lauantai 27. lokakuuta 2018

Stam1na - Taival (2018) & Deicide - Overtures of Blasphemy (2018)

Edellisessä blogitekstissä niputin kimppaan kaksi minulle uutta bändiä uusien levyjensä tiimoilta. Tässä tekstissä käsittelen myös kahta uutta levyä, mutta bändit ovat tuttuakin tutumpia: Stam1nalta omistan kaikki kiekot, Deicideltä melkein kaikki (kaikki relevantit ainakin). Molempia bändejä kuvaa myös se, että olen menettänyt mielenkiintoni heidän heikompiin levyihinsä tällä vuosikymmenellä ja etenkin Deiciden edellisestä aidosti hyvästä tuotoksesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Levyjä yhdistää tämän lisäksi se, että ne ovat parempia kuin odotin tai pelkäsin: ne ovat bändiensä pirteimpiä levyjä aivan liian pitkään aikaan.

Stam1nan Taival on monipuolisin ja henkilökohtaisin Stam1na-kiekko koskaan; samalla sen kappalemateriaali on kautta linjan laadukasta. Ne tavanomaisemmat Stam1na-rallit a'la Solar, Enkelimurskain, Elämänlanka ja Kaikka-biisi Sudet tulevat ovat niin taattua laatua, että bändi ei ole vielä moisten kanssa pahasti korpeen haksahtanut. Niiden sijaan levyn varastavat ne oudot ja kokeelliset biisit - Anna Erikssonin kanssa duetoitu Gaian lapsi, kolmesta osiosta ja noin kymmeneen minuuttiin venyvä Metsästäjä sekä esimerkiksi pakolaislapsen näkökulmasta kerrottu Merivälimatka ovat jotakin sellaista, mitä Stam1nalta on ja ei ole kuultu aiemmin. Ne tunnistaa kyllä lemiläisten perseilyksi, mutta silti niitä ei voi suoraan rinnastaa mihinkään yhtyeen aiempaan settiin. Levyn yleisilme on myös varsin popahtava ja tarttuva, mitä en pidä huonona asiana, vaan pelkkänä kuvauksena. Minulla on monien edellisten Stam1na-kiekkojen kanssa ollut sama kaava: aluksi olen innoissani niistä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa ne unohtuvat hyllyyn enkä osaa sanoa, koska viimeksi olen kuunnellut Elokuution, SLK:n tai Nocebon. (Varmaan blogitekstejä tehdessä.)

Deiciden Overtures of Blasphemy on häkellyttävän pirteä kiekko. Se sisältää parasta Deicideä sitten vuoden 2006. Glen Bentonin tavaramerkki rääkynä on pudotettu kokonaan pois - liekö ääniala kaventunut vuosien varrella siihen pisteeseen saakka, että rääky ei enää lähde kunnolla tai ollenkaan? mene ja tiedä - mutta lopulta en enää muistanut ihmetellä koko poissaoloa. Niin hvyää kappalemateriaali on: levy on rankka, tarttuva ja armottoman brutaali, mutta se ei ole täydellinen. Se on paras Deiciden levy sitten Stench of Redemptionin, mutta minulla on eräs ongelma levyn kanssa ja se on taatusti erilainen ongelma kuin kellään muulla (ja se koskee luultavasti koko bändin diskografiaa, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan kunnolla huomiota). Kirjoitan alle säkeistön verran lyriikkaa ja toivon, että yrität tunnistaa mistä biisistä se on:

Kill the light, cauterize the blood of Christ
Plague of dysfunction the book of your lord
I was there to witness the ending of your lord
All my life, I hated you so
Death... bound in mystic
Consume communion
Preyed upon the innocent
Lost to the light of deceit
With consciousness
Hatred runs deep
Hooks through flesh
Feel my scourge upon the earth

Niin, mikä biisi? Aivan, vastaus on: ne kaikki. Ylle olen koonnut jokaisen biisin ensimmäisen säkeen (pätkäisin paria, koska siten ne sopivat paremmin ja pointti tulee perille) ja niissä on tässä muodossa ihan yhtä paljon tolkkua kuin missään yksittäisessä biisissä kokonaisuutena. Ei kerro hyvää Bentonin lyriikallisesta annista, jos satunnaiset säkeet voi ketjuttaa yhtä hyväksi säkeistöksi kuin kuin kaikki levyn säkeistöt. Ne ovat vain rankkoja sanoja peräkkäin - niin yllä kuin koko levyllä. Musiikillisesti, kuitenkin, Overtures of Blasphemy on parasta Deicideä pitkään aikaan - niin pitkään, jos totta puhutaan, että olin varma, etten koskaan kuulisi näin hyvää settiä Steve Asheimilta ja Bentonilta.

torstai 18. lokakuuta 2018

Zeal & Ardor - Stranger Fruit (2018) & Voivod - The Wake (2018)

Niputan taas kaksi levyä yhteen blogitekstiin, koska olen laiska ja kroonisessa kiireessä, mutta haluan kuitenkin jatkaa tämän blogin päivittämistä edes jonkinlaisella vauhdilla ja niin edelleen. Ensisilmäyksellä Voivodin ja Zeal & Ardorin välillä ei ole paljoakaan linkkejä - mitä nyt levyt ovat molemmat tältä vuodelta - mutta bändejä yhdistää kokeellisempi soundi ja se, että ne ovat minulle uusia tuttavuuksia. Kyllä, kyllä, joudun luovuttamaan hipsterikorttini lähimmälle rokkipoliisille Voivod-tietämättömyydestäni, mutta hei, bändin parhaina pidetyt levyt 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ovat vaikeasti löydettävää sorttia, kiitos Noisen/Sanctuaryn/G.U.N.:in sotkujen.

Voivodin uusin levy ei kuulemani mukaan ole yhtyeen helpoimpia lähestyttäviä, mutta minulle The Wake on tähän saakka ollut maltillisempi kuuntelukokemus kuin aluksi odotin. Kyllä, musiikki on äkkiväärää ja koukeroista progea, jonka luokitteleminen yhdenkään isomman metallin alagenren alle ei onnistu ihan tuosta noin vain. The Waken soundia on, kiitos tämän koukeroisuuden, progen ja yllättävyyden, vaikea kuvailla ilman ääninäytteitä, mutta joskus soundi on lähempänä Black Sabbathia, toisinaan kallella punkimpaan rämistelyyn, sitten isketään täysi progevaihde silmään ja kaikkea säestää Snaken kireä ja epäilemättä mielipiteitä jakava laulusoundi, jolla tylytetään läpi scifistisiä lyriikoita. Tämän parempaan en kuvauksen kanssa kykene - levy on kuultava itse, jotta ymmärtää mitä yritän sanoa. En kuitenkaan tarkoita, että en pitäisi levystä - huomaan nauttivani siitä jokaisella kuuntelukerralla enemmän - vaan, että en osaa verrata sitä oikein mihinkään aiemmin tuntemaani. Pitkät, poukkoilevat biisit ovat minulle ominta alaa ja Voivodin kuunteleminen on muistuttanut siitä, että vaikka biiseistä pitää karsia ylimääräinen pois, kaiken ei aina tarvitse olla kolmeminuuttiseksi virtaviivastettua (mikäli ikinä moista olin edes unohtanutkaan, mene ja tiedä). Tiedän, että hankin tulevaisuudessa lisää hullujen kanukkien levyjä, kunhan niitä uudelleenjulkaistaan säädyllisin hinnoin; The Wakem hankkiminen oli ensisijaisesti yleissivisitysaukon täyttämistä.

Zeal & Ardor, toisaalta, on tutumpi bändi, vaikka en ennen Stranger Fruitia yhtään levyä onnistunutkaan/jaksanutkaan hankkia. Orjalaulujen ja black metalin yhdistäminen on kiinnostava konsepti, mutta pelkäsin, että se ei toimisi levykokonaisuutena niin hyvin kuin yksittäisinä biiseinä. Onnekseni olin väärässä, sillä Stranger Fruit on mainio levy - ei erinomainen, mutta selvästi hyvän puolella. Kenties bändin musiikillinen paletti on hieman liian kapea-alainen kantaakseen kolmevarttisen kestonsa, mutta piru vie, kyllä Manuel Gagneux säveltää osaa. Jokainen biisi on, yksinäiseksi lohkaisuksi irrotettuna, hieno ralli, mutta kun niitä ketjutetaan kuusitoista putkeen (osa tosin on välisoittoja ja muita biisinvaihtumisbiisejä), homma meinaa hajota käsiin. Onneksi levyllä on kuitenkin Row Rown kaltaisia, selvästi erilaisia biisejä, jotka tuovat tarpeellista variaatiota ja väriä touhuun. Silti, Stranger Fruit on hyvä levy - ei mestarillinen eikä vuoden levy -kandidaatti, mutta kiinnostava, erilainen tuttavuus.

Teen toivottavasti lähipäivinä uuden vastaavanlaisen kahden levyn kimppatekstin kahdesta muusta tämän vuoden (syksyn, jos tarkkoja ollaan) levystä, mutta jää nähtäväksi, minkä keinotekoisen yhdistävän tekijän niille kahdelle keksin. Ehkä se on kaksi pitkään diggailemaani bändiä, jotka ovat onnistuneet yllättämään pirteillä levyillään. Vittu, toihan on jopa näkökulma - meni yllätys pilalle.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Jon Oliva's Pain - Global Warning (2008)

Jon Oliva's Pain, JOP näin tuttujen kesken, on tehnyt ainakin yhden erittäin hyvän levyn, Manical Renderingsin. Ostin mainitun levyn jo pitkä tovi sitten ja olen yrittänyt saada JOP:n muita levyjä käsiini siitä alkaen, mutta kiitos ilmeisesti loppuneiden painosten ja suhteellisen vähäisen kysynnän (sekä, olen varma, oman päättämättömyyteni/persaukisuuteni), Manical Renderings on jäänyt ainoaksi kokoelmassani. Tähän saakka. Global Warning on tehty kaksi vuotta erinomaisen Manical Renderingsin jälkeen ja kenties Olivalle ja kumppaneille on tullut kiire, koska siinä missä Manical Renderingsillä kappalemateriaali on kautta linjan laadukkaampaa ja vaikka kiekko on yli tunnin mittainen, se kantaa loppuun saakka.

Global Warning ei kanna maaliviivalle saakka, sen kappalemateriaali ei ole kautta linjan laadukasta, eikä se ole hyvä levy, erinomaisesta puhumattakaan. Jossakin kiekon uumenissa on hyvä levy, mutta nuo elementit ovat jääneet heikompien toteutusten ja ideoiden varjoihin lymyilemään, ja etenkin levyn loppupuoli on erinomaisen turhanpäiväistä läpsyttelyä. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä - jotka sulautuvat toisiinsa kuin olisivat yhtä - Global Warning ja Look at the World ovat selvällä marginaalilla Global Warningin parasta antia; sen jälkeen kiekko on vahvasti hit-and-miss-osastoa. Vaikka esimerkiksi Adding the Cost on rankempi ralli, sen riffit ovat vain kalpeita aavistuksia edellislevyn vastaavasta rankemmasta Push It to the Limitistä. Muissakin biiseissä on havaittavissa, että Oliva yrittää toistaa samoja juttuja kuin edellislevyllä (ja sitä edeltävällä, en tiedä, koska en omista 'Tage Mahalia), mutta toteutukset eivät ole samalla tasolla.

Oikeastaan vain kerran levy onnistuu todella yllättämään kappaleella, josta Olivakin kirjoittaa vihkosen kommenteissaan outona biisinä. Master on erilainen ja hyvä siinä, koska ylipitkän Fireflyn jälkeen tekno-industrial-häröily - keskinkertainen sellainenkin - on mukava piristys. Muutama muukin kappale on kuulemisen arvoinen, mutta kun levy tarkastelee kokonaisuutena, se on pettymys, varsin karvas sellainen. Joitakin biiseistä, etenkin loppupuolelta levyä, en tahdo vieläkään erottaa toisistaan, ja minulla on sentään kymmenkunta kuuntelukertaa (joista ensimmäinen lyriikoita lukien) takana. Manical Renderingsin kohdalla minun täytyi kuunnella levyä vuosikausia ennen kuin löysin Timeless Flightin hienouden, mutta jokin kertoo, että Global Warning ei tule pyörimään soittimessani niin usein, että ehtisin/jaksaisin/onnistuisin löytämään piilotettuja helmiä. Koskaan ei saa sanoa, että jotakin ei tule koskaan tapahtumaan, koska juuri niin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin - siksi sanonkin, että pidän Global Warningin renessanssia epätodennäköisenä.

Ne kaksi muuta JOP-levyä pitää vielä hankkia - ovat kuulemma parempia kuin Global Warning - ja varmistua siitä, että Oliva pystyy tekemään 2000-luvulla hyvää musiikkia yhden levytyssession ulkopuolella.

torstai 11. lokakuuta 2018

Twisted Sister - You Can't Stop Rock 'n' Roll (1983) & AC/DC - Let There Be Rock (1977)


Joskus pitää hankkia yllätyksettömiä levyjä, jotka eivät taatusti petä. Äskettäin olen ostanut kaksikin sellaista: AC/DC:n Let There Be Rock sekä Twisted Sisterin You Can’t Stop Rock ’n’ Roll, joita yhdistävät muutkin asiat kuin niin ennakoitavuus: molemmat ovat yhtyeidensä liian usein sivuutettuja, alkupään tuotannon helmiä.

Let There Be Rock saattaa olla paras omistamani Bon Scott -aikainen AC/DC-levy. Se on suoraviivainen, se on hävyttömän tarttuva, se on yksinkertaisesti rock. Bon Scott -aikaiset levyt ovat hieman silppua, koska joillakin levyillä – mieleeni tulee etenkin Dirty Deeds Done Dirt Cheap – on kohtuuttoman paljon filleripaskaa. Let There Be Rock, kuitenkin, on silkkaa AC/DC-timantti alusta loppuun. Levyn helmi on tietenkin nimikkobiisi, Let There Be Rock, joka summaa oikeastaan kaiken sen, mitä rock ja sen jatkeena AC/DC minulle edustavat; lisäksi sen sanoitukset ovat jo yksin parempaa kuin kaikki Brian Johnson -aikainen sanasalaatti yhteensä.

Twisted Sister, sen sijaan, ei ole aivan yhtä ennakoitava bändi, kiitos bändin lyhyen ja vaihtelevatasoisen levytysuran. Kaikki tietävät, että Stay Hungry on paras ja tunnistettavin Twisted Sister -kiekko – minulle se on myös definitiivinen kasarihevilevy, kiitos yksinkertaisten ja puhkitoistettujen hittien. Liian harva kuitenkaan on kuunnellut taloudellista läpimurtoa edeltäneitä levyjä, ja erityisesti You Can’t Stop Rock ’n’ Roll on jäänyt turhan vahvasti paitsioon. Minulle se on, kuitenkin, yhtyeen toiseksi paras levykokonaisuus, jolle mahtuu yhtyeen parhaita yksittäisiä biisejä – etenkin The Kids Are Back taitaa olla likipitäen täydellinen rokkiheviveisu, eikä esim. Like a Knife in the Backissä ole myöskään mitään vikaa. Levyn suurin heikkous on sen tasapaksuus, sillä kaikki biisit ovat enemmän tai vähemmän variantteja samasta arkkityypistä, mutta väliäkö tuolla, kun lopputuloksena on näin loistavia ralleja?

Ostan edelleen levyjä, joista en tiedä ennakkoon, millaisia ne tarkalleen ovat ja yllätyn tai petyn (eikö pettyminen ole vain negatiivista yllättymistä?) ensikuuntelulla, mutta halusin muistuttaa itseäni perusasioista kahden peruslevyn myötä. Molemmat tähän tekstiin upottamani levyt ovat myös sen verran tavanomaisia, että niistä ei ole riittävästi sanottavaa omiin teksteihin, mikä selittää tämän yhteiskäsittelyn. Joka tapauksessa, hankkikaa välillä hankkimatta jääneitä peruspilareita levykokoelmaan, sillä ne ovat kivijalka, jonka päälle oudommat hankinnat on hyvä rakentaa.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Into Eternity - The Incurable Tragedy (2008)

Nykyään liian harva edes muistaa Into Eternityä, mutta kymmenen vuotta sitten bändi ponnahti monien tietoisuuteen, kiitos solistinsa. Bändin koukeroinen, tekninen death-sävyinen proge ei ole sitä kaikkein kaupallisinta musiikkia, mutta kun solistilla on äänijänteet kohdillaan, vaikeampikin musa alkaa kiinnostaa yhtä jos toista metallidiggaria. Lisäksi, solistivarkaus Iced Earthiin on aina julkisuusbuusteri. Kyllä kyllä, Into Eternity on se bändi, josta Jon Schaffer bongasi Stu Blockin ja anasti Iced Earthin toiseksi parhaaksi nokkamieheksi. Siksi monille varmasti tulee yllätyksenä, että Blockin alkuperäinen bändi tosiaan ei ole perinneheviä tai poweria tai mitään sinnepäinkään, vaan erittäin vaikeaselkoita progea, jossa örinä/rääkynä on isossa roolissa.

Ongelma on vain se, että The Incurable Tragedy ei ole kovin hyvä levy death-sävytteistä progea. Sen biiseistä puuttuu flow, jota seurata. Progessa tuon punaisen langan ei tarvitsekaan olla kovin pinnassa, mutta silti lyhyt, tynkä- ja luonnosmaisista kappaleista koostuva albumikokonaisuus on epätavallisen poukkoileva ja päämäärätön. Esimerkiksi levyn pisimpiin kuuluva Spent Years of Regret kestää vaivoin yli neljä minuuttia, mutta matskua siihen on ängetty tuplasti pidemmän biisin verran, vaikka siltikään yksikään idea ei loppuun asti hiottu. Vielä pahempi esimerkki ylivilkkaasti kaikkiin suuntiin juoksentelevasta sävellystyöskentelystä on Diagnosis Terminal, joka ei pysy montaa sekuntia yhden asian kanssa ja kertosäkeet ovat pidempiä kuin niitä edeltävät säkeet. Sama pätee käytännössä kaikkiin levyn biiseistä. Ymmärrän toki, että kyseessä on konseptilevy ja se kuuluu mieltää yhdeksi, 38 minuuttia pitkäksi biisiksi, mutta se esittelee enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Kun levyllä on näin selvästi erilaisia kappaleita ja villisti poukkoilevia tunnetiloja, se tarvitsisi selvän, vahvan punaisen langan, jonka ympärille kaikki voitaisiin punoa, mutta kun ei sitten millään. Musiikki saa ja, mielestäni, sen pitääkin haastaa kuulijansa, mutta tekotaiteellinen ideaa idean perään ketjuttava poukkoilu on uuvuttavaa kuunneltavaa ja kertoo siitä, että bändi on unohtanut ottaa kuulijat huomioon tehdessään musiikkia ja levykokonaisuutta.

The Incurable Tragedy sisältää valtavan määrän potentiaalia, mutta - ja tätä ei suustani usein kuule - levyn ja biisien pitäisi olla pidempiä, mikäli tuo potentiaali haluttaisiin realisoida. Tai, vaihtoehtoisesti, heikompia ideoita ja itseriittoisimpia kikkailuja pitäisi karsia niin paljon, että nyt kolme tai neljä minuuttia kestävät biisit pysyisivät yhtä pitkinä, mutta sisältäisivät noin puolet vähemmän dataa. Että tunnetiloja ja ideoita ehdittäisiin rakentaa kunnolla ja mielekkäästi. Onneksi bändi pystyy parempaankin - asia, josta pääsette lukemaan pian impe.fi:stä.