maanantai 5. toukokuuta 2014

Motörhead - 1916 (1991)

Se on Motörhead. On vaikeaa ja, jos ei suoranaisesti turhaa, niin lievästi tarpeetonta selitellä enempää. 1916 kuulostaa vain ja ainoastaan Motörheadilta - One to Sing the Bluesin räväkästä rokkipoljennosta aina 1916ta tunnelmointiin. Levyä pidetään yhtyeen kenties parhaana tai vähintäänkin top 5 -tuotoksena, joten kollektiivinen mielipide on myös levyn puolella - jos siis harkitset yhtyeeseen tutustumista, on huonompiakin levyjä tehdä niin.

Voit oikeastaan lopettaa lukemisen tähän. Loppu on pilkunnussintaa vailla vertaa, nyansseista inisemistä ja muutenkin tarpeetonta suun louskutusta.

Lemmy Kilmister on kova lyyrikko, kuten kaikki tietävät, ja nyt, viimeistään, nostan hattuni niin korkealle ilmaan, että kolhin käteni kattotuulettimeen. No Voices in the Skyn ja I'm So Bad (Baby I Don't Care)n kaltaiset kappaleet osoittavat tämän selkeämmin kuin mitkään muut, jos minulta kysytään. Laitan tähän alle säkeistön molemmista kappaleista, jotta voisit arvostaa kahden kappaleen nerouden erilaista ilmaisua.

Black-hearted to the bone,
Older than The Rolling Stones,
Been to heaven, been to hell,
Bought the farm, and I won't sell,
Give and take, rise and fall, rise up and take it all,
Secret love, I won't tell, knock you up and ring your bell

-I'm So Bad (Baby I Don't Care)

The ones who dedicate the flags to make you brave,
They also consecrate the headstone on your grave,
Ritual remembrance when no one knows your name,
Don't help a single widow learn to fight the pain'

-No Voices in the Sky 

Levyn ominaispiirre - ainakin silmissäni - on tunnelmapalojen/balladien vahva edustus: kolme kappaletta yhdestätoista ovat enemmän tahi vähemmän hidastempoisia tunnelmointeja. Nightmare/The Dreamtime kylvää eripuraa, hämmennystä ja on kuin huumetrippi, Love Me Forever taas tuntuu enemmän kitkerältä rakkaudenjulistukselta täynnä tyytymättömyyttä ja samanaikaista hellyyden kaipuuta (tämä taitaa olla Lemmyn yhtyeen nerous, näin ohimennen) ja 1916 kertoo - kuten nimestä käy ilmi - ensimmäisen maailmansodan "veriuhreista". Kaikki kolme kappaletta sinällään ovat erinomaisia - etenkin Love Me Forever - mutta ensikuunteluilla tuntui siltä, että ensipuolisko levystä on täynnä tiukkaa rokkipoljentoa ja toista puoliskoa dominoivat edellä mainitut hidastelijat. Se, että Nightmare/The Dreamtime ja Love Me Forever tulevat peräkkäin, ei ainakaan auta vaikutelmaa. Myöhemmillä kuunteluilla olen päässyt vaikutelmasta ohi ja kykenen arvostamaan ratkaisua.

En voi sanoa muuta kuin, että pidän 1916sta enemmän kuin monien ihailemasta Overkillista. Tiedän, että Overkillin merkitys metallin kehitykselle on paljon suurempi ja sen kappalemateriaali sisältää enemmän oivalluksia ja uusia ideoita, mutta se ei silti tee levyn musiikista vetävämpää - 1916 on vain paremmin tehty Motörhead-levy. En keksi järkevää (= ymmärrettävää) tapaa ilmaista tätä - yksinkertaisuudessaan pidän enemmän 1916sta kuin Overkillista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti