lauantai 30. kesäkuuta 2018

While Heaven Wept - Suspended at Aphelion (2014)

While Heaven Wept on erikoinen bändi, koska heidän luokitteleminen mihinkään edes suuntaa-antavaan genrelokerikkoon ei toimi. Bändi aloitti tekemällä doomia, mutta 2010-luvun levytykset eivät ole enää doomahtavia, vaan progehtavia ja ajoin powerihtavia, mutta koska tempot ovat järjestelmällisesti niin matalalla, musan kutsuminen poweriksi on kokonaisvaltaisen väärin. Ehkä se on siis vain progea, mene ja tiedä taas näistäkin genrerunkkauksista. Innostuin bändistä, kun kuulin lyriikka-/musavideobiisin Icarus and I, joka on edelleen suosikkini bändiltä (vaikka perehtyneisyyteni poppooseen onkin ohut): tunnelmallinen ja hidasliikkeinen, mutta silti täynnä draamaa ja variaatiota sekä selkeä kertosäekoukku. Hyvä biisi, vaikka ei missään nimessä erinomainen; riittävän hyvä saadakseen minut tsekkaamaan koko levyn, jolta toivoin lisää samaa.

Tavallaan Suspended at Aphelion on juurikin tuota samaa, mutta venytettynä seitsemän minuuttisesta biisistä noin puoleen tuntiin ja kymmeneen ralliin. Levyssä yllättävää on sen vähäeleisyyden lisäksi lyhyys: kun sinkkulohkaisuna on seitsemän minuuttinen ja tunnelmallinen (mutta silti varsin tavanomaisella biisirakenteella siunattu) kappale, on hieman yllättävää, että kaikki levyn muut biisit ovat selvästi tätä lyhyempiä. Levyn loppupuolen - eli kappaleet nro 6 - 11 - ovat (yhtä lukuun ottamatta) korkeintaan kaksi ja puoli minuuttisia välähdyksiä. Kun yritin ymmärtää levyä näiden sirpalemaisten sävellysten kautta, päädyin pelkkään umpikujaan, sillä Suspended at Aphelionia ei pidä kuunnella niin: se on kokonaisuus, yksi noin nelikymmenminuuttinen biisi. Ongelma tässä tulkinassa, puolestaan, on kappalemateriaalin keskinkertaisuus. Jokainen biisisirpale kuulostaa liiaksi samalta ja kokonaisuutena kiekon kuunteleminen on varsin puuduttavaa, kun musiikillista draamaa löytyy levyltä lähinnä lyhyinä pyrähdyksinä, kuten vaikkapa Ardorin puolivälistä ja niin edelleen. Onnistuneempina hetkinään levy on varsin tehokas, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta kokonaisuus olisi tarvinnut vielä melkoisesti duunia pysyäkseen kiehtovana alusta loppuun.

Myöskään maneerinen sävellystyöskentely ei auta levyä, koska jokainen laulumelodia on kuin vasemmalla kädellä tehty variantti: aloitetaan pitkällä nuotilla, nostetaan siitä hieman, muutaman sanan/nuotin verran nopeampaa, lopetetaan pitkähköön nuottiin ja aloitetaan uudelleen, aina ensimmäisellä iskulla ja pitkällä nuotilla. Kuudennen biisin kohdalla tämä kaava alkaa olla jo painajaismaisen tuttu, eikä vaadi kovin suuria selvännäkijänlahjoja kyetä ennustamaan melodioita. Karrikoin tietenkin hieman, mutta vähemmän kuin moni ehkä haluaisi kuvitella.

Ei Suspended at Aphelion huono levy ole, mutta se tuntuu aavistuksen raakileelta. Jos kiekolla olisi enemmän variaatiota ja etenkin laulumelodioiden kanssa olisi sopinut kokeilla enemmän, levy olisi jo "ihan hyvän" sijaan oikeasti hyvä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Tuomas Holopainen - Music Inspired by the Life and Times of Scrooge (2014)

Hurahdin Nightwishiin vuoden 2012 loppupuolella, ehkä 2013 alussa - suunnilleen niihin aikoihin, kun Floor Jansen liittyi bändiin kiertuesolistiksi ja ostin Imaginaerumin. Seuraava Nightwishin levy oli vielä kaukana horisontissa, mutta Tuomas Holopaisen soololevystä - pitkään huhutusta ja harkitusta - oli alkanut liikkua konkreettisempia höpinöitä. Kyllähän tuo levy olisi hankittava, vaikka eihän se ollut lähelläkään metallia, vaan soundtrackia. Kuten varmaan blogia lukeneet ovat huomanneet, en juurikaan kuuntele soundtrackeja - katson toki leffoja, mutta harva leffa- tai pelisävellys houkuttaa minua riittävästi kuuntelemaan sen irrallaan leffasta - ja päätin silti mennä julkaisupäivänä jonottelemaan nimmaria levyyn - jälleen asia, jota en ole tehnyt koskaan aiemmin (nimmarit ovat aina olleet mielestäni hieman erikoinen käytäntö). Miksikö? Koska tunnen levyn lähdemateriaalin hyvin.

Minulle Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot on yksi nostalgisimmista kirjallisista teoksista. Kyllä, se on sarjakuvaromaani, mutta minulle se oli iso osa ala-asteikääni - aikaa, jolloin en lukenut kirjoja tai, pitkään, edes osannut lukea. Muistan ahmineeni kyseisen sarjakuvaromaanin läpi yhdeltä istumalta useita kertoja ja edelleen, paljon vanhempana ja kyynisempänä, pystyn muistamaan kirkkaasti yksittäisiä ruutuja tai yksityiskohtia noissa ruuduissa. Minulle ikuisessa Carl Barks vs. Don Rosa -väittelyssä on oikea vastaus. Eli, kun kerron jonottaneeni nimmareita Tuomas Holopaisen soololevyyn, jonotin nimmareita erityisesti Rosalta ja levyn lisäksi kyseiseen sarjakuvaromaaniin.

Levynä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge on oikein mainio. Ei sellaista musiikkia, jota kuuntelisin jatkuvasti tai ilman jotakin johtoajatusta. Nyt laitoin levyn soimaan tätä blogia varten, edellisellä kerralla taisin koeajaa uusia kuulokkeitani ja niin edelleen. Tästä huolimatta levyllä on pari erittäin kaunista kappaletta - vaikka levyn biisejä ei saisi kutsua biiseiksi, koska ne ovat pikemminkin tunnelmakuvauksia ja sellaisina ne ovat erittäin onnistuneita, kunhan lähdemateriaali on hallussa - ja ne sattuvat olemaan levyn kaksi viimeistä rallia. Johanna Kurkelan tulkitsema A Lifetime of Adventure oli levyn sinkkulohkaisu ja samalla lähimpänä tavanomaista (folkki)biisiä; se on kaunis, tunnelmallinen ja Kurkelan ääni sopii siihen täydellisesti. Go Slowly Now, Sands of Time tuo tipan linssiin joka kerta, 'nuff said.

Holopaisen soololevyä on vaikea suositella, koska sitä pitäisi myydä Rosan sarjakuva-albumin kanssa. Kyllä, se toimii myös ilman sarjakuvaa, mutta vain samalla tavalla kuin soundtrack ilman leffaa - joillekin se riittää, minulle ei. Joku väittää, että soololevy olisi parasta Holopaista sitten Oncen, mutta en allekirjoita em. väitettä, mutta ei sen takia, että levyssä olisi mitään vikaa, vaan koska Nightwishin Oncen jälkeisessä materiaalissa ei ole totisesti mitään vikaa myöskään.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Triptykon - Melana Chasmata (2014)


Celtic Frost kuoli vuoden 2006 Monotheistin jälkeen. Tom G. Warrior lähti bändistä ja vaikka Celtic Frost oli, ilmeisesti, nimellisesti elossa tuon lähdön jälkeenkin, se oli sätkivä päätön kana. Nyt, kun Martin Eric Ain on kuollut, Celtic Frostin nimi pitäisi olla lopullisesti haudattu. Kun kuningas kuolee, valta siirtyy välittömästi uudelle kuninkaalle – the king is dead, long live the king – ja Celtic Frostin fanien tapauksessa tuo uusi monarkki on nimeltään Triptykon, joka on käytännössä Tom G. Warrior ja läjä nuorempia muusikoita. Tämä kommentti ei ole halventava huomio siitä, että kukaan alle nelikymppinen ei voisi tehdä kiinnostavaa metallia, vaan se kuvaa asennetta, joka monilla oli ennen yhtyeen lopullista esiinmarssia. Kahden levyn ja yhden EP:n jälkeen mutina on hiljentynyt.

Triptykonin levyjen löytäminen siedettävään hintaan oli pitkään vaikeaa, joten en hankkinut niitä välittömästi. Yhtyeen kakkoslevy Melana Chasmata, tuli kuitenkin jossakin vastaan puolihintaisena (vuoden 2016 paikkeilla) ja tokihan kiekko oli otettava talteen, koska Monotheist on vaikea mutta kiehtova levy ja… no, kyllä tämä Triptykonin kiekot ovat saaneet paljon suitsutusta ja myönnän olevani levyjen perässä poukkoileva hyypiö. Hyvä, että otin kiekon talteen, koska Melana Chasmata on vitun rankka levy. Ei tätä voi mitenkään muuten ilmaista, pahoitteluni moraalinvartijoille. Melana Chasmata runnoo yli, luo kuulijan ympärille sellaisen äänimuurin, ettei sen läpäiseminen pitäisi onnistua tuosta noin vain. Kappaleet ovat tempoiltaan hitaita ja liikkeiltään hitaampia, kun jokaista riffiä ja melodiaa rakennetaan kuin Moonsorrow’lla konsanaan. Ihan yhtä älytöntä sekametelisoppaa kiekko ei ole kuin Monotheist, mutta yksiulotteiseksi levyä ei kutsu kukaan, joka ymmärtää mitään (ääri)metallista. Kuten Monotheistin kanssa, kappaleet tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta Tom G. Warriorille ja hän vaikuttaa vuodattavansa sielunsa sanoituksiinsa – oli tämä totta tai ei, on täysin irrelevanttia, koska taide elää ja kuolee luomissaan illuusioissa.

Triptykonin musiikki ei taatusti uppoa kaikille, edes äärimetallin saralla. Sen hitaus ja kokonaisvaltaisuus epäilemättä harjaa monia vastakarvaan, mutta meille harvoille, joille moinen jäyhyys ei ole este, Melana Chasmata on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Levylle on vain kyettävä antautumaan, sallittava sen omia täysin reilun tunnin mittainen hetki – jos tuota hetkeä ei ole valmis lahjoittamaan sille, se jää uuvuttavaksi taustamusiikiksi.