
suorastaan iloinen, örinälauluistaan huolimatta. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Lemuria</b> toimii lyhyenä perehdytyksenä siitä, miten sinfoniametallia
pitäisi tehdä siten, että sekä sinfonisuus että metallisuus tukevat toisiaan.
Ei tarpeetonta paisuttelua, vaan koherenttia ja tiedostavaa rakentamista.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-31620605245524681582019-02-20T07:10:00.003-08:002019-02-20T07:10:59.663-08:00Deathchain - Death Gods (2010) & SepticFlesh - Codex Omega (2017)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Sinfoninen ja mahtipontinen death metal on päheä genre,
siitä ei pääse mihinkään. Kun örinään, julmetun nopeisiin rumpuihin ja
riffeihin länttää päälle paisuttelevia elementtejä, kontrastista syntyy
mielikuvitusta kutkuttava cocktail. Sen voi myös tehdä monella tavalla.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/8/0/9/280950.jpg?4136" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="405" height="316" src="https://www.metal-archives.com/images/2/8/0/9/280950.jpg?4136" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tavoista tavanomaisempi ja helpommin toteuttava on
lähestymistapa, jota kutsun kosmisen kauhun tulokulmaksi. Siinä death metaliin
ei ympätä sinfoniaorkesteria tasapainottamaan ja varioimaan paahtoa, vaan
tekninen kikkailu asetetaan tukemaan lovecraftilaista, koukeroista ja
lonkeroista äänimaisemaa. Jotakin tällaista tekee myöhempi Deathchain, joka on
kulkenut kauas death-thrash-juuriltaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat
merkkipaaluja thrashin ja deathin rajapinnalla liikuskelevassa metallissa,
mutta kolmoslevy <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Cult of Death</b>in
myötä porukka on siirtynyt tukevammin kuolometallin piiriin. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Cult of Death</b> oli hapuileva kiekko,
jota voi hyvällä omatunnolla kutsua yhtyeensä heikoimmaksi kokonaisuudeksi,
mutta onneksi taso parani nopeasti. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death
Eternal</b> -lättyä en omista, mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death
Gods</b> ja (kirjoitushetkellä viimeisin) <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ritual
Death Metal</b> sen sijaan löytyvät hyllystä; näistä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death Gods</b> on uudempi hankinta.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death Gods</b> on
pätevä kiekko, joka luikertelee juuri kosmisen kauhun tulokulman kautta
mahtipontisen deathin saralle. Biisit ovat nopeita, intensiivisiä ja rajuja,
mutta niissä on silti viipyilevyyttä, pinnan alla luikertelevan entistä
suuremman kauhun tunnetta. Pelkästään päätösraita <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Cthulhu Rising</i> kellottaa kaksitoista minuuttia – melkoinen muutos
napalmizombeista, eikö niin? Valitettavasti levy ei ole kovin ikimuistettava:
mitä enemmän sitä kuuntelen, sen vähemmän samanlaiset biisit erottuvat
mielessäni. Kenties minun pitäisi paneutua kuunteluun paremmin, mutta siinä
missä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ritual Death Metal</b>,
puutteineenkin, onnistuu jumiutumaan takaraivoni kärpäspaperille, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death Gods</b> unohtuu välittömästi. Niitä
kuunnellessa biisit ovat hyviä, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei vain jää
mitään.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/6/5/6/0/656054.jpg?2250" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" src="https://www.metal-archives.com/images/6/5/6/0/656054.jpg?2250" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">SepticFleshin uusin kiekko, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Codex Omega</b>, sen sijaan jättää väkevän muistikuvan ja vaikutelman
ensikuuntelusta alkaen. Sen lähestymistapa mahtipontiseen kuolometalliin on
sinfonisempi ja mukana pauhaa sinfoniaorkesteri (joko aito tai
äänipankkikokoelma, en jaksanut tarkistaa). Tämä tekee musiikista
monipuolisempaa ja -tahoisempaa kuin Deathchanilla, mutta se ei ole ainoa syy,
miksi pidän siitä enemmän kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death
Gods</b>ista. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Codex Omega</b> on
paremmin sävelletty ja rakennettu. Jokainen riffi on huolellisemmin kasattu,
jokainen kappale sisältää omia narratiivejaan ja koukkujaan. Lisäksi
solisti-basisti Spiros Antonioun (verrattuna Deathchainin K.J. Khaosiin)
monotonisempi örinä toimii paremmin, koska syvä ja hyvällä artikulaatiolla
kuorrutettu soundi loksahtaa paremmin osaksi musiikillista palettia kuin K.J.
Khaosin korkeampi soundi.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ehkä tällainen suora vertailu kahden erilaisen bändin
levyjen kesken ei ole reilua, mene ja tiedä, mutta minulla on syyni tähän
ratkaisuun. Kun kuuntelin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Death Gods</b>in
ensimmäistä kertaa, en yllättynyt kertaakaan, sillä se vastasi niin
huolellisesti ennakkomielikuvaani siitä eikä musiikki ollut kertaakaan
ällistystä synnyttävää tykittelyä. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Codex
Omega</b> yllätti ei pelkästään monipuolisuudellaan, vaan olemalla tismalleen
ennakkomielikuvieni mukainen ja pirullisen kova levy. SepticFleshin levy ei
välttämättä heitä ainuttakaan täysin puskista tulevaa kierrepalloa, mutta se
tekee sinfonisen death metalin niin hyvin, niin hävyttömällä tyylitajulla, että
en voi olla ällistelemättä sen kiistämätöntä laatua. Deathchain pyöri
soittimessa aikansa, matkaa tästä sitten hylly</span>yni ja pääsee aina välillä uudelleen
koeteltavaksi; SepticFlesh sai vakiopaikan soittimestani.</div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-72661140540185574912019-02-19T08:55:00.000-08:002019-02-19T08:55:26.628-08:00Swallow the Sun - When a Shadow Is Forced into the Light (2019) & Riverside - Wasteland (2018)<br />
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman
peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/7/4/5/4/745417.jpg?1353" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><img border="0" data-original-height="325" data-original-width="325" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/7/4/5/4/745417.jpg?1353" width="320" /></span></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle
levittäytynyt <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Songs from the North</b>
oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn
tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös
ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen
kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn
ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen
Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Hour of the Nightingale</b>n ja kirjoitti
viikossa Hallattaren levyn <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No Stars Upon
the Bridge</b> (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin
taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an
surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet
epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><span lang="EN-US" style="mso-ansi-language: EN-US;">Toisin
kävi. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">When a Shadow Is Forced into the
Light</b> on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. </span>Jos
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Hour of the Nightingale</b> käsitteli
Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen
viimeistelemiään), <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Songs from the North</b>
sivusi sairautta ja <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No Stars Upon the
Bridge</b> kuolemaa, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">When a Shadow Is
Forced into the Light</b> kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on
todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä
sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No
Stars Upon the Bridge</b>. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu
Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle
levylle levitetyn <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Songs from the North</b>in
monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen,
alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää,
mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin
kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko
monenkaan kaipailevan <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The Morning Never
Came</b>n soundia. Kyllä, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">When a Shadow
Is Forced into the Light</b> on erilainen, mutta se on todella kaunis levy;
ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No
Stars Upon the Birdge</b>, mutta, toisaalta, mikä on?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/7/2/4/5/724505.jpg?2511" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/7/2/4/5/724505.jpg?2511" width="320" /></span></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen
kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Wasteland</b>-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että
minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen
uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan
musavideoralli <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Lament</i>in, joka
kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene
ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on
monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Lament</i> on niin välitön kappale, että
minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy
on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen
täydellisesti.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Mutta miksi mainitsin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Wasteland</b>in
olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan
perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja
lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Lament</i>in sanoja ja älkää saako kylmiä
väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se
tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt
– niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin
suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka
kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat
auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa.
Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-83730839855802241422019-01-31T06:45:00.001-08:002019-01-31T06:45:44.619-08:00Ayreon - The Final Experiment (1995) & Atoma - Skylight (2012)<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Päivän tekstin teema: scifi-konseptilevyt, jotka olen syystä tai toisesta viime aikoina hankkinut kokoelmiini.</span><div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/9/5/2/3/9523.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="288" data-original-width="295" src="https://www.metal-archives.com/images/9/5/2/3/9523.jpg" /></a></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Aloitetaan siitä itsestään selvästä valinnasta: Ayreon on tehnyt joitakin parhaista metallioopperoista koskaan. Minulle etekin <b>01011001</b> on kolahtanut vuosi toisensa jälkeen siirtomaalohkareen voimalla; myös muut, etenkin tällä vuosituhannella tehdyt levyt ovat pyörineet soittimessani säännöllisesti - jopa erikoisesti rakennetut <b>The Universal Migrator</b> -kiekot. Oikeastaan ainoa Ayreon-lätty, jonka omistan ja jota harvoin huomaan kuuntelevani, on Lucassenin parhaanakin pidetty <b>Into the Electric Castle</b>, joka ei ole koskaan napannut mielikuvitustani matkalleen. Siksi, kenties, olin skeptinen miekkosen ensimmäistä metallioopperalevyä kohtaan ja lykkäsin, aina liki-täyshintaisen <b>The Final Experiment</b>in hankintaa. Mutta täällä sitä ollaan, puolentusinaa kuuntelukertaa myöhemmin ja - kyllä vain, epäilyni olivat oikeassa.</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>The Final Experiment</b> pitää sisällään sikiö siitä, mistä myöhemmin tulee täysverinen Ayreon-kukoistus, mutta tuo sikiö on vasta kehitysasteella. Monet niistä elementeistä, jotka ovat niin ensisijaisen tärkeitä myöhemmälle Ayreon-soundille, vasta hakevat uomiaan. Minua Ayreonissa kiehtoo, kuinka hyvin Lucassen saa erilaiset solistit peilaamaan toisiaan sekä kuinka hän naittaa progen ja metallin keskenään, mutta <b>The Final Experiment</b>illä solistit ovat liian irrallaan toisistaan sekä tyylifokus on selvemmin progessa. Pari hyvää biisiä joukkoon mahtuu - eihän siitä mihinkään pääse, että Lucassen osaa säveltää - mutta kokonaisuus on ylipitkä, usein kömpelö ja lyriikat aukikirjoitettu rasittavimmalla mahdollisella tavalla. Eniten levyssä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Gorefestin, yksinkertaisesti törkeä ördän omaavasta Jan-Chris de Koeijerista on saatu näinkin ponneton tuplaamalla hänen vokaalinsa. Tyhmä irtohuomio, mutta odotin innolla juuri hänen esiintymistään ja niin se vain oli pettymys - sama kaveri onnistuu kiehtomaan kerta toisensa jälkeen Gorefestin keulilla.</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://img.discogs.com/04vOaDB09jk8oxQ5gF5e0Ir6Spk=/fit-in/600x600/filters:strip_icc():format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-3644120-1338640567-6676.jpeg.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="600" height="320" src="https://img.discogs.com/04vOaDB09jk8oxQ5gF5e0Ir6Spk=/fit-in/600x600/filters:strip_icc():format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-3644120-1338640567-6676.jpeg.jpg" width="320" /></a></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Atoma, sen sijaan, on minulle uusi tuttavuus (levy tuli Wackenista ostetusta sokkosäkistä), ja olen lykännyt <b>Skylight</b>ista kirjoittamista pitkään, koska en tiedä mitä sanoisin siitä. Se on pääosin instrumentaalinen, vain osittain metallista scifi-sävytteistä progea. Onko se edes progea, kun oikein silmiin katsotaan? En tiedä, en totisesti tiedä, mutta levyltä ei tahdo oikein löytyä perinteisiä kappaleita, vaan pikemminkin levy on yksi kappale, joka on käytännönsyistä jaettu pienempiin osiin ja se kertoo (minulle avautumatonta) tarinaa. Lähimmäksi vertailukohdaksi keksin myöhäisvaiheen While Heaven Weptin, mutta vähemmillä lauluilla. En osaa sanoa levystä edes sitä, että onko se lintu vai kala tai kenties pussieläin, mutta kuuntelen sen kerta toisensa jälkeen mieluusti. Se maalaa hienon tunnelman, johon on helppo upputua. Se ei ole pompöösi, kuten monet scifi-konseptilevyt ja metallioopperat, vaan hallittu ja mainiosti rakennettu. Mutta kun en vain tajua sitä, en sitten millään. En saa otetta siitä, en muista kuuntelun jälkeen kuin mainion tunnelman, ainuttakaan melodiaa tai koukkua en osaa nimetä vieläkään. Ehdottomasti kokeilun arvoinen tapaus.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-65810865436152439582019-01-17T02:13:00.000-08:002019-01-17T02:13:16.865-08:00Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".</span><br />
<span style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/0/06/Roger_Waters_-_Is_This_the_Life_We_Really_Want%3F_(Artwork).jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/0/06/Roger_Waters_-_Is_This_the_Life_We_Really_Want%3F_(Artwork).jpg" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;">Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään </span><b style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;">Is This the Life We Really Want?</b><span style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;"> (jatkossa </span><b style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;">ITLWRW?</b><span style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;">) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, "Times New Roman", serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>ITLWRW?</b> on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi <i>The Last Refugee</i> kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta <b>The Dark Side of the Moon</b>ia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että <i>Smell the Roses</i> on paras kuulemani Watersin sävellys sitten <b>The Wall </b>-levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/a/ae/Humanity_-_Hour_I.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/a/ae/Humanity_-_Hour_I.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle <b>Humanity: Hour 1</b>:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta <i>Hour 1</i>, <i>The Game of Life</i>, <i>321</i> ja <i>Love Will Keep Us Alive</i> ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-15397126719531982412019-01-02T12:42:00.003-08:002019-01-02T12:42:45.820-08:00Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/9/0/3/2903.jpg?3236" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="297" data-original-width="300" src="https://www.metal-archives.com/images/2/9/0/3/2903.jpg?3236" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, <b>Crimson Glory</b> ja etenkin häikäisevä <b>Transcendence</b> ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt <b>Strange and Beautiful</b> on huono ja paluulevynomainen <b>Astronomica</b> keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos <b>Astronomica</b>n kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita <i>Astronomica</i>, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena <b>Astronomica</b> on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/8/8/8/0/88809.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="589" data-original-width="590" height="319" src="https://www.metal-archives.com/images/8/8/8/0/88809.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja <b>Grand Illusion</b> on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat <b>Shadowland</b> ja <b>New World Messiah</b>, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. <b>Grand Illusion</b>, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin <i>Against the World</i> tai <i>Never Die</i> onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli <i>Fools Never Die</i> pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli <i>Against the World</i>. Suhteellisen nuiva asenteeni <b>Grand Illusion</b>iin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin <b>Grand Illusion</b>in ja <b>Shadowland</b>in samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/3/9/9/339937.jpg?1631" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/3/9/9/339937.jpg?1631" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska <b>The Burden of God</b> on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä <i>Final Procession</i>, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly <b>The Burden of God</b>iin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että <b>The Burden of God</b> on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, <i>The Dominion Gate (Part III)</i> on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: <b>Grand Illusion</b> on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla <b>Astronomica</b>lle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin <b>The Burden of God</b>illa. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-33200003073365681802018-12-12T10:31:00.001-08:002018-12-12T10:31:16.435-08:00Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn <b>Mental Funeral</b>: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta <b>Mental Funeral</b> on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/0/1/8/301822.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="472" data-original-width="472" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/0/1/8/301822.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn <b>Macabre Eternal</b>. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, <b>Macabre Eternal</b> on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään <i>Dirty Gore Whore</i>, <i>Born Undead</i> ja <i>Bludgeoned and Brained</i>, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku <i>God of Emptiness</i> on huikea biisi, ja <b>Blessed Are the Sick</b> erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa <i>Rapture</i> tai <i>Where Slime Lives</i> tai <i>Immortal Rites</i>, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/2/8/328.jpg?1539" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="435" data-original-width="435" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/2/8/328.jpg?1539" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Eikä <b>Domination</b> ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun <b>Domination</b> päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. <b>Domination</b> on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan <b>Covenant</b>in ja <b>Blessed Are the Sick</b>in jälkeen. Monien korvissa <b>Domination</b> kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään <b>Illud Divinum Insanus</b>) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-51526149378067792182018-12-11T12:20:00.003-08:002018-12-11T12:20:58.019-08:00Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)<div class="MsoNormal">
</div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas.
Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli
parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman,
että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon:
kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä
pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on
bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä
vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.</span></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/5/6/0/4/560470.jpg?1735" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/5/6/0/4/560470.jpg?1735" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Artilleryn <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Penalty by
Perception</b> on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten
Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden
2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Penalty by Perception</b>issa väärällä
tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun
olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Path of the Atheist</i> on mainio ralli,
mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun
rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Penalty
by Perception</b> ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan
byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/6/6/5/166580.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="404" data-original-width="395" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/1/6/6/5/166580.jpg" width="312" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Immortalis</b>
sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli
hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Horrorscope</b>n ja <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ironbound</b>in välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti
sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla
on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi
haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Immortalis</b>in ja, perkele, tämähän on
hyvä levy – paljon parempi kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Penalty
by Perception</b>, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn
tuotannossa. Ehkä <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Immortalis</b> ei ole
niin hyvä kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Ironbound</b> tai <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The Years of Decay</b>, mutta kyllä se nyt
jotakin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">White Devil Armory</b>a
pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Hell Is</i>
on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän
kompin tahdissa. Joo, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Hellish Pride</i>
ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Immortalis</b> on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään,
pitkähkön tauon jälkeen Megadethin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Rust
in Peace</b>n, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin
diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Rust in Peace</b> on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei
sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti
jotakin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Master of Puppets</b>ia parempi.
<o:p></o:p></span></div>
<br />Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-47106128718288273282018-11-28T08:35:00.001-08:002018-11-28T08:35:49.447-08:00Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/5/2/9/7/529724.jpg?1637" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="600" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/5/2/9/7/529724.jpg?1637" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<a href="https://www.soundi.fi/wp-content/uploads/old/soundi/record_review/Reverend+Bizarre_II:+Crush+The+Insects_1562.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="600" height="320" src="https://www.soundi.fi/wp-content/uploads/old/soundi/record_review/Reverend+Bizarre_II:+Crush+The+Insects_1562.png" width="320" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä
keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä
levykokoelmaani? <span lang="EN-US" style="mso-ansi-language: EN-US;">Kyllä ja ei.
Näen Reverend Bizarren <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">II: Crush the
Insects</b>issä ja Wolves in the Throne Roomin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Two Hunters</b>issa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin
toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. </span>Silti bändejä
yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi
tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle
myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten
vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja
ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Doom Over the World</i> on tuttu jo vuosien
takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea
sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja
suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in
levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei
Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan
laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut
itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen
mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on
erinomainen.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain
saa <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">II: Crush the Insects</b>in
tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Two
Hunters</b>in unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on
minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan
yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in
musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä
musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja
mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia,
mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani
maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen
asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja
post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja
pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen
todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha
Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">No Stars Upon the Bridge</b>n ja (vaikka
tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">II: Crush the Insects</b> ei pakottanut
minua kertaakaan pysähtymään, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Two
Hunters</b> toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin
Reverend Bizarren.<o:p></o:p></span></div>
<br />Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-27571398210376159832018-11-18T09:22:00.004-08:002018-11-18T09:23:14.944-08:00Kärsimystoleranssi: Ajattara<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa <b>Kalmannon</b>, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/5/7/5/15756.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="450" data-original-width="457" height="315" src="https://www.metal-archives.com/images/1/5/7/5/15756.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b>Kuolema</b></span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b><br /></b></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. <b>Kuolema</b> on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi <i>Kituvan kirous</i> alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on <i>Ikiyössä</i>, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/6/4/9/164965.jpg?3618" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/1/6/4/9/164965.jpg?3618" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b>Kalmanto</b></span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b><br /></b></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että <b>Kalmanto</b> ei ole juuri <b>Kuolemaa</b> parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. <b>Kalmannolla</b> on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska <b>Kalmannon</b> rallit ovat järjestäen pidempiä kuin <b>Kuoleman</b>, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi <i>Ilkitie</i> ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. <i>... putoan</i> omaa jotain draaman kaltaista ja <i>Kalmanto</i>, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti <i>Harhojen virta</i> on yksinkertaisesti täysin turha biisi, <i>Turhuuden takila</i> jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja <i>Alttarilla aamutähden</i>... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.<br /><br />Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja <b>Kuolema</b> sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin <b>Kalmantoa</b> miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.</span><br />
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/2/6/6/226644.jpg?2904" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/2/6/6/226644.jpg?2904" width="320" /></a><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b>Noitumaa</b></span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b><br /></b></span>
<br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä <b>Lulu</b>a kuin <b>Noitumaata </b>- enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. <b>Noitumaan</b> erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. <i>Keuhkosi</i> oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. <i>Massat</i> oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin <i>Keuhkosi</i>, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka <i>Massat</i> asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun <i>Kielletyt sanat</i> oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani <i>Lampaan</i> kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa <b>Kalmannolla</b>, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin <b>Kalmanto</b> tai <b>Kuolema</b>. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) <i>Massat</i> ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Mieluummin <b>Lulu</b> kuin <b>Noitumaa</b>, vaikka <b>Lulu</b> on leffan mittainen, kun <b>Noitumaa</b> vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b>Loppukaneetti</b></span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><b><br /></b></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: <b>Kuoleman</b> biisit ovat vaivoin biisejä, <b>Kalmannon</b> soundit vaivoin demotasoa ja <b>Noitumaa</b> vaivoin... no, mitään.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-11742018769601365832018-11-16T10:27:00.000-08:002018-11-16T10:27:20.568-08:00Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us (2011)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/0/9/9/309925.jpg?4923" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" src="https://www.metal-archives.com/images/3/0/9/9/309925.jpg?4923" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Paluu Bob Dylan -kuurin jälkeen melkoisesti tutummille vesille, vaikka bändi ei olekaan ennestään tuttu. Ghost Brigadesta oli paljon juttua vuoden 2010 molemmin puolin, kun bändin kakkos- ja kolmoslevyt (<b>Isolation Songs</b> ja <b>Until Fear No Longer Defines Us</b> eli <b>UFNLDU</b>) herättivät ihastusta. Muistan, että bändistä puhuttiin paljon, mutta jostakin syystä tutusmiseni jäi pintapuoleiseksi eli muutamaan taustalla pyöräytettyyn kirjastolainaan. Huterien muistikuvien perusteella nappasin <b>UFNLDU</b>:n hyllyyni, koska ajattelin myös Insomniumia fanittavan paremman puoliskoni pitävän Ghost Brigadesta ja, kuten tavallista (ha-ha), en ollut väärässä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ghost Brigadea tuntemattomille bändin soundia voisi kuvailla Katatonian ja Insomniumin välimalliksi: toisaalta etenkin riffittelyn tyylissä ja sen yhdistämisessä örinään on melkoisesti insomnium-tyylistä melankoliaa, mutta koska vähäeleiset puhtaat laulut ja akustiset tunnelmoinnit ovat niin merkittäviä siivuja kokonaisuutta, Katatonia-rinnastus tulee mieleen välittömästi. Bändin genrerunkkausmääritelmä Metal-Archives.comissa kertoo paljon soundin vaikeasta kuvaamisesta: melodic death/doom metal, depressive rock, post-metal. Eli Insomniumia veivaamassa Katatoniaa tai Katatoniaa rönsyilemässä Insomniumin tontille tai jotain aivan muuta. Yhtä kaikki: tyyli on hyvä, vähäeleinen ja rankka olematta alleviivatun korostetusti kumpaakaan. Biisit ovat pitkiä ja hidasliikkeisiä olematta tylsiä - sanoin paremmalle puoliskolle ensikuuntelun aikana toisen biisin (<i>Clawmaster</i>in) loppuessa, että olipahan muuten perkeleen hyvä biisi. Eikä loppulevy heikkene, vaan esimerkiksi kuin huomaamatta melkein yhdeksän minuuttia kestävä <i>Breakwater</i> lähentelee jo neroutta.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tunnin kesto on siinä ja siinä, että onko se liikaa, mutta en kyllä keksi äkkiseltään ainuttakaan biisiä, jonka tohtisin kokonaisuudesta viipaloida pois. <b>UFNLDU</b> on yksinkertaisesti hyvä levy - ei ehkä mestariteos, mutta ei kovin kaukanakaan. Ainoa isompi nurinani liittyy solisti Manne Ikosen puhtaiden laulujen laatuun: ne kyllä sopivat soundiin, mutta ääni vaikuttaa sen verran koulimattomalta, että voin vain spekuloida kuinka laulutunneilla käyminen olisi petrannut tulkintaa entisestään. Tämäkin on varsin pieni miinus, koska laulu ei kertaakaan tunnu riittämättömältä - jos se nyt ei ole optimaalista, ei se tee siitä väistämättä huonoa. Lyriikoihin kun saisi vielä lisää sitä Insomniumilla loistavaa runollisuutta, niin ai että. Seuraavaksi tarvitsen hyllyyni ainakin <b>Isolation Songs</b>in sekä, aikanaan, viimeiseksi (?) jääneen <b>IV - One With the Storm</b>in. Ja miksei myös esikoisen, <b>Guided by Fire</b>n.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-53809572717853112502018-11-08T01:12:00.000-08:002018-11-08T01:12:06.530-08:00Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/a/ad/Highway_61_Revisited.jpg/260px-Highway_61_Revisited.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="232" data-original-width="260" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/a/ad/Highway_61_Revisited.jpg/260px-Highway_61_Revisited.jpg" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva <b>Highway 61 Revisited</b> on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani <b>The Times They Are A-Changin'</b>iin, huomaan selvän tasoeron <b>Highway 61 Revisited</b>in eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin <b>TTTAAC</b>, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini <b>TTTAAC</b>:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia <b>Highway 61 Revisited</b>in.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>Highway 61 Revisited</b> alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, <i>Like a Rolling Stone</i>lla. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. <i>Like a Rolling Stone</i> ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä <i>Tombstone Blues</i>, <i>Highway 61 Revisited</i> että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen <i>Desolation Row</i> ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus <i>Like a Rolling Stone</i>.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kokonaisuutena <b>Highway 61 Revisited</b> on paljon <b>TTTAAC</b>:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä <b>TTTAAC</b> ei kestä kokonaisuutena, <b>Highway 61 Revisited</b> vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten <i>Desolation Row</i>'n paatoksellisuus rinnastuu <i>Highway 61 Revisited</i>in grooveen. Silti <b>Highway 61 Revisited</b> ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi <i>Queen Jane Approximately</i> jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin <i>Desolation Row</i> kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova <i>Things Have Changed</i>, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-80129188606263874092018-10-27T06:50:00.003-07:002018-10-27T06:50:50.528-07:00Stam1na - Taival (2018) & Deicide - Overtures of Blasphemy (2018)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/7/3/3/5/733500.jpg?5835" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="700" data-original-width="700" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/7/3/3/5/733500.jpg?5835" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Edellisessä blogitekstissä niputin kimppaan kaksi minulle uutta bändiä uusien levyjensä tiimoilta. Tässä tekstissä käsittelen myös kahta uutta levyä, mutta bändit ovat tuttuakin tutumpia: Stam1nalta omistan kaikki kiekot, Deicideltä melkein kaikki (kaikki relevantit ainakin). Molempia bändejä kuvaa myös se, että olen menettänyt mielenkiintoni heidän heikompiin levyihinsä tällä vuosikymmenellä ja etenkin Deiciden edellisestä aidosti hyvästä tuotoksesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Levyjä yhdistää tämän lisäksi se, että ne ovat parempia kuin odotin tai pelkäsin: ne ovat bändiensä pirteimpiä levyjä aivan liian pitkään aikaan.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<a href="https://www.metal-archives.com/images/7/2/1/7/721758.jpg?1741" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="369" data-original-width="369" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/7/2/1/7/721758.jpg?1741" width="320" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Stam1nan <b>Taival</b> on monipuolisin ja henkilökohtaisin Stam1na-kiekko koskaan; samalla sen kappalemateriaali on kautta linjan laadukasta. Ne tavanomaisemmat Stam1na-rallit a'la <i>Solar</i>, <i>Enkelimurskain, Elämänlanka </i>ja Kaikka-biisi <i>Sudet tulevat</i> ovat niin taattua laatua, että bändi ei ole vielä moisten kanssa pahasti korpeen haksahtanut. Niiden sijaan levyn varastavat ne oudot ja kokeelliset biisit - Anna Erikssonin kanssa duetoitu <i>Gaian lapsi</i>, kolmesta osiosta ja noin kymmeneen minuuttiin venyvä <i>Metsästäjä</i> sekä esimerkiksi pakolaislapsen näkökulmasta kerrottu <i>Merivälimatka</i> ovat jotakin sellaista, mitä Stam1nalta on ja ei ole kuultu aiemmin. Ne tunnistaa kyllä lemiläisten perseilyksi, mutta silti niitä ei voi suoraan rinnastaa mihinkään yhtyeen aiempaan settiin. Levyn yleisilme on myös varsin popahtava ja tarttuva, mitä en pidä huonona asiana, vaan pelkkänä kuvauksena. Minulla on monien edellisten Stam1na-kiekkojen kanssa ollut sama kaava: aluksi olen innoissani niistä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa ne unohtuvat hyllyyn enkä osaa sanoa, koska viimeksi olen kuunnellut <b>Elokuutio</b>n, <b>SLK</b>:n tai <b>Nocebo</b>n. (Varmaan blogitekstejä tehdessä.)</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Deiciden <b>Overtures of Blasphemy</b> on häkellyttävän pirteä kiekko. Se sisältää parasta Deicideä sitten vuoden 2006. Glen Bentonin tavaramerkki rääkynä on pudotettu kokonaan pois - liekö ääniala kaventunut vuosien varrella siihen pisteeseen saakka, että rääky ei enää lähde kunnolla tai ollenkaan? mene ja tiedä - mutta lopulta en enää muistanut ihmetellä koko poissaoloa. Niin hvyää kappalemateriaali on: levy on rankka, tarttuva ja armottoman brutaali, mutta se ei ole täydellinen. Se on paras Deiciden levy sitten <b>Stench of Redemption</b>in, mutta minulla on eräs ongelma levyn kanssa ja se on taatusti erilainen ongelma kuin kellään muulla (ja se koskee luultavasti koko bändin diskografiaa, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan kunnolla huomiota). Kirjoitan alle säkeistön verran lyriikkaa ja toivon, että yrität tunnistaa mistä biisistä se on:</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Kill the light, cauterize the blood of Christ</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Plague of dysfunction the book of your lord</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>I was there to witness the ending of your lord</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>All my life, I hated you so</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Death... bound in mystic</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Consume communion</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Preyed upon the innocent</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Lost to the light of deceit</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>With consciousness</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Hatred runs deep</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Hooks through flesh</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i>Feel my scourge upon the earth</i></span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><i><br /></i></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Niin, mikä biisi? Aivan, vastaus on: ne kaikki. Ylle olen koonnut jokaisen biisin ensimmäisen säkeen (pätkäisin paria, koska siten ne sopivat paremmin ja pointti tulee perille) ja niissä on tässä muodossa ihan yhtä paljon tolkkua kuin missään yksittäisessä biisissä kokonaisuutena. Ei kerro hyvää Bentonin lyriikallisesta annista, jos satunnaiset säkeet voi ketjuttaa yhtä hyväksi säkeistöksi kuin kuin kaikki levyn säkeistöt. Ne ovat vain rankkoja sanoja peräkkäin - niin yllä kuin koko levyllä. Musiikillisesti, kuitenkin, <b>Overtures of Blasphemy</b> on parasta Deicideä pitkään aikaan - niin pitkään, jos totta puhutaan, että olin varma, etten koskaan kuulisi näin hyvää settiä Steve Asheimilta ja Bentonilta.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-16139129276089949192018-10-18T02:38:00.000-07:002018-10-18T02:38:19.224-07:00Zeal & Ardor - Stranger Fruit (2018) & Voivod - The Wake (2018)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://metalstorm.net/images/albums/9/94062.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://metalstorm.net/images/albums/9/94062.jpg" data-original-height="200" data-original-width="200" /></a></div>
<a href="https://www.metal-archives.com/images/7/2/3/3/723366.jpg?5116" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/7/2/3/3/723366.jpg?5116" width="320" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Niputan taas kaksi levyä yhteen blogitekstiin, koska olen laiska ja kroonisessa kiireessä, mutta haluan kuitenkin jatkaa tämän blogin päivittämistä edes jonkinlaisella vauhdilla ja niin edelleen. Ensisilmäyksellä Voivodin ja Zeal & Ardorin välillä ei ole paljoakaan linkkejä - mitä nyt levyt ovat molemmat tältä vuodelta - mutta bändejä yhdistää kokeellisempi soundi ja se, että ne ovat minulle uusia tuttavuuksia. Kyllä, kyllä, joudun luovuttamaan hipsterikorttini lähimmälle rokkipoliisille Voivod-tietämättömyydestäni, mutta hei, bändin parhaina pidetyt levyt 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ovat vaikeasti löydettävää sorttia, kiitos Noisen/Sanctuaryn/G.U.N.:in sotkujen.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Voivodin uusin levy ei kuulemani mukaan ole yhtyeen helpoimpia lähestyttäviä, mutta minulle <b>The Wake</b> on tähän saakka ollut maltillisempi kuuntelukokemus kuin aluksi odotin. Kyllä, musiikki on äkkiväärää ja koukeroista progea, jonka luokitteleminen yhdenkään isomman metallin alagenren alle ei onnistu ihan tuosta noin vain. <b>The Wake</b>n soundia on, kiitos tämän koukeroisuuden, progen ja yllättävyyden, vaikea kuvailla ilman ääninäytteitä, mutta joskus soundi on lähempänä Black Sabbathia, toisinaan kallella punkimpaan rämistelyyn, sitten isketään täysi progevaihde silmään ja kaikkea säestää Snaken kireä ja epäilemättä mielipiteitä jakava laulusoundi, jolla tylytetään läpi scifistisiä lyriikoita. Tämän parempaan en kuvauksen kanssa kykene - levy on kuultava itse, jotta ymmärtää mitä yritän sanoa. En kuitenkaan tarkoita, että en pitäisi levystä - huomaan nauttivani siitä jokaisella kuuntelukerralla enemmän - vaan, että en osaa verrata sitä oikein mihinkään aiemmin tuntemaani. Pitkät, poukkoilevat biisit ovat minulle ominta alaa ja Voivodin kuunteleminen on muistuttanut siitä, että vaikka biiseistä pitää karsia ylimääräinen pois, kaiken ei aina tarvitse olla kolmeminuuttiseksi virtaviivastettua (mikäli ikinä moista olin edes unohtanutkaan, mene ja tiedä). Tiedän, että hankin tulevaisuudessa lisää hullujen kanukkien levyjä, kunhan niitä uudelleenjulkaistaan säädyllisin hinnoin; <b>The Wake</b>m hankkiminen oli ensisijaisesti yleissivisitysaukon täyttämistä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Zeal & Ardor, toisaalta, on tutumpi bändi, vaikka en ennen <b>Stranger Fruit</b>ia yhtään levyä onnistunutkaan/jaksanutkaan hankkia. Orjalaulujen ja black metalin yhdistäminen on kiinnostava konsepti, mutta pelkäsin, että se ei toimisi levykokonaisuutena niin hyvin kuin yksittäisinä biiseinä. Onnekseni olin väärässä, sillä <b>Stranger Fruit</b> on mainio levy - ei erinomainen, mutta selvästi hyvän puolella. Kenties bändin musiikillinen paletti on hieman liian kapea-alainen kantaakseen kolmevarttisen kestonsa, mutta piru vie, kyllä Manuel Gagneux säveltää osaa. Jokainen biisi on, yksinäiseksi lohkaisuksi irrotettuna, hieno ralli, mutta kun niitä ketjutetaan kuusitoista putkeen (osa tosin on välisoittoja ja muita biisinvaihtumisbiisejä), homma meinaa hajota käsiin. Onneksi levyllä on kuitenkin <i>Row Row</i>n kaltaisia, selvästi erilaisia biisejä, jotka tuovat tarpeellista variaatiota ja väriä touhuun. Silti, <b>Stranger Fruit</b> on hyvä levy - ei mestarillinen eikä vuoden levy -kandidaatti, mutta kiinnostava, erilainen tuttavuus.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Teen toivottavasti lähipäivinä uuden vastaavanlaisen kahden levyn kimppatekstin kahdesta muusta tämän vuoden (syksyn, jos tarkkoja ollaan) levystä, mutta jää nähtäväksi, minkä keinotekoisen yhdistävän tekijän niille kahdelle keksin. Ehkä se on kaksi pitkään diggailemaani bändiä, jotka ovat onnistuneet yllättämään pirteillä levyillään. Vittu, toihan on jopa näkökulma - meni yllätys pilalle.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-81114620212906063232018-10-14T01:23:00.002-07:002018-10-14T01:23:49.979-07:00Jon Oliva's Pain - Global Warning (2008)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/1/8/6/5/186519.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="600" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/1/8/6/5/186519.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Jon Oliva's Pain, JOP näin tuttujen kesken, on tehnyt ainakin yhden erittäin hyvän levyn, <b>Manical Renderings</b>in. Ostin mainitun levyn jo pitkä tovi sitten ja olen yrittänyt saada JOP:n muita levyjä käsiini siitä alkaen, mutta kiitos ilmeisesti loppuneiden painosten ja suhteellisen vähäisen kysynnän (sekä, olen varma, oman päättämättömyyteni/persaukisuuteni), <b>Manical Renderings</b> on jäänyt ainoaksi kokoelmassani. Tähän saakka. <b>Global Warning</b> on tehty kaksi vuotta erinomaisen <b>Manical Renderings</b>in jälkeen ja kenties Olivalle ja kumppaneille on tullut kiire, koska siinä missä <b>Manical Renderings</b>illä kappalemateriaali on kautta linjan laadukkaampaa ja vaikka kiekko on yli tunnin mittainen, se kantaa loppuun saakka.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>Global Warning</b> ei kanna maaliviivalle saakka, sen kappalemateriaali ei ole kautta linjan laadukasta, eikä se ole hyvä levy, erinomaisesta puhumattakaan. Jossakin kiekon uumenissa on hyvä levy, mutta nuo elementit ovat jääneet heikompien toteutusten ja ideoiden varjoihin lymyilemään, ja etenkin levyn loppupuoli on erinomaisen turhanpäiväistä läpsyttelyä. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä - jotka sulautuvat toisiinsa kuin olisivat yhtä - <i>Global Warning</i> ja <i>Look at the World</i> ovat selvällä marginaalilla <b>Global Warning</b>in parasta antia; sen jälkeen kiekko on vahvasti hit-and-miss-osastoa. Vaikka esimerkiksi <i>Adding the Cost</i> on rankempi ralli, sen riffit ovat vain kalpeita aavistuksia edellislevyn vastaavasta rankemmasta <i>Push It to the Limit</i>istä. Muissakin biiseissä on havaittavissa, että Oliva yrittää toistaa samoja juttuja kuin edellislevyllä (ja sitä edeltävällä, en tiedä, koska en omista <b>'Tage Mahal</b>ia), mutta toteutukset eivät ole samalla tasolla.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Oikeastaan vain kerran levy onnistuu todella yllättämään kappaleella, josta Olivakin kirjoittaa vihkosen kommenteissaan outona biisinä. <i>Master</i> on erilainen ja hyvä siinä, koska ylipitkän <i>Firefly</i>n jälkeen tekno-industrial-häröily - keskinkertainen sellainenkin - on mukava piristys. Muutama muukin kappale on kuulemisen arvoinen, mutta kun levy tarkastelee kokonaisuutena, se on pettymys, varsin karvas sellainen. Joitakin biiseistä, etenkin loppupuolelta levyä, en tahdo vieläkään erottaa toisistaan, ja minulla on sentään kymmenkunta kuuntelukertaa (joista ensimmäinen lyriikoita lukien) takana. <b>Manical Renderings</b>in kohdalla minun täytyi kuunnella levyä vuosikausia ennen kuin löysin <i>Timeless Flight</i>in hienouden, mutta jokin kertoo, että <b>Global Warning</b> ei tule pyörimään soittimessani niin usein, että ehtisin/jaksaisin/onnistuisin löytämään piilotettuja helmiä. Koskaan ei saa sanoa, että jotakin ei tule koskaan tapahtumaan, koska juuri niin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin - siksi sanonkin, että pidän <b>Global Warning</b>in renessanssia epätodennäköisenä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ne kaksi muuta JOP-levyä pitää vielä hankkia - ovat kuulemma parempia kuin <b>Global Warning</b> - ja varmistua siitä, että Oliva pystyy tekemään 2000-luvulla hyvää musiikkia yhden levytyssession ulkopuolella.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-62741238447574232752018-10-11T08:49:00.002-07:002018-10-11T08:49:46.236-07:00Twisted Sister - You Can't Stop Rock 'n' Roll (1983) & AC/DC - Let There Be Rock (1977)<br />
<div class="MsoNormal">
<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/d/d7/ACDC-LetThereBeRock.jpg/220px-ACDC-LetThereBeRock.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="220" data-original-width="220" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/d/d7/ACDC-LetThereBeRock.jpg/220px-ACDC-LetThereBeRock.jpg" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Joskus pitää hankkia yllätyksettömiä levyjä, jotka eivät
taatusti petä. Äskettäin olen ostanut kaksikin sellaista: AC/DC:n <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Let There Be Rock</b> sekä Twisted Sisterin
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;">You Can’t Stop Rock ’n’ Roll</b>, joita
yhdistävät muutkin asiat kuin niin ennakoitavuus: molemmat ovat yhtyeidensä
liian usein sivuutettuja, alkupään tuotannon helmiä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/6/3/7/3/637397.jpg?4216" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="542" data-original-width="572" height="303" src="https://www.metal-archives.com/images/6/3/7/3/637397.jpg?4216" width="320" /></a><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Let There Be Rock</b>
saattaa olla paras omistamani Bon Scott -aikainen AC/DC-levy. Se on
suoraviivainen, se on hävyttömän tarttuva, se on yksinkertaisesti rock. Bon
Scott -aikaiset levyt ovat hieman silppua, koska joillakin levyillä – mieleeni
tulee etenkin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Dirty Deeds Done Dirt
Cheap</b> – on kohtuuttoman paljon filleripaskaa. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Let There Be Rock</b>, kuitenkin, on silkkaa AC/DC-timantti alusta
loppuun. Levyn helmi on tietenkin nimikkobiisi, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Let There Be Rock</i>, joka summaa oikeastaan kaiken sen, mitä rock ja
sen jatkeena AC/DC minulle edustavat; lisäksi sen sanoitukset ovat jo yksin
parempaa kuin kaikki Brian Johnson -aikainen sanasalaatti yhteensä.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Twisted Sister, sen sijaan, ei ole aivan yhtä ennakoitava
bändi, kiitos bändin lyhyen ja vaihtelevatasoisen levytysuran. Kaikki tietävät,
että <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Stay Hungry</b> on paras ja
tunnistettavin Twisted Sister -kiekko – minulle se on myös definitiivinen
kasarihevilevy, kiitos yksinkertaisten ja puhkitoistettujen hittien. Liian
harva kuitenkaan on kuunnellut taloudellista läpimurtoa edeltäneitä levyjä, ja
erityisesti <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">You Can’t Stop Rock ’n’ Roll</b>
on jäänyt turhan vahvasti paitsioon. Minulle se on, kuitenkin, yhtyeen toiseksi
paras levykokonaisuus, jolle mahtuu yhtyeen parhaita yksittäisiä biisejä –
etenkin <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The Kids Are Back</i> taitaa olla
likipitäen täydellinen rokkiheviveisu, eikä esim. <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Like a Knife in the Back</i>issä ole myöskään mitään vikaa. Levyn
suurin heikkous on sen tasapaksuus, sillä kaikki biisit ovat enemmän tai
vähemmän variantteja samasta arkkityypistä, mutta väliäkö tuolla, kun
lopputuloksena on näin loistavia ralleja?<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ostan edelleen levyjä, joista en tiedä ennakkoon, millaisia
ne tarkalleen ovat ja yllätyn tai petyn (eikö pettyminen ole vain negatiivista yllättymistä?)
ensikuuntelulla, mutta halusin muistuttaa itseäni perusasioista kahden
peruslevyn myötä. Molemmat tähän tekstiin upottamani levyt ovat myös sen verran
tavanomaisia, että niistä ei ole riittävästi sanottavaa omiin teksteihin, mikä
selittää tämän yhteiskäsittelyn. Joka tapauksessa, hankkikaa välillä
hankkimatta jääneitä peruspilareita levykokoelmaan, sillä ne ovat kivijalka,
jonka päälle oudommat hankinnat on hyvä rakentaa.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-68838993942825018302018-10-08T07:29:00.002-07:002018-10-08T07:29:26.736-07:00Into Eternity - The Incurable Tragedy (2008)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/0/3/8/203820.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="400" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/0/3/8/203820.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Nykyään liian harva edes muistaa Into Eternityä, mutta kymmenen vuotta sitten bändi ponnahti monien tietoisuuteen, kiitos solistinsa. Bändin koukeroinen, tekninen death-sävyinen proge ei ole sitä kaikkein kaupallisinta musiikkia, mutta kun solistilla on äänijänteet kohdillaan, vaikeampikin musa alkaa kiinnostaa yhtä jos toista metallidiggaria. Lisäksi, solistivarkaus Iced Earthiin on aina julkisuusbuusteri. Kyllä kyllä, Into Eternity on se bändi, josta Jon Schaffer bongasi Stu Blockin ja anasti Iced Earthin toiseksi parhaaksi nokkamieheksi. Siksi monille varmasti tulee yllätyksenä, että Blockin alkuperäinen bändi tosiaan ei ole perinneheviä tai poweria tai mitään sinnepäinkään, vaan erittäin vaikeaselkoita progea, jossa örinä/rääkynä on isossa roolissa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ongelma on vain se, että <b>The Incurable Tragedy</b> ei ole kovin hyvä levy death-sävytteistä progea. Sen biiseistä puuttuu flow, jota seurata. Progessa tuon punaisen langan ei tarvitsekaan olla kovin pinnassa, mutta silti lyhyt, tynkä- ja luonnosmaisista kappaleista koostuva albumikokonaisuus on epätavallisen poukkoileva ja päämäärätön. Esimerkiksi levyn pisimpiin kuuluva <i>Spent Years of Regret</i> kestää vaivoin yli neljä minuuttia, mutta matskua siihen on ängetty tuplasti pidemmän biisin verran, vaikka siltikään yksikään idea ei loppuun asti hiottu. Vielä pahempi esimerkki ylivilkkaasti kaikkiin suuntiin juoksentelevasta sävellystyöskentelystä on <i>Diagnosis Terminal</i>, joka ei pysy montaa sekuntia yhden asian kanssa ja kertosäkeet ovat pidempiä kuin niitä edeltävät säkeet. Sama pätee käytännössä kaikkiin levyn biiseistä. Ymmärrän toki, että kyseessä on konseptilevy ja se kuuluu mieltää yhdeksi, 38 minuuttia pitkäksi biisiksi, mutta se esittelee enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Kun levyllä on näin selvästi erilaisia kappaleita ja villisti poukkoilevia tunnetiloja, se tarvitsisi selvän, vahvan punaisen langan, jonka ympärille kaikki voitaisiin punoa, mutta kun ei sitten millään. Musiikki saa ja, mielestäni, sen pitääkin haastaa kuulijansa, mutta tekotaiteellinen ideaa idean perään ketjuttava poukkoilu on uuvuttavaa kuunneltavaa ja kertoo siitä, että bändi on unohtanut ottaa kuulijat huomioon tehdessään musiikkia ja levykokonaisuutta.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><b>The Incurable Tragedy</b> sisältää valtavan määrän potentiaalia, mutta - ja tätä ei suustani usein kuule - levyn ja biisien pitäisi olla pidempiä, mikäli tuo potentiaali haluttaisiin realisoida. Tai, vaihtoehtoisesti, heikompia ideoita ja itseriittoisimpia kikkailuja pitäisi karsia niin paljon, että nyt kolme tai neljä minuuttia kestävät biisit pysyisivät yhtä pitkinä, mutta sisältäisivät noin puolet vähemmän dataa. Että tunnetiloja ja ideoita ehdittäisiin rakentaa kunnolla ja mielekkäästi. Onneksi bändi pystyy parempaankin - asia, josta pääsette lukemaan pian impe.fi:stä.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-8701758781848299952018-09-26T09:52:00.003-07:002018-09-26T09:52:43.088-07:00Bob Dylan - The Times They Are A-Changin' (1964)<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://img.discogs.com/c9qHvWAt1NkR8nAhUQYf-8aMR7Q=/fit-in/600x599/filters:strip_icc():format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-9392007-1480492397-6720.jpeg.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="599" data-original-width="600" height="319" src="https://img.discogs.com/c9qHvWAt1NkR8nAhUQYf-8aMR7Q=/fit-in/600x599/filters:strip_icc():format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-9392007-1480492397-6720.jpeg.jpg" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Olen tainnut virallisesti innostua Bob Dylanista. Koska
totta kai – ei elitisti-/hipsteripistekertymäni kohoaisi riittävän korkeaksi
kaulaparran omistamiseksi. Halusin aluksi hankkia hieman rokkaavamman Dylanin
levyn – mahdollisesti <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Highway 61
Revisited</b>in tai <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Blood on the Tracks</b>in
– mutta vierailemassani levykaupassa oli tarjolla vain yksi klassikoksi
laskettava Dylan-levytys, <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The Times They
Are A-Changin’</b> vuosimallia 1964. ”Vitut”, ajattelin, ”tätä pidetään yhtenä
Dylanin klassikoista, joten saa luvan kelvata ensikosketukseksi.”<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Dylanin hienous ovat lyriikat. Tästä näkemyksestä yllättyy
tasan ei kukaan, mutta siitä huolimatta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The
Times They Are A-Changin’</b> omaa hyviä sävellyksiä, kaikessa
minimalismissaan. Koko levyllä esiintyy yksi muusikko, Bob Dylan, joka soittaa
kitaraa, laulaa ja pärisyttelee toisinaan melodioita huuliharpulla; kappaleet
on täytynyt äänittää livenä, yhdellä otolla. Musiikki on niin intiimiä, niin
välitöntä, kun levyllä ei ole mitään ylimääräistä, ja vaikka Dylan soittaa
välillä väärin tai ei osu nuottiin kovin puhtaasti, se kaikki kuuluu asiaan,
sillä tämä on soitettua, ei ohjelmoitua musiikkia. Samalla se on
vähäeleisyydessään jotakin sellaista, mistä minulla ei ole paljoa kokemusta
enkä pysty pätevästi sovittamaan sitä mihinkään aiemmin kuuntelemaani –
lähimmäs pääsen, kun rinnastan sen akustisiin livesovituksiin joistakin
metallibiiseistä tai metallibändien balladeista (Blind Guardianin <i style="mso-bidi-font-style: normal;">The Bard’s Song</i>, anyone?). Kaikesta
tästä huolimatta tai johtuen pidän monista levyn kappaleista suuresti – etenkin
levyn kolme ensimmäistä kappaletta (nimikko, <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Ballad of Hollis Brown</i> ja huikea <i style="mso-bidi-font-style: normal;">With God on Our Side</i>) ovat yksinkertaisesti nerokkaita. Levyltä jää
käteen läjä hienoja yksittäisiä säkeitä (”your children are so hungry that they
don’t know how to smile” tulee ensimmäisenä mieleen) tai kokonaisia säkeistöjä
(melkein kaikki <i style="mso-bidi-font-style: normal;">With God on Our Side</i>ssa),
jotka jäävät kummittelemaan takaraivoon.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Valitettavasti levy on myös minimalisminsa takia sen verran
yksiulotteisia, ettei koko levykokonaisuuden kuunteleminen ole mielekästä kuin
muutaman kerran. Biisit, yksinään otettuina, eivät ole missään välissä huonoja
ja lyriikat ovat kautta linjan erinomaisia, mutta albumikokonaisuutena <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">The Times They Are A-Changin’</b> ei ole
kovin erikoinen. Arvostan levyä kuitenkin suuresti etenkin Dylanin lyriikoiden
takia, ja olen kohtuullisen vakuuttunut, että se ei jää ainoaksi Dylanin
levyksi kokoelmassani.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-1823911652591486582018-09-26T09:51:00.003-07:002018-09-26T09:51:58.985-07:00Ensiferum - Unsung Heroes (2012)<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/4/4/7/344755.jpg?1551" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="370" data-original-width="370" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/4/4/7/344755.jpg?1551" width="320" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Voihan epäpyhä anaalitappi kuinka voi levy olla tylsää
kuultavaa! En taatusti ole ensimmäinen, jonka päässä näillä suuntaviivoilla
kulkeva ajatus on rullannut, kun Ensiferumin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung Heroes</b>ia on kuunnellut ensimmäistä kertaa. Tiedän, että
toissapäiväinen blogitekstini Ragen levystä oli negatiivinen – kenties tarpeettoman
suuressa laajuudessa – mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung
Heroes</b> ei ansaitse edes varovaisia kehuja. Kymmenen ylipitkää biisiä,
joista parhaassa olisi aineksia vaivoin neliminuuttiseen ralliin; tempojen
pysyminen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta keskikastissa; ankeat riffit ja
koukuttomat melodiat, joita veivataan keskipitkiltä ikuisuuksilta tuntuvat
ajat. Jos levyn parhaan biisin tittelistä kisaavat Ensiferumin heikoin
musavideobiisi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">In My Sword I Trust</i>,
ainoa rivakampi (siltikin tylsä) biisi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Retribution
Shall Be Mine</i> ja se mammuttitautinen, peräti kuusitoista minuuttia kestävä
päätösraita <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Passion, Proof, Power</i>… Ja
mä menin luulemaan, että uusi <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Two Paths</b>
oli heikoin Enska!<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ei <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung Heroes</b>in
surkeus yllätyksenä tullut: kun levy oli tuloillaan ja ennakkomaistiaisena
tarjoiltu <i style="mso-bidi-font-style: normal;">In My Sword I Trust</i> jäi
laiskaksi läpsyttelyksi, koko kiekko jäi ”kai sen joskus voisi tsekata”
-kategoriaan. Sitten tulivat arvostelut ja, voihan veljet, kuinka tulivatkaan.
Minulle <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">From Afar</b> oli pettymys ja
mielenkiinto Ensiferumin tekemisiin putosi jo sen jälkimainingeissa, mutta
vasta nyt, kun hankin <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung Heroes</b>in
ja olen kuunnellut sitä muutaman kerran, ymmärrän, kuinka <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">From Afar</b> oli vielä kuunneltavissa – se oli tylsä ja
keskinkertainen ylivertaisen <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Victory
Songs</b>in jälkeen – mutta <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung
Heroes</b> on jotakin aivan muuta. Eihän tätä paskaa tahdo jaksaa kuunnella
edes ensimmäistä kertaa loppuun! Oh, how the mighty fell!<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Saattaa vaikuttaa siltä, että olen tarpeettoman kriittinen
levyä kohtaan – sen erilaisuus verrattuna muuhun Ensiferumin diskografiaan ei
saisi tehdä siitä huonompaa. Mutta kun erilaisuus ei tee siitä huonoa: olkoon
vaikka koko levy keskitempoista, hitaasti soljuvaa, puoliakustista folk rockia,
mutta kunhan se olisi hyvää tai edes keskinkertaista folk rockia! Minulle
erilaisiin suuntiin musiikkiaan vievät bändit ovat aina kiinnostavampia kuin
samaa levyä kerrasta toiseen jauhavat jäärät ja arvostan Ensiferumin yritystä
tehdä jotakin uutta, mutta ongelmana ei ole pyrkimys vaan toteutus. Levyltä ei
löydy ainuttakaan biisiä, joka ei paransi, jos sen keston puolittaisi tai
ainakin leikkaisi minuuttia tyhjäkäyntiä eripuolilta biisiä. Kaikkien biisien
ei tarvitse tai pidä olla kolmeminuuttisia radiosinkkuja, mutta kun esimeriksi <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Burning Leaves</i>illa kestää minuutti
päästä ensimmäiseen säkeistöönsä eikä se introriffi ollut edes hyvä… Aivan
erityistä murhenäytelmää on kuunnella <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Last
Breath</i>ia, joka saattaa hyvinkin olla Ensiferumin koko tuotannon huonoin
biisi – kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa huudahdin (kivusta ja kauhusta)
ääneen, että ”mitä vittua ne on miettiny!”<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">En osaa vastata omaan kysymykseeni. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung Heroes</b> on paska levy. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Turisas2013</b>
oli erilainen mutta silti siedettävä – muutama helmi joukossa, jokunen filleri,
mutta ei mitään kunnianloukkaustason kuraa. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Unsung Heroes</b>ista on vaikea sanoa samaa.</span></div>
Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-63933932084138008852018-09-24T07:59:00.003-07:002018-09-24T07:59:46.238-07:00Rage - End of All Days (1996)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/2/4/8/2/2482.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="500" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/2/4/8/2/2482.jpg" width="320" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Rage on tavallaan ihan paska bändi, mutta tavallaan taas ihan jees - kaikki riippuu siitä, mistä Ragesta milloinkin puhutaan. Minulle Rage on parhaillaan progeimmillaan ja melodisimmillaan: etenkin <b>Speak of the Dead</b> ja <b>Ghosts</b> ovat osuneet parhaiten, kun raskaspoljentoisemmat <b>Unity</b> ja <b>Soundchaser</b> tai speedsävytteiset powerkiekot a'la <b>Secrets in a Weird World</b> on jättäneet kylmemmäksi. Esimerkisi juuri mainittu 1989 ilmestynyt speed-power-levy on ollut hyllyssä mätänemässä muutaman kuuntelun jälkeen, kiitos tylsän kappalemateriaalin ja Peavy Wagnerin rasittavan ulinan, eivätkä kömpelöt lyriikat varsinaisesti auta asiaa. Lyriikat eivät Ragella koskaan ole olleet hyviä, mutta melodiataju Peavylla on paremmin kohdillaan, kun hän lähtee progeilemaan ja kokeilemaan, kuten vaikkapa parikymmenminuuttisen nimikkoraidan omaavalla <b>Speak of the Dead</b>illa. Mikä Rage soittaa <b>End of All Days</b>illa, jota pidetään yhtyeen intensiivisen ysärin (yhdeksän kokopitkää levyä yhtä moneen vuoteen!) parhaita?</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Se tylsä Rage, joka rämistelee läpi levyn yksinkertaisten ja junnaavien kertosäekoukkujen varassa. Neljätoista ylimittaista biisiä muodostavat ylimittaisen ja ankean levyn, josta ei tahdo jäädä käteen muuta kuin ärtymys tuhlatusta ajasta. Riffien taso on korkeintaan keskinkertaisella asteella. Paljon kertoo myös se, että levyä kuunnellessa aloin epäillä tykkäisinkö niistä paremmista Rage-levyistä, jos kohtaisin ne nyt ensimmäistä kertaa. Peavyn ääniala on kapea mutta riittävä, soundit ovat kelvolliset, paketti on kaikilta osiltaan lisää sitä samaa tuttua huttua juttua. Kuunnelkaa nyt joku <i>Deep in the Blackest Hole</i> tai <i>Face Behind the Mask</i> ja sanokaa päin näköä niiden olevan hyviä biisejä, niin näette ensimmäisen kerran kuinka samaan aikaan itketään surusta ja kauhusta sekä nauretaan myötähäpeästä ja arvostuksenmenetyksestä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Montako samanlaisista biiseistä koostettua samanlaista levyä Ragen tarvitsi tehdä ennen kuin kohdalle osui hyviä kokonaisuuksia? En tiedä, kysyn retorisesti, koska en usko, että hetkeen hankin ainuttakaan. Ymmärrykseni mukaan <b>XIII</b> on lähempänä äärimelodista <b>Ghosts</b>ia ja <b>Lingua Mortis</b> lähempänä sinfoniaorkesterin kanssa progeiltua <b>Speak of the Dead</b>ia, mutta <b>End of All Days</b> on toteutukseltaan niin ankea, että joudun todella reflektoimaan elämääni ja valintojani huolella, jos ostan seuraavan vuoden aikana ainuttakaan Rage-levyä, olivat ne kuinka harvinaisia tahansa. <b>Secrets in a Weird World</b>in vieressä on hyvä mädäntyä.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5520585911238359398.post-915000331772844252018-09-17T05:39:00.003-07:002018-09-17T05:39:41.659-07:00Angel Witch - Angel Witch (1980)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://www.metal-archives.com/images/3/6/2/6/3626.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="340" data-original-width="338" height="320" src="https://www.metal-archives.com/images/3/6/2/6/3626.jpg" width="318" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Monet sanovat, että Angel Witchin esikoislevy <b>Angel Witch</b> on yksi parhaista NWOBHM-levyistä, jonka hienoutena on yhdistelmä NWOBHM:n kiivautta ja Black Sabbathin raskaampaa, doomimpaa tunnelmaa. Koska Angel Witch ei koskaan noussut merkittäväksi nimeksi metallikentällä, yhtyeen esikoislevyä on ollut yllättävän vaikea löytää, vaikka sitä pidetään klassikkona. No, älkää luottako liikaa klassikkostatuksen kaupalliseen potentiaaliin: arvosteluhommissa tulee jatkuvasti vastaan bändejä, joita hehkutetaan klassikkoina, mutta joita on myyty ehkä viisi kappaletta vuonna 1986 ja jotka ovat myös ihan silkkaa skeidaa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Onneksi <b>Angel Witch </b>ei ole skeidaa, vaan erittäin hyvää brittiheviä. Kyllä, aina välillä tempot putoavat - vaikkapa <i>White Witch</i>in C-osassa - mutta koko doom-vaikutus on, ainakin esikoisella, varsin pinnallinen. Se ei tee levystä huonoa - kaikkea muuta - mutta doom-rummun (hidas) paukutus oli merkittävä yksittäinen tekijä, joka sai minut poimimaan kiekon talteen. Mainittu<i> White Witch</i> kulkee C-osaansa lukuun ottamatta turvallisella ja NWOBHM:n suosimalla laukalla, joten se siitä merkittävästä erilaisuudesta. Levyn vahvuutena on se, että sen biisit ovat paljon parempia kuin monien muiden saman aikakauden, sittemmin unohdettujen NWOBHM-pioneerien esikoislevyillä on tarjottavana. Esimerkiksi <i>Confused</i> on yksinkertaisesti hävyttömän tarttuva rokkimetalliralli - parempaa kuin mitä vaikkapa ensimmäisillä Saxonin levyillä on tarjottavanaan, jostakin Diamond Headista tai Tygers of Pan Tangista puhumattakaan.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Alle kolmivarttisena rykäisynä <b>Angel Witch</b> on hyvä, kiihkeä rypistys, joka tulee kuunneltua kuin huomaamatta loppuun. Joukkoon ei juuri heikkoja biisejä mahdu, mutta silti sen hehkuttaminen klassikkona on yliampuvaa: hyvä levy, kyllä, mutta ei häikäisevä. Mikäli bändi olisi vääntänyt lisää ja nopeammin kokopitkiä, joiden taso olisi ollut esikoisen kaltainen, kenties yhtye olisi rundaisi Saxonin sijasta jokapaikan työjuhtana. Jos Angel Witchin tragedia jokin on, niin levytysvälin venyminen viiteen vuoteen aikana jolloin kaikki muut bändit suolsivat levyjä ulos vähintään joka toinen vuosi. Ehkä biisimateriaali ei olisi kestänyt kiirehtimistä - kiirehditty <b>Frontal Assault</b> taitaa olla kaikkien mielestä bändin heikoin tuotos - mutta kun esikoisesta on kolmekymmentäkahdeksan vuotta, diskografian laajuuden paranisi olla enemmän kuin neljä kokopitkää. En tiedä mitä kaikkea kulissien takana on tapahtunut, mutta metallimusiikkikenttä oli sellainen, että bändeiltä vaaditaan aktiivisen keikkailun lisäksi kiireistä julkaisuaikataulua - nykyään viisi vuotta levyjen välissä on tavallisempaa kuin 1980-luvulla, mutta siltikin Angel Witchin edellinen levy on jo kuusi vuotta vanha.</span>Aleksi Peurahttp://www.blogger.com/profile/17615342796098134050noreply@blogger.com0