maanantai 26. maaliskuuta 2018

Killer Be Killed - Killer Be Killed (2014)

Superbändien ongelmana tuntuu olevan toisaalta maineen luomiin odotuksiin kelvollisesti vastaaminen mutta myös näyttämisenhalun puute. Yleensä superbändit tekevät yhden levyn, joka on keskinkertainen mutta joka myy pelkkien jäsentensä nimillä ihan riittävästi, ja sitä seuraakin hiljaiselo. Tämä kaava on tullut huomattua monien eri yhtyeiden kanssa, ja kenties juuri siitä johtuen minulla on vaikeuksia innostua yhdestäkään uudesta superbändistä. Kyynisyydestäni huolimatta huomaisin diggailevani Killer Be Killedin musavideobiisiä Wings of Feather and Wax. Bändi, jonka miehistö koostuu Max Cavalerasta, Troy Sandersista, Dave Elitchistä ja Greg Puciatosta, ei vain voi toimia, niin erilaisista yhteyksistä muusikot ovat tuttuja.

Mutta kun Killer Be Killed on oikein kelpo levytys. Ei se ole erinomainen, kaukana siitä, mutta paljon paskempaakin musiikkia on julkaistu esimerkiksi Cavaleran muiden bändien toimesta, muista superbändeistä puhumattakaan. Kenties kaikkein kiinnostavinta bändissä on se, että musiikillinen mikstuura sisältää elementtejä kaikkien aiemmista porukoista: joskus runnotaan kuin Soulfly, joskus groovataan kuin Mastodon, joskus progeillaan kuin Dillinger Escape Plan. No ei nyt ihan, sentään, mutta musassa on kyllä kelpoa progesärmää. Levyn paras biisi on, valitettavasti, musavideobiisi Wings of Feather and Wax ja koska tuo ralli on parasta tarjontaa sekä summaa parhaiten levyn annin, oikeastaan mitään erityistä syytä muun levyn kuuntelemiseen ei ole. Okei, kappalemateriaali on peruslaadukasta alusta loppuun, mutta tuo yksi tiivistää koko kolmevarttisen sen verran oivallisesti, että pelkästään sillä saa hyvän kuvan.

Ostin Killer Be Killedin hieman jälkijättöisesti ja nyrpistellen, mutta se on siitäkin huolimatta pätevä levy. Sellainen kouluarvosanalla seiskapuoli.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Keep of Kalessin - Epistemology (2014)

Tätäpä ei ole moni kuullut, epäilen. Keep of Kalessin menetti maineensa, solistinsa ja Nuclear Blastin pian edellisen, varsin oivallisen Reptilian-levyn ja siltä lohkaistun The Dragontower -euroviisukandidaatin jälkeen. Se oli ehdottoman epäreilua, koska levy oli oikeasti ihan hyvä, varsin monipuolinen ja laadukkaasti toteutettu tuotos. Kyllä, kaikki kaupallisuus on black metal -piireissä samalla tavalla kauhistus kuin insesti on Alabaman ulkopuolella eikä ole mitään kaupallisempaa kuin Euroviisut - puritanistien reaktio on siis ymmärrettävä, vaikka onkin kohtuuton, kun ottaa kokonaiskuvan huomioon. Oli tapahtunut reilua (eli ei), lopputuloksena oli kenkä takamuksessa ja pienemmälle lafkalle siirtyminen. Yllättäen bändi ei värvännyt uutta solistia lähteneen Thebonin tilalle, vaan mikrofonin omi yhtyeen primus motor ja julmetun riffikäden omaava Obsidian Claw. Triokokoonpanona toimivan Keep of Kalessinin ensimmäinen (ja kirjoitushetkellä ainoa) kokopitkä on Epistemology.

Epistemology on hyvä levy, jälleen. Se ei ole erinomainen ja monet sen kappaleista tarvitsisivat melko rankka pätkimistä, mutta siitä huolimatta kyseessä on kohteluaan parempi kiekko. Vaikka tätä ei pitäisi yllätyksenä, Obsidian Claw'n laululahjat tulevat takuulla puun takaa kaikille: miehellä on röörit kunnossa, ja niin rääkynät kuin puhtaat laulut lähtevät laadukkaasti. Lisäksi, tähän liittyen, yllätyksenä tulee monille puhtaiden laulujen dominoiva asema, sillä esimerkiksi The Spiritual Relief taitaa mennä yksinomaan puhtaasti hoilotellen ja se on sentään levyn ensimmäinen varsinainen biisi ja vain muutaman sekunnin alle kymmenminuuttinen. Musiikillinen ilmaisu ei ole paljoa muuttunut Reptilianista, mitä nyt ehkä hitusen enemmän black metalisempaan suuntaan... kunhan sivuuttaa puhtaat laulut. Blastit, riipivät riffit ja raaka äänimaailma ovat, edelleen/jälleen levyn ilme, ja jos levyn kannessa ei olisi "sen Euroviisu-bändin" nimi, uskoisin useampien puristien antavan levylle reilun mahdollisuuden.

Samalla on sanottava, että ei, Epistemology ei ole erinomainen levy. Se on hyvä. Kouluarvosanalla seiskaplus. Jos black-peräinen, mammuttitautinen ja mahtipontinen äärimetalli kuulostaa hyvältä idealta - eli jos kaipaat syvyyttä Dimmu Borgiriisi - Epistemology kannattaa ottaa haltuun, kunhan vain muistaa pitää odotukset reiluna ja mielen avoimena.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Judas Priest - Redeemer of Souls (2014)

No perkele, kun nyt kerrankin ehdin... Kaksi peräkkäin, why not?

Judas Priestin piti lopettaa uransa 2012, mutta onneksi niin ei käynyt. Kyllä, fanilasieni vahvuus on kova, mutta mielestäni jokaisen edes etäistä katu-uskottavuutta hamuavan metallidiggarin on todistettava Juudas Pappi kerran livenä, mielellään usein. Kun bändi potki K.K. Downingin (vai lähtikö hän itse, en muista) ja värväsi tilalle vuosikymmeniä nuoremman Ritchie Faulknerin, homman piti olla taputeltu. Vaan paskat, studioonhan sitä mentiin ja lopputuloksena oli Redeemer of Souls, jonka heitin Imperiumissa vuoden 2104 vuoden levykseni. Ei se oikeasti ihan niin hyvä ole, mutta pidän silti kiinni siitä, että se on onnistunut tuotos, vaikka mitä sanoisitte.

Okei, soundit (etenkin rumpusoundit) ovat välillä hirveää kuraa ja jotkut biisit ovat luvattoman tylsiä tuotoksia, mutta silti kiekolla on erinomaisia hetkiä. Dragonaut on juuri sellainen kasari-Priest-ralli, jollaisia bändi tekee parhaillaan; Halls of Valhalla tarjoaa hieman jotain uutta, Secrets of the Dead tunnelmoi, Battle Cry on paras ja Beginning of the End on surumielinen. Ei Redeemer of Souls Priestin paras tai edes parasta antia ole, pois se minsuta, mutta kun ottaa kaiken huomioon, se on peruspätevä tuotos. Paskoja biisejäkin on, tietenkin, kuten vaikkapa kuolettavan tylsä March of the Damned, ja fillerit a'la Hell & Back, Cold Blooded ja Crossfire.

Levystä ei oikeasti ole tämän kummepaa sanottavaa, sillä se on mielestäni juuri sellainen levy, jollaista Judas Priestiltä AD 2014 voi odottaa: turvallinen mutta silti omailmeisiä kappaleita omaava levytys, joka ei ole erinomainen tai edes hyvä, mutta on kuitenkin keskinkastin ylälaidoilla. Kyllä, minä sanoin tuon - olen varsin hyvin tietoinen siitä, että kyseinen levytys ei nauti suurta suosiota Priest-fanien keskuudessa, mutta kyllä tämä nyt helvetisti jotain Point of Entryä parempi tuotos on.

Insomnium - Shadows of the Dying Sun (2014)

Insomnium on ollut varsin tasalaatuinen bändi, vaikka ei sitä taida kukaan kieltää, etteivätkö yhtyeen parhaat levyt olisi Above the Weeping World sekä Winter's Gate. Yhtyeellä on välittömästi tunnistettava soundi, jota Niilo Seväsen (metallimusiikin mittapuulla, ainakin) poikkeuksellisen hienot lyriikat tukevat. Seurasin pitkään yhtyeen urakehitystä sivusta, päätäni raapien, mutta kun vuoden 2012 ja 2013 taitteessa vihdoin hurahdin heidän erinomaisuuteensa, alkoi kausi, jolloin kuuntelin intesiivisesti etenkin Above the Weeping Worldia ja One for Sorrow'ta; odotukset uudelle levylle olivat, luonnollisesti, korkealla. En muista ihan tarkkaa järjestystä, mutta mielikuvissani muistan kuulleeni kaksi biisiä ennakkoon silloin vielä tulevalta levyltä, While We Sleepin sekä Ephemeralin. Näistä While We Sleep oli jo ensimmäisellä kerralla kuin B-luokan mukaelma Through the Shadowsista, mutta omana EP:näkin julkaistu Ephemeral on edelleen yksi suosikkibiisejäni Insomniumilta. Ajattelin, että annan levylle mahdollisimman hillityn vastaanoton, pelkän neutraalin kuuntelun.

Shadows of the Dying Sun on pettymys, edelleen. Ensimmäsien kuuntelun jälkeen mieleen jäi vain kaksi jo ennestään tuttua biisiä, ei oikeastaan ainuttakaan uutta tai kiinnostavaa hetkeä tai kappaletta. Lisää sitä samaa Insomniumia, jota on jo  tullut kuultua usean levyn verran. Hyvä on, ajattelin, annetaan levylle aikaa ja tilaa kasvaa, kenties se paranee kuuntelujen myötä, kenties niitä nyansseja löytyy vähitellen. Kyllä, musiikissa on paljon nyansseja ja ei kukaan Insomniumin jätkien musiikillista ammattitaitoa ja perinpohjaista pätevyyttä kiistäkään, mutta kun vieläkin, nelisen vuotta julkaisunsa jälkeen, Shadows of the Dying Sun lähinnä kyllästyttää. Huomaan jossakin Lose to Nightin kohdalla hapuilevani soittimesta skip-nappulaa ja etsiväni biisiä numero kahdeksan. Pian sen jälkeen levy päätyy taas hyllyyn.

Tämän tekstin kanssa on kestänyt hieman odotettua pitempään, koska halusin varmistua, että olen edelleen samaa mieltä levystä. Olen antanut sille mahdollisuuksia enemmän kuin reilusti, sillä Across the Dark on alkanut kasvaa blogitekstin kirjoittamisen jälkeen päässäni ja huomaan kuuntelevani sitä nykyään enemmän kuin One for Sorrow'ta. Mutta Shadows of the Dying Sun on edelleen tylsä ja munaton ja nopeasti unohdettu kokemus. Se tuntuu Insomnium-kierrätykseltä, ei uudelta levyltä; uskallan nyt sanoa, että se on heikko levy, etenkin niin kovassa diskografiassa. Onneksi bändi korjasi kurssiaan levyn jälkeen melkoisesti.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Iced Earth - Plagues of Babylon (2014)

Kukaan ei tainnut odottaa, että parin heikomman levyn jälkeen Iced Earth iskisi pöytään liki-täydellisen kiekon Dystopian muodossa, mutta niin siinä silti kävi. Stu Block sementoi itsensä välittömästi Iced Earthin toiseksi parhaaksi solistiksi ja toiseksi parhaiten bändiin sopivaksi solistiksi (Matt Barlow'ta ei noin vain ohiteta); Jon Schafferin riffikynä näytti terävyytensä; kappalemateriaalikin oli parasta pitkään aikaan, ainakin sitten Horror Show'n. Paineet, ainakin minun päässäni, seuraavalle Iced Earth -kiekolle olivat kovat ja kun tietoja Plagues of Babylon -levystä alkoi tihkua, kaikki vaikutti olevan kasassa, palikat paikoillaan ja rallit kohdillaan. Ensimmäinen biisimaistiainen, nimikkoralli Plagues of Babylon, oli juuri sellainen kuin pitikin ja perkele kun olin innoissani - olin levyn ilmestyessä Lapinjärvellä sivarikoulutuksessa, joten viikonloppuvapailla kävin Keltaisessa jäänsärkijässä häiriköimässä ja ihmettelemässä, mutta lopulta levy oli käsissäni ja kotona se lähti saman tien soittimeen ja...

Meh. Ihan ok. Pari timanttista rallia, kuten nimikkobiisi, mutta muuten perinjuurin keskinkertainen tuotos. Jos Plagues of Babylon olisi ilmestynyt ennen Dystopiaa ja The Crucible of Manin jälkeen, se olisi mielessäni varmaan parempi levy, mutta kun se ei tullut ennen Dystopiaa, vaan sen jälkeen... Kyllä, Iced Earth on tehnyt huonompiakin levyjä - en vieläkään voi sietää Framing Armageddonia tai Iced Earthia - mutta niin järisyttävän onnistuneen levyn jälkeen se tuntuu väkisinkin pettymykseltä. Monet etenkin loppupuolen biiseistä tuntuvat tympeiltä ja jo ennen kuuntelua kuulluilta. Tätä faktaa ei helpota se, että lyriikat ovat edelleen/jälleen/aina niin tympeitä: etenkin biisit a'la Cthulhu ovat niin laiskasti sanoitettuja, että oksat helvetinliekkeihin. Uskon, että Schaffer ja kaverit käyvät saman keskustelun pari kertaa levytyssessioiden aikana:
"Tää biisi kertoo sit Cthulhusta, mutta mulla ei oo sille nimeä, joten mä heitin sille vaan projektinimeksi Cthulhu."
"Mut sehän on just hyvä. Se kertoo sen, mistä se biisi kertoo. Ei sen tarvii sen vaikeempaa olla."
Mutta, häiskät, se voisi olla hieman, juu nou, runollisempaa. Sanokaa mitä sanotte Metallicasta, ainakaan heidän Cthulhu-biisinsä ei ole nimeltään Cthulhu, vaan The Thing That Should Not Be. Heti parempi - biisinäkin, mutta etenkin nimeämisen ja sanoitusten kannalta, vaikka oikeasti hyvään sanoitustyöskentelyyn on Metallican kavereillakin matkaa, aina ja edelleen.

Kyllä Plagues of Babylonia paskempaakin settiä maailmaan mahtuu, mutta ei se oikeastaan tuo mitään uutta eikä se tee vanhaa tuttua niin hyvin, että se oikeuttaisi olemassaolonsa Iced Earth -diskografiassa. Ainoa lisäys, minkä tähän sanomaan enää keksin, on seuraava: Jos saatte yhden parhaista metallisolisteita (Hansi Kürsch) evah mukaan levylle vierailijaksi, voisitteko, mitenkään mahdollisesti, antaa hänelle muitakin hommia kuin taustalaulua ja yksi sanaton liidimelodia? Ihan kokonainen säkeistö tai edes osa? Edes jotain enemmän? Onhan se Stu hyvä, mutta Hansi on Hansi, jäbät. Tai sitten, Jon, tehkää jo se Demons & Wizardsin kolmoslevy.