Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman
peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.
Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle
levittäytynyt Songs from the North
oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn
tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös
ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen
kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn
ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen
Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn Hour of the Nightingalen ja kirjoitti
viikossa Hallattaren levyn No Stars Upon
the Bridge (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin
taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an
surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet
epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.
Toisin
kävi. When a Shadow Is Forced into the
Light on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. Jos
Hour of the Nightingale käsitteli
Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen
viimeistelemiään), Songs from the North
sivusi sairautta ja No Stars Upon the
Bridge kuolemaa, When a Shadow Is
Forced into the Light kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on
todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä
sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin No
Stars Upon the Bridge. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu
Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle
levylle levitetyn Songs from the Northin
monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen,
alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää,
mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin
kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko
monenkaan kaipailevan The Morning Never
Camen soundia. Kyllä, When a Shadow
Is Forced into the Light on erilainen, mutta se on todella kaunis levy;
ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin No
Stars Upon the Birdge, mutta, toisaalta, mikä on?
Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen
kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, Wasteland-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että
minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen
uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan
musavideoralli Lamentin, joka
kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene
ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on
monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin Lament on niin välitön kappale, että
minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy
on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen
täydellisesti.
Mutta miksi mainitsin Wastelandin
olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan
perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja
lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka Lamentin sanoja ja älkää saako kylmiä
väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se
tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt
– niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.
Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin
suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka
kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat
auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa.
Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti