torstai 31. tammikuuta 2019

Ayreon - The Final Experiment (1995) & Atoma - Skylight (2012)

Päivän tekstin teema: scifi-konseptilevyt, jotka olen syystä tai toisesta viime aikoina hankkinut kokoelmiini.

Aloitetaan siitä itsestään selvästä valinnasta: Ayreon on tehnyt joitakin parhaista metallioopperoista koskaan. Minulle etekin 01011001 on kolahtanut vuosi toisensa jälkeen siirtomaalohkareen voimalla; myös muut, etenkin tällä vuosituhannella tehdyt levyt ovat pyörineet soittimessani säännöllisesti - jopa erikoisesti rakennetut The Universal Migrator -kiekot. Oikeastaan ainoa Ayreon-lätty, jonka omistan ja jota harvoin huomaan kuuntelevani, on Lucassenin parhaanakin pidetty Into the Electric Castle, joka ei ole koskaan napannut mielikuvitustani matkalleen. Siksi, kenties, olin skeptinen miekkosen ensimmäistä metallioopperalevyä kohtaan ja lykkäsin, aina liki-täyshintaisen The Final Experimentin hankintaa. Mutta täällä sitä ollaan, puolentusinaa kuuntelukertaa myöhemmin ja - kyllä vain, epäilyni olivat oikeassa.

The Final Experiment pitää sisällään sikiö siitä, mistä myöhemmin tulee täysverinen Ayreon-kukoistus, mutta tuo sikiö on vasta kehitysasteella. Monet niistä elementeistä, jotka ovat niin ensisijaisen tärkeitä myöhemmälle Ayreon-soundille, vasta hakevat uomiaan. Minua Ayreonissa kiehtoo, kuinka hyvin Lucassen saa erilaiset solistit peilaamaan toisiaan sekä kuinka hän naittaa progen ja metallin keskenään, mutta The Final Experimentillä solistit ovat liian irrallaan toisistaan sekä tyylifokus on selvemmin progessa. Pari hyvää biisiä joukkoon mahtuu - eihän siitä mihinkään pääse, että Lucassen osaa säveltää - mutta kokonaisuus on ylipitkä, usein kömpelö ja lyriikat aukikirjoitettu rasittavimmalla mahdollisella tavalla. Eniten levyssä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Gorefestin, yksinkertaisesti törkeä ördän omaavasta Jan-Chris de Koeijerista on saatu näinkin ponneton tuplaamalla hänen vokaalinsa. Tyhmä irtohuomio, mutta odotin innolla juuri hänen esiintymistään ja niin se vain oli pettymys - sama kaveri onnistuu kiehtomaan kerta toisensa jälkeen Gorefestin keulilla.

Atoma, sen sijaan, on minulle uusi tuttavuus (levy tuli Wackenista ostetusta sokkosäkistä), ja olen lykännyt Skylightista kirjoittamista pitkään, koska en tiedä mitä sanoisin siitä. Se on pääosin instrumentaalinen, vain osittain metallista scifi-sävytteistä progea. Onko se edes progea, kun oikein silmiin katsotaan? En tiedä, en totisesti tiedä, mutta levyltä ei tahdo oikein löytyä perinteisiä kappaleita, vaan pikemminkin levy on yksi kappale, joka on käytännönsyistä jaettu pienempiin osiin ja se kertoo (minulle avautumatonta) tarinaa. Lähimmäksi vertailukohdaksi keksin myöhäisvaiheen While Heaven Weptin, mutta vähemmillä lauluilla. En osaa sanoa levystä edes sitä, että onko se lintu vai kala tai kenties pussieläin, mutta kuuntelen sen kerta toisensa jälkeen mieluusti. Se maalaa hienon tunnelman, johon on helppo upputua. Se ei ole pompöösi, kuten monet scifi-konseptilevyt ja metallioopperat, vaan hallittu ja mainiosti rakennettu. Mutta kun en vain tajua sitä, en sitten millään. En saa otetta siitä, en muista kuuntelun jälkeen kuin mainion tunnelman, ainuttakaan melodiaa tai koukkua en osaa nimetä vieläkään. Ehdottomasti kokeilun arvoinen tapaus.

torstai 17. tammikuuta 2019

Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)

Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".

Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään Is This the Life We Really Want? (jatkossa ITLWRW?) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.

ITLWRW? on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi The Last Refugee kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta The Dark Side of the Moonia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että Smell the Roses on paras kuulemani Watersin sävellys sitten The Wall -levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.

Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle Humanity: Hour 1:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta Hour 1, The Game of Life, 321 ja Love Will Keep Us Alive ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)

Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.

Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Crimson Glory ja etenkin häikäisevä Transcendence ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt Strange and Beautiful on huono ja paluulevynomainen Astronomica keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos Astronomican kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita Astronomica, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena Astronomica on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.

Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja Grand Illusion on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat Shadowland ja New World Messiah, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. Grand Illusion, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin Against the World tai Never Die onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli Fools Never Die pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli Against the World. Suhteellisen nuiva asenteeni Grand Illusioniin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin Grand Illusionin ja Shadowlandin samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.

Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska The Burden of God on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä Final Procession, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly The Burden of Godiin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että The Burden of God on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, The Dominion Gate (Part III) on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.

Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: Grand Illusion on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla Astronomicalle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin The Burden of Godilla. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.