lauantai 30. heinäkuuta 2016

Behemoth - Evangelion (2009)

Demigodin ja The Apostasyn myötä Behemoth vei loppuun musiikillisen muutoksensa ug-bläkkiksestä valtavirta-döödikseen. Levyiltä löytyy kappaleita, joita voisi nimittää hittimateriaaliksi; riffejä, melodioita ja koukkuja, mitkä tarraavat mukaansa vaikka väkisin. Ei, levyt eivät ole lähelläkään radiorokkikamaa, vaan blastbeat, saatanallinen kuvasto, säädytön rankkuus sekä tylyttävät vokaalisuoritukset muistuttavat faktasta, että Behemoth on ja tulee olemaankin äärimetallibändi - joskin helposti lähestyttävä sellainen. Levy, joka oli jäädä yhtyeen viimeiseksi primus motor Nergalin leukemian takia, Evangelion, on suoraa jatkumoa kahdelta edelliseltä levyltä, niin hyvässä kuin pahassa.

Sanon suoraan sen, että mielestäni Evangelion on erittäin hyvä levy, mutta se ei kestä kuuntelua yhtä hyvin kuin Satanica tai Thelema.6 - Evangelion on pikemminkin portti Behemothin maailmaan kuin se ultimaatinen helmi. Silti se on erinomainen tuotos. Etenkin kaksi kappaletta nousee yli muiden: päräyttävän hieno avausraita Daimonos sekä jo kenties kliseeksi muuttunut (mutta silti täysin poikkeuksellinen mestarillinen sävellys) Ov Fire and Void. Jälkimmäinen on toiminut monille ensikosketuksena puhtaaseen äärimetalliin ja loputtomat toistot keikoilla ja tiesmissä illanistujaisissa ovat saattaneet luoda toisille vaikutelman, että se on kryptoniittia Behemothin imagolle "oikeana äärimetallibändinä", jolla ei kuulemma saa olla hittejä. Samalla unohtuu, että Ov Fire and Void on aivan järisyttävän upea biisi - etenkin sen pääriffi on lähes vailla vertaansa tämän vuosituhannen äärimetallin kentällä: yksinkertainen, suoraan päälle hyökyvä ja välittömästi tarttuva riffi on kaiken lisäksi rakennettu siten, että kun sitä toistetaan kappaleen eri vaiheissa, se kuulostaa joka kerta erilaiselta, aina vain yhtä freesiltä ja yllättävältä. Ei riitä, että pelkästään riffi on kova, vaan sen kovuutta on korostettu päräyttävän hienolla ja monipuolisella sovittamisella. Ei ole mikään ihme, että Ov Fire and Void on monille se ensimmäinen kovaa iskevä döödisbiisi.

Evangelion tuntuu pliisulta, ainakin vertautuessaan Satanicaan. Siinä missä Satanica on nappiosuma kahden erilaisen genren taitekohtaan, rohkea askel uuteen suuntaan, Evangelion kieriskelee mukavuusalueella, hyväksi varmistetulla tarttuvuuden ja rankkuuden akselilla. Se ei ota suuria riskejä, se ei luo mitään järisyttävää uutta, mitä Behemoth ei olisi jo aiemmilla levyillä kokeillut: poissa ovat uudet oivallukset kuten At the Left Hand ov Godin kaltainen kiemurtelu, The Reign ov Shemsu-Horin mahtipontisuus tai Horns ov Baphomethin näppärä audiosample. Evangelionilla Behemoth tukevoittaa asemaansa, varmistelee - ja vaikka levy on kuinka erinomaisesti onnistunut, varmistelu johtaa pitkässä juoksussa stagnaatioon, musiikilliseen rapautumiseen, ja todellinen taide syntyy uusista aluevaltauksista, ei saman jipon toistamisesta. Kysykää vaikka Sabatonilta tai AC/DC:ltä tai Saxonilta - he ovat kokeilleet uusia juttuja viimeksi useita levyjä sitten, minkä jälkeen ollaan tultu tasaisesti alamäkeen. Siis, holy fuck, miten väsyneitä ralleja Sabaton on tulevalta levyltä tarjoillut! The Last Stand tulee ottamaan paalua perseeseen niin rajusti, että jälkipolvillakin on pukamia.

P.S. Joo, hillitsen Sabaton-kiukkuani joskus. En tänään, it seems, mutta joskus. Ja kyllä, viimeinen virke oli vitsi.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Arch Enemy - The Root of All Evil (2009)

Arch Enemy on aina tuntunut gimmickin varaan rakentavalta bändiltä, jonka musiikki ei toki ole huonoa, mutta se ei oikeuta suurta suosiota. Tässä mielessä se on hyvin samankaltainen kuin Amon Amarth. Tarinat kuitenkin kertovat, että yhtyeen vanhemmat levyt - eli Wages of Sin ja siitä taaksepäin - ovat parempia, räväkämpiä ja mielenkiintoisempia. The Root of All Evil on kokoelma uudelleenäänitettyjä melometalliralleja yhtyeen uran alkuvaiheilta, joten sen pitäisi olla Doomsday Machinea tai muita uudempia lättyjä kiinnostavampi ja parempi, eikö niin?

Mutta kun se ei ole. The Root of All Evil on samanlainen levy kuin kaikki muutkin: kappaleet ovat asteikkolla "ihan jees" sekä "ihan jees plus". Kaikkea muuta kuin päräyttävää erinomaista, mitä paljon sähäkämmäksi väitetyn kappalemateriaalin pitäisi tarjota. Ilman pientä historiapläjäystä levyä voisi pitää suorana jatkeena 2000-luvun puolivälin Arch Enemylle - hyvässä ja pahassa. Ketkä pitävät, pitäkööt, mutta itse pidän musiikista, joka tarjoaa jotakin haastetta, jotakin, mikä oikeuttaa kuulijan vaivannäön - "taas uusi Arch Enemy -lätty" ei tee sitä minulle. Tokihan bändi soittaa hyvin (mikä lienee itsestään selvää), Angla Gossow on perushyvä solisti, kappalemateriaalikaan ei ole täysin kelvotonta paskaa, mutta silti koko lätty on totaalisen... meh.

P.S. Taas on kaikki järkevät aikajänteet näiden tekstien tekemiseksi paukkuneet. Olin viikon eristyksissä korvessa, missä netti oli malli 1981 eli käytännössä olematon. Seuraavan parin viikon ajan olen myös erittäin kiireinen, mutta yritän saada jotain blogiin aikaan.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Warrel Dane - Praises to the War Machine (2008)

Olen melkoisen kova Nevermore-fani, eikä vähiten Warrel Danen huikaisevan tulkinnan takia. Hän on vain yksi (tärkeä) osa Nevermoren erinomaisuutta, joten miekkosen soololevy herätti epäilyksiä jo lähtökohdiltaan - etenkin, kun mietitään miten paljon parempi säveltäjä Jeff Loomis on verrattuna Peter Wichersiin (ex-Soilwork) verrattuna. Annoin musavideobiisi Brotherille mahdollisuuden, ja kuinka ollakaan, ei lähtenyt. Biisi tuntui tylsältä, tarpeettomaltakin ja ennalta-arvattavalta. Unohdin koko levyn yhden biisin ensikuuntelun perusteella vuodeksi tai kahdeksi, kunnes huomasin kuuntelevani Brotheria uudelleen.

Toisella kerralla kolahti, kovaa. En jaksanut muistaa, miksi olin alunperin sävähtänyt pois biisin luota, ja huomasin kuuntelevani biisiä repeatilla pari päivää putkeen. Praises to the War Machine jäi sekin pitkäksi ajaksi pettymykseksi: ostettuani levyn syvennyin sen kuunteluun rutiinillani eli lyriikkavihkoon perehtyen, mutta ensikuuntelu jätti valjun fiiliksen. Oikeastaan edelleenkään levyn kolme ensimmäistä biisiä eivät ole kummallisia tapauksia, vaan nopeasti sivuutettuja ja unohdettuja fillereitä. Vasta Sisters of Mercy -coveri Lucertia (My Reflection), joka päästää Danen äänen oikeuksiinsa, avaa pelin; senkin jälkeen kappalemateriaali on epätasaista erinomaisesta (The Day the Rats Went to War, Brother, August) välttävään (This Old Man, Patterns, Let You Down) asti ulottuvalla skaalalla.

Suurin ongelma on se, minkä jo tämän tekstin ensimmäisessä kappaleessa sanoinkin: Wichers ei ole kovin erikoinen säveltäjä. Tietenkin sävellys- ja sanoitus-kreditit menevät myös Danelle, mutta Wichersin tatsi kuuluu yksinkertaistetuista ja keskitempoisista ralleista vahvasti läpi. Dane tuo oman värinsä soppaan, kyllä, mutta niin tuo myös Wichers, joka on duon heikompi lenkki. Jos levyn muistettavimpiin biiseihin kuuluu coveri, ei sävellystyöskentelyä erinomaiseksi sovi haukkua. Loomisiahan ideat tarvitsisivat taakseen - tai ainakin samantasoista kuusikielisen taitajaa. Ei Wichers täysin koko kiekkoa sabotoi, vaan kyllä Praises to the War Machinelta hyvääkin löytyy (kts. edellinen kappale), mutta kokonaisuutena levy jättää mielikuvan hukatusta potentiaalista.

Haluaisin sanoa paljonkin siitä, miten Dane ja Wichers eivät ole optimaalinen työpari, mutta miehet päättivät muuta. Nevermoren viimeiseksi jäänyt levy oli Wichersin tuottama, ja ilmeisesti Danella oli jonkinasteinen mancrush Wichersin työskentelytapaan ja suoraviivaisempiin sävellyksiin, sillä Nevermoren taru päättyi pian erimielisyyksiin. Loomis eristäytyi muutamaksi vuodeksi PROGEsoololevyjen tekoon, joista puhuttaessa PROGE pitää kirjoittaa isoilla kirjaimilla, ja Dane herätti henkiin neljännesvuosisadan kuopattuna olleen Sanctuaryn. Nevermoren viimeisen levyn jälkeen Danen ihastus taisi mennä ohi, sillä yhteistyö Wichersin kanssa taisi päättyä siihen. Kenties niin on parempi - Praises to the War Machine osoittaa sen selvästi.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Verjnuarmu - Ruatokansan uamunkoetto (2008)

Verjnuarmu oli ilmaantuessaan 2006 kiinnostava uusi tuttavuus: savvooksi vyännetty hevi oli samaan aikaan tuttua että vierasta. Etenkin esikoislevyn Muanpiällinen helevettiin (vannon, että nämä savonkieliset nimet ovat vaikeimpia kirjoittaa - jopa pahempia kuin ruotsinkieliset) sinkkulohkaisu Laalavat jouset soi esi-Youtube-aikana paljon musiikkitelevisiokanavien metalliohjelmissa. Ei siinä, ihan kelvollinen ralli. Sen jälkeen yhtye vaipui jonnekin, pimentoon, unohdukseeni, vaikka tokihan yhtyeen uudet levyt noteerasin, joskin pelkkinä niminä, trivilialiteetteina. Sitten, vuoden 2014 paikkeilla, törmäsin yhtyeen toiseen levyyn, Ruatokansan uamunkoeton, divarissa muutamalla eurolla. "Noh", ajattelin, "kyllähän se yksi musavideobiisi oli ihan kelvollinen ralli." Siispä otin levyn talteen.

Ruatokansan uamunkoettoa ei juuri tullut kuunneltua. Pyöräytin toki levyn kerran tai pari ennen kuin asettelin sen levyhyllyyni, mutta en sen jälkeen käytännössä kertaakaan. Nyt, koska levyhyllyni on (yhä edelleen) muuton jäljiltä kasaamatta, levy on jossain pohjan pohjimmaisina - tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen levyn kappaleita Youtubesta, koska kyseessä on yhtyeen levyistä ainoa, jota ei Spotifysta löydy, on juurikin yhtyeen toinen levy. Yritän sanoa, ettei minulla ole vahvaa mielipidettä levystä suuntaan tai toiseen: se on toisaalta hyvin tehty levy, jonka kappaleissa on vankkaa ammattitaitoa ja niin edelleen, mutta toisaalta se ei herätä mitään mielipidettä, suuntaan tai toiseen. Myönnän, että minun pitäisi kuunnella levyä enemmän, sillä en todellakaan ole vielä sen sisässä, mutta tällä hetkellä kuunteleminen on hitusen vaikeaa... Minä tykkään kuunnella musaa, kun teen jotain muuta, ja kun istun koneella, musan kuuntelu putoaa prioriteettilistassa alas.

Haluan vain blogitekstin ilmoille, hypätä seuraavaan levyyn, koska siitä minulla on vahva mielipide. Jos odotan sitä, että saan levyhyllyni pystyyn tai että jumalalliset internetin voimat pieraisevat koko Ruatokansan uamunkoeton Spotifyhin, tekstin tekeminen venähtää ainakin kuukaudella. Se ei ole vaihtoehto. Siispä tapan aikaa, viivyttelen ja kaartelen tieni sanamäärän alarajoille saakka, kunnes lopetan tekstin ilman mitään pointtia tai johtopäätösvirkettä. Se olisi hyvin postmodernia.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Venom - Hell (2008)

Venomin väkinäinen "paluu juurille" tapahtui vuoden 2006 Metal Blackin myötä. Minulle em. lätty on nostalginen ja vaikka periaatteessa ymmärrän, miksi kaikki muut tuntuvat vihaavan sitä, pidän sen rosoisesta ja yksinkertaisesta soundista: se on samaan aikaan amatöörimäinen räpellys, mutta kuitenkin viihdyttävää kuultavaa, ja sen kappaleissa riittävästi ideaa todella ollakseen aidosti viihdyttäviä eikä Six Feet Under -maisesti viihdyttäviä. Hell on toinen eläin. Se on paska, no way around it. Se on tylsä, se on amatöörimäinen räpellys, ja se on yhtä viihdyttävä kuin auto-onnettomuus. (Jos joku jäi miettimään, auto-onnettomuus ei ole viihdyttävää, you sick fucks.)

Kuuntele vaikka Hand of God. Se on tylsä, aivan sietämättömän tylsä, ja idea, jonka varaan se on rakennettu, ei kestä edes ensimmäiseen kertosäkeeseen asti. Ensimmäinen säkeistö saa epätoivon kiehumaan pääkopassa, sillä eihän näin idioottimaista ratkaisua (yksinkertainen rytmi soitettuna pelkillä rummuilla ja Cronos ärjymässä typeriä lyriikoida) voi selvinpäin tai täysissä järjissä keksiä, vaikka kuinka olisi keski-ikäistynyt äärimetallin pioneeri. Kertosäkeessä vielä mausteeksi annetaan efektien läpi ajettua fillerimölinää. Pelottavintahan lienee se, että kyseessä on vasta levyn kolmas kappale, eikä se ole edes tuotoksen pohjanoteeraus, vaan jo neljäs biisi, Fall from Grace, on vielä sietämättömämpää paskaa. Sen vihonviimeisen iskun munaskuille tarjoaa... no, kaikki. Yleensä minulla on vaikeuksia keksiä, mikä erinomaisen levyn biiseistä on se kaikkein timanttisin; nyt ongelmaksi osoittautuu se, että pitäisi tunnistaa paskakasan suurin paskakimpale. Onko USA for Satan se pahin loukkaus? Se tarkoittaisi, että Stab U in the Back ei olisi epätoivoisin yritys tehdä musiikkia... Entä sitten Hell? Tai täysin käsittämätön Evil Perfection?

Suurin loukkaus levyllä ei ole sen surkeus, vaan että kahden kappaleen ajan kaikki tuntui menevän vielä ihan... jos ei nyt hyvin, niin sidettävästi. Avausraita Straight to Hell on samalla tasolla Metal Blackin onnistuneempien rokkipalojen kanssa, ja The Power and the Glory onnistuu sekin kuulostamaan kelvolliselta tekeleeltä. Vasta kolmosrallin - jo läpikotaisin tylytetyn Hand of Godin - aikana pelko dyykkauksesta hevonpaska-altaaseen realisoituu. Sen jälkeen levyllä liikutaan vain paska-altaasta toiseen ja matkalla kuulija yrittää arvioida, mikä koetuista ulostekeoista olikaan se kaikkein syvin. Kukaan ei voita, ja kokemuksen jälkeen paskanlöyhkä on niin pinttynyttä, että aiemmin vähemmän paskaiselta tuoksuneet saavat uuden sivuhajun.

Hell on todella huono levy, sillä se saa vähemmän huonot levyt tuntumaan kuuntelukelvottomilta. En ole Hellin hankkimisen jälkeen välittänyt kokonaisen paskan vertaa Venomin tekemisistä - jos yhtye on tehnyt hyvää musaa sittemmin, en tiedä siitä mitään. Jos Hell on mikään mittari, ei pelkoa uuden Black Metalin, Welcome to Hellin tai edes Metal Blackin missaamisesta.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Swallow the Sun - Plague of Butterflies (2008)

Jälleen, klassinen pahoittelu: kyllä, aikataulut ovat paukkuneet melkoisesti. Sitä se on, kun kirjoittaa kahta (2) kirjaa samaan aikaan, käy töissä, ravaa festareilla ja vielä kirjoittelee ravatuista festareista. Hommaa siis on ollut, ja onneksi ehdin vihdoin edes hetkeksi istahtaa alas ja nakutella muutaman sanan Swallow the Sunista. Näin mun kesä, mites teillä...? Huoh.

Muistan, kuinka iso juttu Swallow the Sunin esikoislevy The Morning Never Came aikanaan (=2003) oli: kaikki metallimediat paukuttivat levyn neroudesta ja siitä, kuinka suomalaispoppoo onnistui kuulostamaan esikoisellaan paremmalta kuin My Dying Bride kuunaan. Tsekkasin kyseisen levyn yläasteaikana, mutta muistan vain pällistelleeni koko doom metalia genrenä siinä vaiheessa samalla typertyneellä "mitä vitun vittua" -mentaliteetilla, että nyanssit taisivat sujahdella ohi molemmin puolin. Mikko Kotamäen vakuuttavan örinän muistan, tosin. Vasta Hope sai enemmän huomiotani, osittain erinomaisen musiikkivideobiisinsä Don't Fall Asleep ansiosta jo melkein käsitin yhtyeen hienouden. Pari vuotta Hopen jälkeen löysin EP:n, Plague of Butterfliesin alekorista - siis alennettuna EP:nä eli varsin edullisesti - ja päätin kokeilla, kerranhan sitä vain eletään.

Ei Plague of Butterflies huono ole. Yksi puolituntinen kappale kestää kestonsa (lähinnä siksi, että se on oikeasti kolme eri kappaletta, joita väitetään yhdeksi kappaleeksi, jotta voitaisiin puhua konsepti-EP:n sijasta yhdestä eepokesta) ja sen kuuntelee vaivatta läpi, kuin huomaamattaan puolituntisen rallin käyden läpi. Silti se ei avannut minulle doom metalin hienoutta - en tiedä olenko vieläkään täysin päässyt sisään doom metaliin, vaikka olen lähempänä kuin noin vuonna 2010, jolloin Plague of Butterfliesin ostin.

Suurin ongelma, jota en EP:n ostaessani tiennyt, on se, ettei se tarjoa mitään radikaalia uutta Swallow the Sunia aiemmin diskografiaan. Se on puolituntinen välityö - ei huono sellainen, mutta tarpeeton. Sanokaa mitä sanotte Emerald Forest and the Blackbirdistä (minä sanon myöhemmin, jahka kyseiseen levyyn asti maratonissani ehdin), mutta ainakaan se ei kuulostanut ennalta-arvattavalta, Siltä Samalta Swallow the Sun -levyltä. Nykyään valitukset Swallow the Sunin kyvyttömyydestä uusiutua ja muuttaa tyyliään ovat irrelevantteja tai suoranaisesti outoja, koska Songs from the North on tapahtunut, mutta unohdetaan vuoden 2008 jälkeinen aika ja keskitytään Swallow the Sunin urakehitykseen sitä ennen. The Morning Never Came valoi pohjan, jonka päälle Ghosts of Loss ja Hope rakensivat; vaikka kolme levyä ovat hyvin samankaltaisia, ne kuitenkin tulevat yhtyeen musiikkiin eri suunnista ja ne peräkkäin kuunnellessa voi seurata yhtyeen ilmaisun hienojalostumisen. Plague of Butterflies on vanhan toistoa: se ei tuo uutta näkökulmaa musiikkiin, vaan se on kolmen edeltävän levyn elementit puristettuna puolituntiseen pakettiin, hyvässä ja pahassa. Jos on kuullut yhtyeen aiemmat levyt, EP ei tarjoa mitään uutta kiinnostavaa, vaan lisää sitä samaa - jälleen, hyvässä tai pahassa.

Musiikki, joka kulkee paikallaan, on tarpeetonta. Jos kehitystä ei tapahdu, mitään ei tapahdu. Ja ei, tämä ei ole mielipiteeni doom metalin ominaisesta hitaudesta, vaan täysin irrallinen huomio.

P.S. Jos jollekin jäi epäselväksi (koska ilmaisuni ei ole parhaillaan kovin selkeää), viimeinen kappale oli ironiaa.