maanantai 26. helmikuuta 2018

Hammerfall - (r)Evolution (2014)

Vanha vitsinomainen huomio on ollut havainto siitä, että jokainen Hammerfallin levy on heikompi kuin edeltäjänsä. Mielestäni bändi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä saati kiinnostava - muutama helmi siellä-täällä, mutta siinäpä se, ja onhan se esikoislevy Glory to the Brave ihan kelpo tuotos - mutta silti yhtye onnistui löytämään uudenlaisia pohjamudan kerrostumia zombie-aiheisella teemalevyllään (KYLLÄ! Niin epätoivoinen bändi oli!) Infected, että en olisi edes uskonut moista mahdolliseksi. Kuuntelin levyn kerran läpi ja se oli ehkä väsyneintä ja väkinäisintä pyörittelyä, mitä olen vuosikausiin kuullut, että huh-huh. Pian tuon flopin jälkeen bändi jäi tarpeelliselle tauolle ja päätti palata rohkealla ja räväkällä kiekolla kehiin kolme vuotta myöhemmin.

Tuo tuotos on, tietenkin, kömpelösti nimetty (r)Evolution, joka, uskoo ken tahtoo, taitaa olla parasta Hammerfallia sitten... en edes tiedä. Ainakin kymmeneen vuoteen. Eihän se ole lähelläkään erinomaista, sitä ei sovi epäillä, mutta se on sentään kuuntelukelpoinen tuotos. Mukana on pari vitun epätoivoista rallattelua ja fanipalvelusta, mutta kokonaisuutena (r)Evolution on yllättävän jees. Esimerkiksi avaus- ja sinkkuraita Hector's Hymn on jopa hyvä... hammerfalliksi, toki. Levyn päättävä Wildfire taas on rankka, kenties bändinsä nopeimpia ralleja - eli nopeusasteikolla Stratovarius vm. 1998, mikä asettaa sen kymmenkunta pykälää keskimäärin kaikkea muuta Hammerfallin kappalemateriaalia korkeammalle, vaikka jostain Dragonforce vm. 2006 jäädään aika kauas (onneksi). Se, mikä kenties eniten levyssä yllättää, on sen pirteys: kuulostaa siltä, kuin bändillä olisi pitkästä aikaa halua tehdä levy, ei levy-yhtiön sanelema pakko. Tästä pirteydestä kumpuaa myös, oletettavasti, se, että biisit ovat hiotumpia ja (suhteessa, puhutaan kuitenkin Hammerfallista) omaperäisempiä kuin pitkään toviin aiemmin. Luultavasti joku fani on pahoittanut tästäkin mielensä, koska eihän Joacim Cans ja kaverit voi huonoa musiikkia tehdä, mutta näille vatipäille muistutukseksi, että Cans ja kaverit ovat tosiaankin tehneet Infectedin.

Hammerfallin, ja monien muiden levy-vuorovuosin-bändin, pitäisi pitää useammin taukoja, jos lopputulokset olisivat järjestäen näin paljon parempia. Juosten kusten ei tule muuta kuin tahmaiset housut ja ikävä löyhkäpilvi ympärille. Yksinkertaisuudessaankin Live Life Loud on onnistuneimpia Hammerfallin biisejä sitten ainakin Bloodboundin.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Gamma Ray - Empire of the Undead (2014)

Olen sanonut sen jo monta kertaa, mutta aion sanoa sen vielä monta kertaa lisää: Kai Hansen on kova äijä, kun puhutaan power metalin säveltämisestä, ja Gamma Rayn tuotanto aikavälillä 1995 ja 2005 oli käytännössä erehtymätöntä. Valitettavasti vuoden 2005 Majesticia seurasi alamäki, joka alkoi vielä ihan siedettävästi Land of the Free pt. II:llä, mutta To the Metal!... Hyi hyi. Kaikki väsyneet, väkinäiset ja pakotetut Hansen-kliseet yksissä kansissa, taivas varjele. Odotukseni Empire of the Undeadia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, vaikka EP-julkaisulla vuoden verran levyä ennakoineet Master of Confusion ja Empire of the Undead ovatkin ihan kelvollisia ralleja - hieman turhan ennustettavia Hansen-rallatuksia, mutta hei, voisi maailmaan paskempaakin musiikkia ahtaa.

Vasta puheet siitä, että Empire of the Undead olisi tasonnosto To the Metal!:in jälkeen ja että lähes kymmenen minuuttia kellottava avausraita Avalon olisi nykypäivän Rebellion in Dreamland, saivat minut ostamaan levyn hyvin pian ilmestymisen jälkeen. Kyllä, Avalon on hieno biisi ja ehdottomasti levyn kohokohta; kyllä, kappalemateriaali on riittävän korkealla tasolla ollakseen viihdyttävää; kyllä, se on tasonnosto edeltäjästään; kyllä, se on silti varsin kaukana Gamma Rayn kunnian päivistä. Yksikään biiseistä ei ole totaalipaskaa, mutta jos Avalon sivuutetaan (joskin, sekin olisi kaivannut trimmausta), mikään kappaleista ei ole huippuvuosien tasolla. Kliseiden määrä on myös suuri ja esimerkiksi Master of Confusion on puolipakollinen Send Me a Sign -pastissi jne.

Empire of the Undead on vain ihan kelvollinen levy, ei enempää eikä vähempää. Se on osoitus siitä, että Hansenin parhaat päivät säveltäjänä ovat jo takana päin, sillä vuoden 2005 jälkeen hänen kynästään lähtenyt säveljälki on ollut vain kalpea aavistus aiemmasta törkeästä tasosta. Se ei silti tarkoita, että levy ei viihdyttäisi - koska todellakin se viihdyttää - mutta en usko kenenkään elämän mullistuvan sitä kuuntelemalla. Ei ainakaan samalla tavalla kuin Somewhere Out in Spacen kanssa saattoi käydä - ja tämän tiedän varmaksi, joskaan en omakohtaisesti.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Fear of Domination - Distorted Delusions (2014)

Kuten olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa, minulla on aika pitkä historia Fear of Dominationin kanssa, vaikka bändistä en pitkään aikaan suuremmin välittänytkään: se tuntui pitkään tylsältä, tavanomaiselta bilehevibändiltä, joka oli (minulle) kiinnostava vain, koska se oli peräisin Rajamäeltä ja tunnen jotenkuten bändin perustajajäsenen. Yhtyeen kakkoslevyä Create.Control.Exterminate en ole vieläkään hankkinut, mutta menin lähinnä seuraksi MetalOrgyyn 2014 (jos muisti pelittää) ja päätin napata porukan kolmoskiekon Distorted Delusionsin siinä samalla - ihan tukemismielessä, jos ei muuten.

Mutta Distorted Delusions on aika hyvä, oikeastaan erittäin hyvä. Siinä bändi ensimmäistä kertaa kuulostaa kiinnostavalta: se turvallinen ja suoraviivainen ja tylsä industrial-jyystö on yhä mukana, mutta soundi on kehittynyt siitä paljon pidemmälle - jos nyt ei progemmaksi, niin ainakin monipuolisemmaksi. Jo pelkästään kaksi ensimmäistä biisiä levyllä (Paperdoll ja Wicked World) ovat kiinnostavampia kuin mikään, mitä yhtye on aiemmin tehnyt - tähän päälle vielä ne oikeasti uudenlaiset biisit a'la Organ Grinder ja Parasite sekä hävyttömän tarttuva Deus Ex Machina ja hattu nousee päästä. Näin suurta laatuloikkaa en muista vähään aikaan löytäneeni.

Ei Distorted Delusions silti mikään mestariteos ole, mutta kenties sen ennalta-arvaamaton laadukkuus repii minusta irti tavallista antoisammin positiivisia adjektiiveja ja jos ei superlatiiveja niin ainakin komparatiiveja. Se ei ole, mielestäni, edes yhtyeen paras levy, vaikka tiedänkin olevani suunnilleen yhden miehen vähemmistössä tämän kannan suhteen, sillä yhtyeen (kirjoitushetkellä) uusin levy Atlas vie aikuistumisprosessia vielä pidemmälle ja samalla Saku Solinin vokaalitkin menevät eteenpäin aimo harppauksia. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että Fear of Dominationin parhaat levyt ovat ensimmäinen Call of Schizophrenia sekä Distorted Delusions, riippuen kuulijoiden preferenssistä, joten lienee turvallista sanoa, että jos bändiin haluaa tutustua, Distorted Delusions on paras kohta aloittaa. Ja puhun nyt kokemuksesta.

P.S. Älkää antako kömpelön kansitaiteen ja... eh, tasoltaan vaihtelevia julkaisevan lafkan häiritä. Musiikkia ei ole tehty silmille, vaan korville.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Epica - The Quantum Enigma (2014)

Epica on hyvä bändi, mutta se on myös sellainen bändi, josta en ole koskaan innostunut, vaikka yhtyeen musiikin laadusta ei olekaan nokkaan koputtamista. Bändin levyjä kuuntelee ihan mielellään, mutta niitä kuunnellessa ei tule koskaan hihkuttua oivaltamisen tai löytämisen riemusta. The Quantum Enigma on oikein laatuesimerkki tästä: kun kiekkoa kuuntelee, siinä ei ole mitään vikaa (ainakaan musiikissa), mutta kuuntelun jälkeen mikään yksittäinen kappale ei tahdo muistua mieleen ja melodiatkin ovat siellä jossain samassa puurossa. Tahdon uskoa (naiivisti, myönnän), että mikään bändi ei kasva niin isoksi kuin Epica ilman jotakin taetta, että lopputulos on lähtökohtaisesti aina kuunneltavissa ja ainakin hiottua - poikkeuksia tietenkin on alkaen Metallicasta ja tuoreeltaan Machine Headista (Catharsis lievästi sanottuna polarisoi kuulijakuntaa) sekä vaikkapa päättyen AC/DC:n kaltaisiin mammutteihin (kuka kehtaa väittää jotain Blow Up Your Videota tai Stiff Upper Lipiä hyviksi levyiksi voi haistaa pitkän paskan). Epica on tasalaatuinen bändi ja oikeastaan jokaisella kerralla, kun yhtyeen uuden levyn laittaa soittimeen pyörimään, tietää suurinpiirtein mitä on saamassa.

Tämä pitää sisällään sen, että kaikki Epican levyt (ainakin kaikki tuoreimmat) ovat ylimitoitettua paisuttelua, jota kestää aivan liian pitkään. Mark Jansenin sävellykset ovat maneerisia - sen vielä voisin antaa anteeksi, mutta kun jokainen hetki levyllä pitää täyttää sellaisella säädyttömällä pauhulla, että yhtään skeptisempi kuulija joutuu ottamaan taukoja informaatioähkyn sekä audiotulvaan. Joo, bändillä on varaa övereihin orkestraatioihin ja sellainen sopii hyvin sinfoniseen metalliin, mutta soundimaailmasta puuttuu kaikki orgaanisuus, kaikki ilmavuus, kun joka tuutista pursuaa sata raitaa lisää ja aina kun sitä luulee löytäneensä suvantokohdan, ehei, satahenkinen torvisektiohan se siellä töräyttelee. Ihan vertailukohtana: kuunnelkaa ensin yhtyeen alkuaikojen Cry for the Moon ja mikä tahansa The Quantum Enigman biisi ja takaan, että huomaatte kummalla levyllä tuotantoarvot on vedetty katosta ja ylemmän kerroksenkin katosta läpi. Lisäksi, olisi joskus huojentavaa havaita, että Jansen osaisi rajoittaa levyjen kestoa edes kerran alle tuntiin, mutta ei, The Quantum Enigmalla on 13 biisiä, joihin mahtuu intron lisäksi melkein 12 minuuttia kellottava päätösraita... ja jos ei ole vielä riittävästi paisuttelua, mulla on joku digipäkhirvitys, jolla bonusbiisi sekä kakkoskiekko, millä on neljä akustista versiota levyn biiseistä. Yhdellä sanalla sanoen materiaalia on LIIKAA tolkuissaan olevalle kuulijalle.

Simone Simmons on hyvä solisti (vaikka jotkut muuta väittävätkin), levyt ovat hyviä ja Jansenin maneerinenkin kappalemateriaali on laadukasta, mutta liika on liikaa. Aion silti jatkossakin seurata bändin touhuja, koska Epicalla ydin kohdillaan, vaikka rönsyissä onkin paljon vialla.