Sinfoninen ja mahtipontinen death metal on päheä genre,
siitä ei pääse mihinkään. Kun örinään, julmetun nopeisiin rumpuihin ja
riffeihin länttää päälle paisuttelevia elementtejä, kontrastista syntyy
mielikuvitusta kutkuttava cocktail. Sen voi myös tehdä monella tavalla.
Tavoista tavanomaisempi ja helpommin toteuttava on
lähestymistapa, jota kutsun kosmisen kauhun tulokulmaksi. Siinä death metaliin
ei ympätä sinfoniaorkesteria tasapainottamaan ja varioimaan paahtoa, vaan
tekninen kikkailu asetetaan tukemaan lovecraftilaista, koukeroista ja
lonkeroista äänimaisemaa. Jotakin tällaista tekee myöhempi Deathchain, joka on
kulkenut kauas death-thrash-juuriltaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat
merkkipaaluja thrashin ja deathin rajapinnalla liikuskelevassa metallissa,
mutta kolmoslevy Cult of Deathin
myötä porukka on siirtynyt tukevammin kuolometallin piiriin. Cult of Death oli hapuileva kiekko,
jota voi hyvällä omatunnolla kutsua yhtyeensä heikoimmaksi kokonaisuudeksi,
mutta onneksi taso parani nopeasti. Death
Eternal -lättyä en omista, mutta Death
Gods ja (kirjoitushetkellä viimeisin) Ritual
Death Metal sen sijaan löytyvät hyllystä; näistä Death Gods on uudempi hankinta.
Death Gods on
pätevä kiekko, joka luikertelee juuri kosmisen kauhun tulokulman kautta
mahtipontisen deathin saralle. Biisit ovat nopeita, intensiivisiä ja rajuja,
mutta niissä on silti viipyilevyyttä, pinnan alla luikertelevan entistä
suuremman kauhun tunnetta. Pelkästään päätösraita Cthulhu Rising kellottaa kaksitoista minuuttia – melkoinen muutos
napalmizombeista, eikö niin? Valitettavasti levy ei ole kovin ikimuistettava:
mitä enemmän sitä kuuntelen, sen vähemmän samanlaiset biisit erottuvat
mielessäni. Kenties minun pitäisi paneutua kuunteluun paremmin, mutta siinä
missä Ritual Death Metal,
puutteineenkin, onnistuu jumiutumaan takaraivoni kärpäspaperille, Death Gods unohtuu välittömästi. Niitä
kuunnellessa biisit ovat hyviä, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei vain jää
mitään.
SepticFleshin uusin kiekko, Codex Omega, sen sijaan jättää väkevän muistikuvan ja vaikutelman
ensikuuntelusta alkaen. Sen lähestymistapa mahtipontiseen kuolometalliin on
sinfonisempi ja mukana pauhaa sinfoniaorkesteri (joko aito tai
äänipankkikokoelma, en jaksanut tarkistaa). Tämä tekee musiikista
monipuolisempaa ja -tahoisempaa kuin Deathchanilla, mutta se ei ole ainoa syy,
miksi pidän siitä enemmän kuin Death
Godsista. Codex Omega on
paremmin sävelletty ja rakennettu. Jokainen riffi on huolellisemmin kasattu,
jokainen kappale sisältää omia narratiivejaan ja koukkujaan. Lisäksi
solisti-basisti Spiros Antonioun (verrattuna Deathchainin K.J. Khaosiin)
monotonisempi örinä toimii paremmin, koska syvä ja hyvällä artikulaatiolla
kuorrutettu soundi loksahtaa paremmin osaksi musiikillista palettia kuin K.J.
Khaosin korkeampi soundi.
Ehkä tällainen suora vertailu kahden erilaisen bändin
levyjen kesken ei ole reilua, mene ja tiedä, mutta minulla on syyni tähän
ratkaisuun. Kun kuuntelin Death Godsin
ensimmäistä kertaa, en yllättynyt kertaakaan, sillä se vastasi niin
huolellisesti ennakkomielikuvaani siitä eikä musiikki ollut kertaakaan
ällistystä synnyttävää tykittelyä. Codex
Omega yllätti ei pelkästään monipuolisuudellaan, vaan olemalla tismalleen
ennakkomielikuvieni mukainen ja pirullisen kova levy. SepticFleshin levy ei
välttämättä heitä ainuttakaan täysin puskista tulevaa kierrepalloa, mutta se
tekee sinfonisen death metalin niin hyvin, niin hävyttömällä tyylitajulla, että
en voi olla ällistelemättä sen kiistämätöntä laatua. Deathchain pyöri
soittimessa aikansa, matkaa tästä sitten hyllyyni ja pääsee aina välillä uudelleen
koeteltavaksi; SepticFlesh sai vakiopaikan soittimestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti