sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Barren Earth - On Lonely Towers (2015)

Aloittaessaan, Barren Earth jäi osaltani vähälle huomiolle. Onhan näitä superbändejä ja ne ovat harvoin kovin erikoisia, ajattelin ja ajattelin niin pitkään; Barren Earthin kohdalla päässäni oli vain tyhjä kohta, jota koristi otsake "yksi ylimääräinen superbändi". Kun Mikko Kotamäki lähti bändistä ja poppoo värväsi solistin Fär-saarilta, pienestä Hamfred-nimisestä bändistä, kiinnostukseni heräsi ensimmäistä kertaa tosissaan. Kun kuuntelin levyn sinkkulohkaisun, jouduin keräilemään leukaani tovin, koska A) biisi oli aivan säädyttömän kova ja B) Jón Aldará julmetun hyvä solisti, jolta niin puhtaat kuin örinät lähtevät tunnistettavalla soundilla. On Lonely Towers oli ostettava lähes heti ja, kuinka ollakaan, helvetin hyvä levyhän se on.

On Lonely Towers on, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, melkoinen suupala pureksittavaksi. Kahdeksasta biisistä yksi on alle kaksi minuuttia pitkä intro, joten 55 minuutin kesto jakautuu seitsemälle biisille. Tämä on todella, todella paljon - etenkin, kun biiseissä ei informaatio lopu kesken. Kaksi biisiä yltää yli kymmenen minuutin rajapyykin. Minulla ei ole mitään pitkiä kappaleita vastaan - jos jotain, päinvastoin - mutta kenties hommaa olisi voinut jostain kohdin tiivistää. Ei mitenkään radikaalisti, mutta sen verran, että levyn läpikuuntelu ei tuntuisi kolmen vuoden kuuntelun jälkeenkin työltä. Biisit ovat, kuten sanottua, hyviä ja albumikokonaisuus monipuolinen olematta sekava, mutta silti jokin hankaa vastaan. En vieläkään tiedä mikä se jokin tarkalleen on, jos levyn massiivisuus ei riitä perusteeksi (ja eihän se riitä, koska kyllä tässä on tullut pitkiä levyjä tykiteltyä vuodesta toiseen).

Tavallaan inhoan ja pidän, että en osaa päättää tai argumentoida kantaani levystä. Koko blogi lähti aikoinaan liikkeelle erittäin vapaamuotoisena jorinana, mutta viime aikoina (kiireiden ja muiden kirjoitusjuttujen takia) homma on jäänyt retuperälle ja tekstit ovat muuttuneet enemmän ja enemmän arvostelunkaltaisiksi. Mutta tämä blogi ei ole levyarvioblogi, tämä on vain levyblogi, jossa voin olla niin päämäärätön ja päättämätön kuin haluan. Täällä minun ei tarvitse olla muka kaiken kaikesta tietävä jääräpää, joka alleviivaa omaa argumentointiaa mukanasevilla huomioilla, vaan täällä voin vain jaaritella turhaa paskaa.

Bottomline: Aldará on erinomainen solisti, On Lonely Towers hyvä muttei kuitenkaan niin hyvä syystä jota en osaa sanoa, päätön paskanjauhanta on katoava luonnonvara.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Avatarium - The Girl with the Raven Mask (2015)

Tykkään tehdä festareilla, mahdollisuuksien ja aikataulujen rajoissa, sitä, että menen katsomaan jotakin bändiä ilman mitään ennakkotietoja. Annan itseni yllättyä tai, usein, tylsistyä tällä tavalla. Tuskassa ollessani pidän rajana sitä, että bändin täytyy esiintyä telttalavalla, koska se kirottu Kattilahalli ei tee oikeutta millekään bändille... Vuonna 2017 juurikin Tuskan telttalavalla esiintyi yksi bändi, josta en tiennyt mitään ja koska minulla ei ollut mitään kiireellisempää samaan aikaan, päätin mennä katsomaan. Tuo bändi oli Avatarium, joka syystä tuntemattomasta oli lentänyt siihen saakka tutkani alitse, ja koska ensimmäinen biisi kuulosti mainiolta, kuuntelin toisen (mainion) rallin, sitten kolmannen, neljännen... Yhtyeen hardrokkaava doom-sävytteinen metalli kuulosti läpikotaisin oivalliselta ja yhtyeen nokkanainen Jennie-Ann Smith omasi soundin, joka sopi musiikkiin suurinpiirtein täydellisesti. Keikan jälkeen, lyhyellä googlailulla, huomasin bändin olevan Candlemassin pääjehuna parhaiten tunnettavan Leif Edlingin sivuprojekti (josta Leif näyttää lähteneen tätä nykyään) - ei mikään ihme, että sävellykset soundasivat keskivertobändin settiä paremmalta!

Ostin The Girl with the Raven Maskin varsin pian tuon keikan jälkeen ja, kuinka ollakaan, eivät biisit huonoksi siinä välillä muuttuneet, mutta kerrostalojen kokoiset riffit olivat typistyneet hiukan. Eivät paljoa, mutta hieman. Lisäksi, olen huomannut hitaampien metalligenrejen toimivan parhaiten livenä, kun katse ei voi alkaa harhailla eikä äänivallilta pääse pakoon ja on vain pakko tukehtua tai imeytyä osaksi kappaleita. Normaalioloissa, ruuhkametrossa musiikkia kuunnellen, hitaat riffit ovat vain hitaita riffejä, eivät alleen murskaavia Konstantinopolin muureja. (Vaatinee hieman selitystä, epäilen: Konstantinopolilla oli aikoinaan murtumattomina ja läpäisemättöminä pidetyt muurit, jotka olivat melkein 1000 vuotta Itä-Rooman - aka Bysantin - turva. Keskiaikaisissa kristikunnissa minkään toisen kaupunkin tai linnoituksen muurit eivät vetäneet vertojaan Konstantinopolille.) The Girl with the Raven Mask on hyvä levy, ei siitä mihinkään pääse, ja Smith laulaa upeasti, eikä Edlingin sävellyskynä osoita tällä(kään?) kertaa tylsistymisen merkkejä. Ilmeisesti levyä pidetään yhtyeen heikoimpana, mutta en osaa suhteuttaa sitä kahteen muuhun tuotokseen, koska en niitä (vielä) omista; mielestäni kiekko kuitenkin seisoo ihan riittävän hyvin omilla jaloillaan.

Mielenkiintoisinta Avatariumissa tätä nykyään on se, että Edling ei tosiaan enää ole mukana siinä. Kolmoslevy Hurricanes and Halos on tehty ilman häntä, ilmeisesti, ja se on saanut kahta ensimmäistä paremman keskiarvon ainakin Metal-Archivesissa. En vain oikein tahdo uskoa saati ymmärtää, kuinka Edlingin kaltaisen ikonisen säveltäjän (joka on tehnyt kaikki kakkoslevyn biisit) voi riisua yhtälöstä ja tehdä parempaa musiikkia - onhan se toki mahdollista, kuten vaikkapa Stratovarius on osoittanut, mutta epätodennäköistä. Pitänee ottaa tuo levy haltuun joskus, kunhan tulee midpricena vastaan.

Mistä tulikin mieleeni: tonni lähestyy. Vauhti on ollut viime vuosina melkoinen. Vähän kauhistuttaa. Missä välissä mun 500 levyn kokoelma on tuplaantunut?

lauantai 30. kesäkuuta 2018

While Heaven Wept - Suspended at Aphelion (2014)

While Heaven Wept on erikoinen bändi, koska heidän luokitteleminen mihinkään edes suuntaa-antavaan genrelokerikkoon ei toimi. Bändi aloitti tekemällä doomia, mutta 2010-luvun levytykset eivät ole enää doomahtavia, vaan progehtavia ja ajoin powerihtavia, mutta koska tempot ovat järjestelmällisesti niin matalalla, musan kutsuminen poweriksi on kokonaisvaltaisen väärin. Ehkä se on siis vain progea, mene ja tiedä taas näistäkin genrerunkkauksista. Innostuin bändistä, kun kuulin lyriikka-/musavideobiisin Icarus and I, joka on edelleen suosikkini bändiltä (vaikka perehtyneisyyteni poppooseen onkin ohut): tunnelmallinen ja hidasliikkeinen, mutta silti täynnä draamaa ja variaatiota sekä selkeä kertosäekoukku. Hyvä biisi, vaikka ei missään nimessä erinomainen; riittävän hyvä saadakseen minut tsekkaamaan koko levyn, jolta toivoin lisää samaa.

Tavallaan Suspended at Aphelion on juurikin tuota samaa, mutta venytettynä seitsemän minuuttisesta biisistä noin puoleen tuntiin ja kymmeneen ralliin. Levyssä yllättävää on sen vähäeleisyyden lisäksi lyhyys: kun sinkkulohkaisuna on seitsemän minuuttinen ja tunnelmallinen (mutta silti varsin tavanomaisella biisirakenteella siunattu) kappale, on hieman yllättävää, että kaikki levyn muut biisit ovat selvästi tätä lyhyempiä. Levyn loppupuolen - eli kappaleet nro 6 - 11 - ovat (yhtä lukuun ottamatta) korkeintaan kaksi ja puoli minuuttisia välähdyksiä. Kun yritin ymmärtää levyä näiden sirpalemaisten sävellysten kautta, päädyin pelkkään umpikujaan, sillä Suspended at Aphelionia ei pidä kuunnella niin: se on kokonaisuus, yksi noin nelikymmenminuuttinen biisi. Ongelma tässä tulkinassa, puolestaan, on kappalemateriaalin keskinkertaisuus. Jokainen biisisirpale kuulostaa liiaksi samalta ja kokonaisuutena kiekon kuunteleminen on varsin puuduttavaa, kun musiikillista draamaa löytyy levyltä lähinnä lyhyinä pyrähdyksinä, kuten vaikkapa Ardorin puolivälistä ja niin edelleen. Onnistuneempina hetkinään levy on varsin tehokas, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta kokonaisuus olisi tarvinnut vielä melkoisesti duunia pysyäkseen kiehtovana alusta loppuun.

Myöskään maneerinen sävellystyöskentely ei auta levyä, koska jokainen laulumelodia on kuin vasemmalla kädellä tehty variantti: aloitetaan pitkällä nuotilla, nostetaan siitä hieman, muutaman sanan/nuotin verran nopeampaa, lopetetaan pitkähköön nuottiin ja aloitetaan uudelleen, aina ensimmäisellä iskulla ja pitkällä nuotilla. Kuudennen biisin kohdalla tämä kaava alkaa olla jo painajaismaisen tuttu, eikä vaadi kovin suuria selvännäkijänlahjoja kyetä ennustamaan melodioita. Karrikoin tietenkin hieman, mutta vähemmän kuin moni ehkä haluaisi kuvitella.

Ei Suspended at Aphelion huono levy ole, mutta se tuntuu aavistuksen raakileelta. Jos kiekolla olisi enemmän variaatiota ja etenkin laulumelodioiden kanssa olisi sopinut kokeilla enemmän, levy olisi jo "ihan hyvän" sijaan oikeasti hyvä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Tuomas Holopainen - Music Inspired by the Life and Times of Scrooge (2014)

Hurahdin Nightwishiin vuoden 2012 loppupuolella, ehkä 2013 alussa - suunnilleen niihin aikoihin, kun Floor Jansen liittyi bändiin kiertuesolistiksi ja ostin Imaginaerumin. Seuraava Nightwishin levy oli vielä kaukana horisontissa, mutta Tuomas Holopaisen soololevystä - pitkään huhutusta ja harkitusta - oli alkanut liikkua konkreettisempia höpinöitä. Kyllähän tuo levy olisi hankittava, vaikka eihän se ollut lähelläkään metallia, vaan soundtrackia. Kuten varmaan blogia lukeneet ovat huomanneet, en juurikaan kuuntele soundtrackeja - katson toki leffoja, mutta harva leffa- tai pelisävellys houkuttaa minua riittävästi kuuntelemaan sen irrallaan leffasta - ja päätin silti mennä julkaisupäivänä jonottelemaan nimmaria levyyn - jälleen asia, jota en ole tehnyt koskaan aiemmin (nimmarit ovat aina olleet mielestäni hieman erikoinen käytäntö). Miksikö? Koska tunnen levyn lähdemateriaalin hyvin.

Minulle Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot on yksi nostalgisimmista kirjallisista teoksista. Kyllä, se on sarjakuvaromaani, mutta minulle se oli iso osa ala-asteikääni - aikaa, jolloin en lukenut kirjoja tai, pitkään, edes osannut lukea. Muistan ahmineeni kyseisen sarjakuvaromaanin läpi yhdeltä istumalta useita kertoja ja edelleen, paljon vanhempana ja kyynisempänä, pystyn muistamaan kirkkaasti yksittäisiä ruutuja tai yksityiskohtia noissa ruuduissa. Minulle ikuisessa Carl Barks vs. Don Rosa -väittelyssä on oikea vastaus. Eli, kun kerron jonottaneeni nimmareita Tuomas Holopaisen soololevyyn, jonotin nimmareita erityisesti Rosalta ja levyn lisäksi kyseiseen sarjakuvaromaaniin.

Levynä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge on oikein mainio. Ei sellaista musiikkia, jota kuuntelisin jatkuvasti tai ilman jotakin johtoajatusta. Nyt laitoin levyn soimaan tätä blogia varten, edellisellä kerralla taisin koeajaa uusia kuulokkeitani ja niin edelleen. Tästä huolimatta levyllä on pari erittäin kaunista kappaletta - vaikka levyn biisejä ei saisi kutsua biiseiksi, koska ne ovat pikemminkin tunnelmakuvauksia ja sellaisina ne ovat erittäin onnistuneita, kunhan lähdemateriaali on hallussa - ja ne sattuvat olemaan levyn kaksi viimeistä rallia. Johanna Kurkelan tulkitsema A Lifetime of Adventure oli levyn sinkkulohkaisu ja samalla lähimpänä tavanomaista (folkki)biisiä; se on kaunis, tunnelmallinen ja Kurkelan ääni sopii siihen täydellisesti. Go Slowly Now, Sands of Time tuo tipan linssiin joka kerta, 'nuff said.

Holopaisen soololevyä on vaikea suositella, koska sitä pitäisi myydä Rosan sarjakuva-albumin kanssa. Kyllä, se toimii myös ilman sarjakuvaa, mutta vain samalla tavalla kuin soundtrack ilman leffaa - joillekin se riittää, minulle ei. Joku väittää, että soololevy olisi parasta Holopaista sitten Oncen, mutta en allekirjoita em. väitettä, mutta ei sen takia, että levyssä olisi mitään vikaa, vaan koska Nightwishin Oncen jälkeisessä materiaalissa ei ole totisesti mitään vikaa myöskään.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Triptykon - Melana Chasmata (2014)


Celtic Frost kuoli vuoden 2006 Monotheistin jälkeen. Tom G. Warrior lähti bändistä ja vaikka Celtic Frost oli, ilmeisesti, nimellisesti elossa tuon lähdön jälkeenkin, se oli sätkivä päätön kana. Nyt, kun Martin Eric Ain on kuollut, Celtic Frostin nimi pitäisi olla lopullisesti haudattu. Kun kuningas kuolee, valta siirtyy välittömästi uudelle kuninkaalle – the king is dead, long live the king – ja Celtic Frostin fanien tapauksessa tuo uusi monarkki on nimeltään Triptykon, joka on käytännössä Tom G. Warrior ja läjä nuorempia muusikoita. Tämä kommentti ei ole halventava huomio siitä, että kukaan alle nelikymppinen ei voisi tehdä kiinnostavaa metallia, vaan se kuvaa asennetta, joka monilla oli ennen yhtyeen lopullista esiinmarssia. Kahden levyn ja yhden EP:n jälkeen mutina on hiljentynyt.

Triptykonin levyjen löytäminen siedettävään hintaan oli pitkään vaikeaa, joten en hankkinut niitä välittömästi. Yhtyeen kakkoslevy Melana Chasmata, tuli kuitenkin jossakin vastaan puolihintaisena (vuoden 2016 paikkeilla) ja tokihan kiekko oli otettava talteen, koska Monotheist on vaikea mutta kiehtova levy ja… no, kyllä tämä Triptykonin kiekot ovat saaneet paljon suitsutusta ja myönnän olevani levyjen perässä poukkoileva hyypiö. Hyvä, että otin kiekon talteen, koska Melana Chasmata on vitun rankka levy. Ei tätä voi mitenkään muuten ilmaista, pahoitteluni moraalinvartijoille. Melana Chasmata runnoo yli, luo kuulijan ympärille sellaisen äänimuurin, ettei sen läpäiseminen pitäisi onnistua tuosta noin vain. Kappaleet ovat tempoiltaan hitaita ja liikkeiltään hitaampia, kun jokaista riffiä ja melodiaa rakennetaan kuin Moonsorrow’lla konsanaan. Ihan yhtä älytöntä sekametelisoppaa kiekko ei ole kuin Monotheist, mutta yksiulotteiseksi levyä ei kutsu kukaan, joka ymmärtää mitään (ääri)metallista. Kuten Monotheistin kanssa, kappaleet tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta Tom G. Warriorille ja hän vaikuttaa vuodattavansa sielunsa sanoituksiinsa – oli tämä totta tai ei, on täysin irrelevanttia, koska taide elää ja kuolee luomissaan illuusioissa.

Triptykonin musiikki ei taatusti uppoa kaikille, edes äärimetallin saralla. Sen hitaus ja kokonaisvaltaisuus epäilemättä harjaa monia vastakarvaan, mutta meille harvoille, joille moinen jäyhyys ei ole este, Melana Chasmata on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Levylle on vain kyettävä antautumaan, sallittava sen omia täysin reilun tunnin mittainen hetki – jos tuota hetkeä ei ole valmis lahjoittamaan sille, se jää uuvuttavaksi taustamusiikiksi.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Stormwarrior - Thunder & Steele (2014)

Stormwarrior tuli minulle ja, epäilemättä monelle muullekin, tutuksi erinomaisen Heading Northe -levyn myötä - minulle tuo tutustuminen vain tapahtui merkittävästi vuoden 2008 julkaisupäivämäärän jälkeen. Koska Heading Northe oli yllätyshitti ja koska sen julkaissut lafka katosi, levyä on ollut pirun vaikea löytää mistään. Onnistuin itse lainaamaan kyseisen levyn kirjastosta keväällä 2016 ja kuuntelin sen ensimmäisen kerran ajaessani ystäväni häihin. Vaikka bändi ei biiseillään tehnyt totisesti mitään uutta, homma toimi kerrassaan mainiosti ja muistan hyräilleeni muutamia kertosäemelodioita kyseisissä häissä, vessareissulla toki. Mutta koska Heading Norhtea ei löytynyt mistään, päädyin ostamaan yhtyeen vielä uusimman levyn Thunder & Steelen, jota pidetään suhteellisen säännöllisesti yhtyeen toiseksi parhaana levynä.

Koska omistan tätä nykyään molemmat yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä (onnekas ja kallis löytö levykaupasta), voin varmuudella sanoa, että Heading Northe on moninverroin parempi levy kuin Thunder & Steele, joka on vain perushyvä peruspower/perusheavy-levy. Tyyli on jossakin siellä muiden saksalaisten "tekeekö nää tätä läpällä vai ei?" -bändien seudulla; erityisesti Gamma Ray on soundin puolesta varsin lähellä. Ero Heading Northeen on vain valitettavan selvä: siinä missä Heading Northe on erinomaisen itsetiedostaen tehtyä voimametallia, Thunder & Steelellä tiedostamisesta on tullut väkinäistä ja pakolla vänkäämistä. Valehtelisin, jos sanoisin, että en silti nauttisi Thunder & Steelestä - tuo osa minua, joka nauttii näin keskinkertaisesta powerista, on sama osa minua, joka diggailee epäironisesti Grave Diggeriä. Muutenkin bändeillä on paljon samaa, alkaen ensin ärsyttävän erilaiselta soundaavasta solistista, josta tulee nopeasti koko bändin omaperäisin asia ja samalla tyylillinen origo, jonka ympärillä koko levy pyörii. Lyriikoissa on sitä samaa "ei ne voi olla tosissaan, eihän?" -mentaliteettiä, mitä rakastan Grave Diggerissä... silloin kun Grave Digger onnistuu, mikä on tätä nykyään yhä harvinaisempaa.

Siispä, jos jollakin mittarilla Thunder & Steeleä voi arvioida, se olisi Grave Digger -skaala. Siinä missä Heading Northe on jossakin Excaliburin, Knights of the Crossin ja The Last Supperin tietämillä, Thunder & Steele huitelee kenties Ballads of a Hangmanin, The Reaperin ja Clash of the Godsin paikkeilla. Täten se ei (onneksi) ole Healed by Metal tai Liberty or Death, mutta ei isolla marginaalilla.

torstai 17. toukokuuta 2018

Stam1na - SLK (2014)


Olen huomannut erään asian omasta suhteestani Stam1naan: kun kuuntelen bändiä, en muista miksi en ole kuunnellut sitä intensiivisemmin, mutta kun en aktiivisesti kuuntele sitä, alan epäillä sen erinomaisuutta. Muistan kyllä oikein kirkkaasti, kuinka erinomaisia yksittäisiä kappaleita he ovat tehneet ja mahtuupa diskografiaan yksi -00-luvun parhaista kotimaisista metallilevytyksistä, mutta silti, puhtaasti muisti- ja mielikuvien varassa operoiden, bändin tuotannosta tuntuu löytyvän levyjä, joilla on se yksi tai kaksi timanttista biisiä. Voin, esimerkiksi, mainita suoralta kädeltä pari-kolme tykkibiisiä Rajalta, mutta käsitykseni niistä muista on parhaimmillaankin hutera. Sama pätee myös SLK:n, joka lienee Stam1nan levyistä se, jota olen kuunnellut määrällisesti kaikkein vähiten, mutta kun olen nyt luukuttanut kyseistä levyä tätä blogitekstiä varten, en ole aivan varma miksi näin on. Ei se ainakaan Noceboa huonompi ole, vaikka Nocebo ei ollut niin huono kuin muistin.

SLK:n ongelma lienee se, että sillä on muita Stam1na-levyjä korostetummin parhaat ja paskat biisit – erittäin hit-and-miss-tyylinen tuotos, siis. Ne parhaat biisit ovat aivan häkellyttäviä näytteitä lemiläisten kyvystä tehdä monipolvisia mutta silti tarttuvia kappaleita, kun heikommillaan levy on puuduttavaa kuultavaa. Ne paremmat rallit sisältävät ainakin Panzerfaustin (huikea keikkabiisi!), Kuoliaaksi ruoskitut hevoset ja Heikon ehkän, mutta kenties myös Uskon pois ja vielä isommalla ehkämarginaalilla Kalmankansan. Ne loput, kuitenkin… Masiina ja Dynamo ovat väärällä tavalla uuvuttavia kuultavia, Rautasorkka lienee heikoin avausbiisi millään Stam1nan levyllä, Kylmä kuuma kylmä sanalla sanoen turha ja instrumentaali Kolmen minuutin hiljaisuus sekä päätösraita SLK jäävät lähtökohtaisesti suosiolla kuuntelematta.

En haluaisi sanoa SLK:ta Stam1nan heikoimmaksi levyksi, koska sen parhaat hetket ovat todella hyviä, jopa kovatasoisen bändin omilla mittareilla. Silti epäilen, että kun seuraavan kerran alan ihmetellä, miksi en ole kuunnellut Stam1naa hetkeen, ota hyllystä soittimeen jonkin toisen levyn kuin SLK:n – minkä, sitä en tiedä, mutta tuskin SLK:n.