Ayreon - The Final Experiment (1995) & Atoma - Skylight (2012)

Päivän tekstin teema: scifi-konseptilevyt, jotka olen syystä tai toisesta viime aikoina hankkinut kokoelmiini.

Aloitetaan siitä itsestään selvästä valinnasta: Ayreon on tehnyt joitakin parhaista metallioopperoista koskaan. Minulle etekin 01011001 on kolahtanut vuosi toisensa jälkeen siirtomaalohkareen voimalla; myös muut, etenkin tällä vuosituhannella tehdyt levyt ovat pyörineet soittimessani säännöllisesti - jopa erikoisesti rakennetut The Universal Migrator -kiekot. Oikeastaan ainoa Ayreon-lätty, jonka omistan ja jota harvoin huomaan kuuntelevani, on Lucassenin parhaanakin pidetty Into the Electric Castle, joka ei ole koskaan napannut mielikuvitustani matkalleen. Siksi, kenties, olin skeptinen miekkosen ensimmäistä metallioopperalevyä kohtaan ja lykkäsin, aina liki-täyshintaisen The Final Experimentin hankintaa. Mutta täällä sitä ollaan, puolentusinaa kuuntelukertaa myöhemmin ja - kyllä vain, epäilyni olivat oikeassa.

The Final Experiment pitää sisällään sikiö siitä, mistä myöhemmin tulee täysverinen Ayreon-kukoistus, mutta tuo sikiö on vasta kehitysasteella. Monet niistä elementeistä, jotka ovat niin ensisijaisen tärkeitä myöhemmälle Ayreon-soundille, vasta hakevat uomiaan. Minua Ayreonissa kiehtoo, kuinka hyvin Lucassen saa erilaiset solistit peilaamaan toisiaan sekä kuinka hän naittaa progen ja metallin keskenään, mutta The Final Experimentillä solistit ovat liian irrallaan toisistaan sekä tyylifokus on selvemmin progessa. Pari hyvää biisiä joukkoon mahtuu - eihän siitä mihinkään pääse, että Lucassen osaa säveltää - mutta kokonaisuus on ylipitkä, usein kömpelö ja lyriikat aukikirjoitettu rasittavimmalla mahdollisella tavalla. Eniten levyssä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Gorefestin, yksinkertaisesti törkeä ördän omaavasta Jan-Chris de Koeijerista on saatu näinkin ponneton tuplaamalla hänen vokaalinsa. Tyhmä irtohuomio, mutta odotin innolla juuri hänen esiintymistään ja niin se vain oli pettymys - sama kaveri onnistuu kiehtomaan kerta toisensa jälkeen Gorefestin keulilla.

Atoma, sen sijaan, on minulle uusi tuttavuus (levy tuli Wackenista ostetusta sokkosäkistä), ja olen lykännyt Skylightista kirjoittamista pitkään, koska en tiedä mitä sanoisin siitä. Se on pääosin instrumentaalinen, vain osittain metallista scifi-sävytteistä progea. Onko se edes progea, kun oikein silmiin katsotaan? En tiedä, en totisesti tiedä, mutta levyltä ei tahdo oikein löytyä perinteisiä kappaleita, vaan pikemminkin levy on yksi kappale, joka on käytännönsyistä jaettu pienempiin osiin ja se kertoo (minulle avautumatonta) tarinaa. Lähimmäksi vertailukohdaksi keksin myöhäisvaiheen While Heaven Weptin, mutta vähemmillä lauluilla. En osaa sanoa levystä edes sitä, että onko se lintu vai kala tai kenties pussieläin, mutta kuuntelen sen kerta toisensa jälkeen mieluusti. Se maalaa hienon tunnelman, johon on helppo upputua. Se ei ole pompöösi, kuten monet scifi-konseptilevyt ja metallioopperat, vaan hallittu ja mainiosti rakennettu. Mutta kun en vain tajua sitä, en sitten millään. En saa otetta siitä, en muista kuuntelun jälkeen kuin mainion tunnelman, ainuttakaan melodiaa tai koukkua en osaa nimetä vieläkään. Ehdottomasti kokeilun arvoinen tapaus.

Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)

Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".

Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään Is This the Life We Really Want? (jatkossa ITLWRW?) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.

ITLWRW? on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi The Last Refugee kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta The Dark Side of the Moonia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että Smell the Roses on paras kuulemani Watersin sävellys sitten The Wall -levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.

Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle Humanity: Hour 1:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta Hour 1, The Game of Life, 321 ja Love Will Keep Us Alive ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.

Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)

Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.

Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Crimson Glory ja etenkin häikäisevä Transcendence ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt Strange and Beautiful on huono ja paluulevynomainen Astronomica keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos Astronomican kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita Astronomica, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena Astronomica on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.

Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja Grand Illusion on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat Shadowland ja New World Messiah, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. Grand Illusion, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin Against the World tai Never Die onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli Fools Never Die pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli Against the World. Suhteellisen nuiva asenteeni Grand Illusioniin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin Grand Illusionin ja Shadowlandin samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.

Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska The Burden of God on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä Final Procession, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly The Burden of Godiin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että The Burden of God on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, The Dominion Gate (Part III) on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.

Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: Grand Illusion on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla Astronomicalle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin The Burden of Godilla. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.

Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)

Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.

Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.

Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.

Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.

Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)

Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä levykokoelmaani? Kyllä ja ei. Näen Reverend Bizarren II: Crush the Insectsissä ja Wolves in the Throne Roomin Two Huntersissa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. Silti bändejä yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?

En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. Doom Over the World on tuttu jo vuosien takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on erinomainen.

Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain saa II: Crush the Insectsin tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin Two Huntersin unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia, mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan No Stars Upon the Bridgen ja (vaikka tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. II: Crush the Insects ei pakottanut minua kertaakaan pysähtymään, Two Hunters toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin Reverend Bizarren.

Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.