keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Deathchain - Death Gods (2010) & SepticFlesh - Codex Omega (2017)


Sinfoninen ja mahtipontinen death metal on päheä genre, siitä ei pääse mihinkään. Kun örinään, julmetun nopeisiin rumpuihin ja riffeihin länttää päälle paisuttelevia elementtejä, kontrastista syntyy mielikuvitusta kutkuttava cocktail. Sen voi myös tehdä monella tavalla.

Tavoista tavanomaisempi ja helpommin toteuttava on lähestymistapa, jota kutsun kosmisen kauhun tulokulmaksi. Siinä death metaliin ei ympätä sinfoniaorkesteria tasapainottamaan ja varioimaan paahtoa, vaan tekninen kikkailu asetetaan tukemaan lovecraftilaista, koukeroista ja lonkeroista äänimaisemaa. Jotakin tällaista tekee myöhempi Deathchain, joka on kulkenut kauas death-thrash-juuriltaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat merkkipaaluja thrashin ja deathin rajapinnalla liikuskelevassa metallissa, mutta kolmoslevy Cult of Deathin myötä porukka on siirtynyt tukevammin kuolometallin piiriin. Cult of Death oli hapuileva kiekko, jota voi hyvällä omatunnolla kutsua yhtyeensä heikoimmaksi kokonaisuudeksi, mutta onneksi taso parani nopeasti. Death Eternal -lättyä en omista, mutta Death Gods ja (kirjoitushetkellä viimeisin) Ritual Death Metal sen sijaan löytyvät hyllystä; näistä Death Gods on uudempi hankinta.

Death Gods on pätevä kiekko, joka luikertelee juuri kosmisen kauhun tulokulman kautta mahtipontisen deathin saralle. Biisit ovat nopeita, intensiivisiä ja rajuja, mutta niissä on silti viipyilevyyttä, pinnan alla luikertelevan entistä suuremman kauhun tunnetta. Pelkästään päätösraita Cthulhu Rising kellottaa kaksitoista minuuttia – melkoinen muutos napalmizombeista, eikö niin? Valitettavasti levy ei ole kovin ikimuistettava: mitä enemmän sitä kuuntelen, sen vähemmän samanlaiset biisit erottuvat mielessäni. Kenties minun pitäisi paneutua kuunteluun paremmin, mutta siinä missä Ritual Death Metal, puutteineenkin, onnistuu jumiutumaan takaraivoni kärpäspaperille, Death Gods unohtuu välittömästi. Niitä kuunnellessa biisit ovat hyviä, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei vain jää mitään.

SepticFleshin uusin kiekko, Codex Omega, sen sijaan jättää väkevän muistikuvan ja vaikutelman ensikuuntelusta alkaen. Sen lähestymistapa mahtipontiseen kuolometalliin on sinfonisempi ja mukana pauhaa sinfoniaorkesteri (joko aito tai äänipankkikokoelma, en jaksanut tarkistaa). Tämä tekee musiikista monipuolisempaa ja -tahoisempaa kuin Deathchanilla, mutta se ei ole ainoa syy, miksi pidän siitä enemmän kuin Death Godsista. Codex Omega on paremmin sävelletty ja rakennettu. Jokainen riffi on huolellisemmin kasattu, jokainen kappale sisältää omia narratiivejaan ja koukkujaan. Lisäksi solisti-basisti Spiros Antonioun (verrattuna Deathchainin K.J. Khaosiin) monotonisempi örinä toimii paremmin, koska syvä ja hyvällä artikulaatiolla kuorrutettu soundi loksahtaa paremmin osaksi musiikillista palettia kuin K.J. Khaosin korkeampi soundi.

Ehkä tällainen suora vertailu kahden erilaisen bändin levyjen kesken ei ole reilua, mene ja tiedä, mutta minulla on syyni tähän ratkaisuun. Kun kuuntelin Death Godsin ensimmäistä kertaa, en yllättynyt kertaakaan, sillä se vastasi niin huolellisesti ennakkomielikuvaani siitä eikä musiikki ollut kertaakaan ällistystä synnyttävää tykittelyä. Codex Omega yllätti ei pelkästään monipuolisuudellaan, vaan olemalla tismalleen ennakkomielikuvieni mukainen ja pirullisen kova levy. SepticFleshin levy ei välttämättä heitä ainuttakaan täysin puskista tulevaa kierrepalloa, mutta se tekee sinfonisen death metalin niin hyvin, niin hävyttömällä tyylitajulla, että en voi olla ällistelemättä sen kiistämätöntä laatua. Deathchain pyöri soittimessa aikansa, matkaa tästä sitten hyllyyni ja pääsee aina välillä uudelleen koeteltavaksi; SepticFlesh sai vakiopaikan soittimestani.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Swallow the Sun - When a Shadow Is Forced into the Light (2019) & Riverside - Wasteland (2018)


Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.

Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle levittäytynyt Songs from the North oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn Hour of the Nightingalen ja kirjoitti viikossa Hallattaren levyn No Stars Upon the Bridge (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.

Toisin kävi. When a Shadow Is Forced into the Light on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. Jos Hour of the Nightingale käsitteli Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen viimeistelemiään), Songs from the North sivusi sairautta ja No Stars Upon the Bridge kuolemaa, When a Shadow Is Forced into the Light kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin No Stars Upon the Bridge. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle levylle levitetyn Songs from the Northin monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen, alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää, mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko monenkaan kaipailevan The Morning Never Camen soundia. Kyllä, When a Shadow Is Forced into the Light on erilainen, mutta se on todella kaunis levy; ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin No Stars Upon the Birdge, mutta, toisaalta, mikä on?

Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, Wasteland-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan musavideoralli Lamentin, joka kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin Lament on niin välitön kappale, että minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen täydellisesti.

Mutta miksi mainitsin Wastelandin olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka Lamentin sanoja ja älkää saako kylmiä väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt – niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.

Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa. Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.

torstai 31. tammikuuta 2019

Ayreon - The Final Experiment (1995) & Atoma - Skylight (2012)

Päivän tekstin teema: scifi-konseptilevyt, jotka olen syystä tai toisesta viime aikoina hankkinut kokoelmiini.

Aloitetaan siitä itsestään selvästä valinnasta: Ayreon on tehnyt joitakin parhaista metallioopperoista koskaan. Minulle etekin 01011001 on kolahtanut vuosi toisensa jälkeen siirtomaalohkareen voimalla; myös muut, etenkin tällä vuosituhannella tehdyt levyt ovat pyörineet soittimessani säännöllisesti - jopa erikoisesti rakennetut The Universal Migrator -kiekot. Oikeastaan ainoa Ayreon-lätty, jonka omistan ja jota harvoin huomaan kuuntelevani, on Lucassenin parhaanakin pidetty Into the Electric Castle, joka ei ole koskaan napannut mielikuvitustani matkalleen. Siksi, kenties, olin skeptinen miekkosen ensimmäistä metallioopperalevyä kohtaan ja lykkäsin, aina liki-täyshintaisen The Final Experimentin hankintaa. Mutta täällä sitä ollaan, puolentusinaa kuuntelukertaa myöhemmin ja - kyllä vain, epäilyni olivat oikeassa.

The Final Experiment pitää sisällään sikiö siitä, mistä myöhemmin tulee täysverinen Ayreon-kukoistus, mutta tuo sikiö on vasta kehitysasteella. Monet niistä elementeistä, jotka ovat niin ensisijaisen tärkeitä myöhemmälle Ayreon-soundille, vasta hakevat uomiaan. Minua Ayreonissa kiehtoo, kuinka hyvin Lucassen saa erilaiset solistit peilaamaan toisiaan sekä kuinka hän naittaa progen ja metallin keskenään, mutta The Final Experimentillä solistit ovat liian irrallaan toisistaan sekä tyylifokus on selvemmin progessa. Pari hyvää biisiä joukkoon mahtuu - eihän siitä mihinkään pääse, että Lucassen osaa säveltää - mutta kokonaisuus on ylipitkä, usein kömpelö ja lyriikat aukikirjoitettu rasittavimmalla mahdollisella tavalla. Eniten levyssä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Gorefestin, yksinkertaisesti törkeä ördän omaavasta Jan-Chris de Koeijerista on saatu näinkin ponneton tuplaamalla hänen vokaalinsa. Tyhmä irtohuomio, mutta odotin innolla juuri hänen esiintymistään ja niin se vain oli pettymys - sama kaveri onnistuu kiehtomaan kerta toisensa jälkeen Gorefestin keulilla.

Atoma, sen sijaan, on minulle uusi tuttavuus (levy tuli Wackenista ostetusta sokkosäkistä), ja olen lykännyt Skylightista kirjoittamista pitkään, koska en tiedä mitä sanoisin siitä. Se on pääosin instrumentaalinen, vain osittain metallista scifi-sävytteistä progea. Onko se edes progea, kun oikein silmiin katsotaan? En tiedä, en totisesti tiedä, mutta levyltä ei tahdo oikein löytyä perinteisiä kappaleita, vaan pikemminkin levy on yksi kappale, joka on käytännönsyistä jaettu pienempiin osiin ja se kertoo (minulle avautumatonta) tarinaa. Lähimmäksi vertailukohdaksi keksin myöhäisvaiheen While Heaven Weptin, mutta vähemmillä lauluilla. En osaa sanoa levystä edes sitä, että onko se lintu vai kala tai kenties pussieläin, mutta kuuntelen sen kerta toisensa jälkeen mieluusti. Se maalaa hienon tunnelman, johon on helppo upputua. Se ei ole pompöösi, kuten monet scifi-konseptilevyt ja metallioopperat, vaan hallittu ja mainiosti rakennettu. Mutta kun en vain tajua sitä, en sitten millään. En saa otetta siitä, en muista kuuntelun jälkeen kuin mainion tunnelman, ainuttakaan melodiaa tai koukkua en osaa nimetä vieläkään. Ehdottomasti kokeilun arvoinen tapaus.

torstai 17. tammikuuta 2019

Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)

Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".

Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään Is This the Life We Really Want? (jatkossa ITLWRW?) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.

ITLWRW? on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi The Last Refugee kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta The Dark Side of the Moonia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että Smell the Roses on paras kuulemani Watersin sävellys sitten The Wall -levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.

Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle Humanity: Hour 1:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta Hour 1, The Game of Life, 321 ja Love Will Keep Us Alive ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)

Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.

Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Crimson Glory ja etenkin häikäisevä Transcendence ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt Strange and Beautiful on huono ja paluulevynomainen Astronomica keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos Astronomican kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita Astronomica, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena Astronomica on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.

Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja Grand Illusion on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat Shadowland ja New World Messiah, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. Grand Illusion, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin Against the World tai Never Die onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli Fools Never Die pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli Against the World. Suhteellisen nuiva asenteeni Grand Illusioniin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin Grand Illusionin ja Shadowlandin samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.

Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska The Burden of God on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä Final Procession, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly The Burden of Godiin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että The Burden of God on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, The Dominion Gate (Part III) on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.

Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: Grand Illusion on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla Astronomicalle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin The Burden of Godilla. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)

Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.

Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.

Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.

Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.