keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Tuomas Holopainen - Music Inspired by the Life and Times of Scrooge (2014)

Hurahdin Nightwishiin vuoden 2012 loppupuolella, ehkä 2013 alussa - suunnilleen niihin aikoihin, kun Floor Jansen liittyi bändiin kiertuesolistiksi ja ostin Imaginaerumin. Seuraava Nightwishin levy oli vielä kaukana horisontissa, mutta Tuomas Holopaisen soololevystä - pitkään huhutusta ja harkitusta - oli alkanut liikkua konkreettisempia höpinöitä. Kyllähän tuo levy olisi hankittava, vaikka eihän se ollut lähelläkään metallia, vaan soundtrackia. Kuten varmaan blogia lukeneet ovat huomanneet, en juurikaan kuuntele soundtrackeja - katson toki leffoja, mutta harva leffa- tai pelisävellys houkuttaa minua riittävästi kuuntelemaan sen irrallaan leffasta - ja päätin silti mennä julkaisupäivänä jonottelemaan nimmaria levyyn - jälleen asia, jota en ole tehnyt koskaan aiemmin (nimmarit ovat aina olleet mielestäni hieman erikoinen käytäntö). Miksikö? Koska tunnen levyn lähdemateriaalin hyvin.

Minulle Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot on yksi nostalgisimmista kirjallisista teoksista. Kyllä, se on sarjakuvaromaani, mutta minulle se oli iso osa ala-asteikääni - aikaa, jolloin en lukenut kirjoja tai, pitkään, edes osannut lukea. Muistan ahmineeni kyseisen sarjakuvaromaanin läpi yhdeltä istumalta useita kertoja ja edelleen, paljon vanhempana ja kyynisempänä, pystyn muistamaan kirkkaasti yksittäisiä ruutuja tai yksityiskohtia noissa ruuduissa. Minulle ikuisessa Carl Barks vs. Don Rosa -väittelyssä on oikea vastaus. Eli, kun kerron jonottaneeni nimmareita Tuomas Holopaisen soololevyyn, jonotin nimmareita erityisesti Rosalta ja levyn lisäksi kyseiseen sarjakuvaromaaniin.

Levynä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge on oikein mainio. Ei sellaista musiikkia, jota kuuntelisin jatkuvasti tai ilman jotakin johtoajatusta. Nyt laitoin levyn soimaan tätä blogia varten, edellisellä kerralla taisin koeajaa uusia kuulokkeitani ja niin edelleen. Tästä huolimatta levyllä on pari erittäin kaunista kappaletta - vaikka levyn biisejä ei saisi kutsua biiseiksi, koska ne ovat pikemminkin tunnelmakuvauksia ja sellaisina ne ovat erittäin onnistuneita, kunhan lähdemateriaali on hallussa - ja ne sattuvat olemaan levyn kaksi viimeistä rallia. Johanna Kurkelan tulkitsema A Lifetime of Adventure oli levyn sinkkulohkaisu ja samalla lähimpänä tavanomaista (folkki)biisiä; se on kaunis, tunnelmallinen ja Kurkelan ääni sopii siihen täydellisesti. Go Slowly Now, Sands of Time tuo tipan linssiin joka kerta, 'nuff said.

Holopaisen soololevyä on vaikea suositella, koska sitä pitäisi myydä Rosan sarjakuva-albumin kanssa. Kyllä, se toimii myös ilman sarjakuvaa, mutta vain samalla tavalla kuin soundtrack ilman leffaa - joillekin se riittää, minulle ei. Joku väittää, että soololevy olisi parasta Holopaista sitten Oncen, mutta en allekirjoita em. väitettä, mutta ei sen takia, että levyssä olisi mitään vikaa, vaan koska Nightwishin Oncen jälkeisessä materiaalissa ei ole totisesti mitään vikaa myöskään.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Triptykon - Melana Chasmata (2014)


Celtic Frost kuoli vuoden 2006 Monotheistin jälkeen. Tom G. Warrior lähti bändistä ja vaikka Celtic Frost oli, ilmeisesti, nimellisesti elossa tuon lähdön jälkeenkin, se oli sätkivä päätön kana. Nyt, kun Martin Eric Ain on kuollut, Celtic Frostin nimi pitäisi olla lopullisesti haudattu. Kun kuningas kuolee, valta siirtyy välittömästi uudelle kuninkaalle – the king is dead, long live the king – ja Celtic Frostin fanien tapauksessa tuo uusi monarkki on nimeltään Triptykon, joka on käytännössä Tom G. Warrior ja läjä nuorempia muusikoita. Tämä kommentti ei ole halventava huomio siitä, että kukaan alle nelikymppinen ei voisi tehdä kiinnostavaa metallia, vaan se kuvaa asennetta, joka monilla oli ennen yhtyeen lopullista esiinmarssia. Kahden levyn ja yhden EP:n jälkeen mutina on hiljentynyt.

Triptykonin levyjen löytäminen siedettävään hintaan oli pitkään vaikeaa, joten en hankkinut niitä välittömästi. Yhtyeen kakkoslevy Melana Chasmata, tuli kuitenkin jossakin vastaan puolihintaisena (vuoden 2016 paikkeilla) ja tokihan kiekko oli otettava talteen, koska Monotheist on vaikea mutta kiehtova levy ja… no, kyllä tämä Triptykonin kiekot ovat saaneet paljon suitsutusta ja myönnän olevani levyjen perässä poukkoileva hyypiö. Hyvä, että otin kiekon talteen, koska Melana Chasmata on vitun rankka levy. Ei tätä voi mitenkään muuten ilmaista, pahoitteluni moraalinvartijoille. Melana Chasmata runnoo yli, luo kuulijan ympärille sellaisen äänimuurin, ettei sen läpäiseminen pitäisi onnistua tuosta noin vain. Kappaleet ovat tempoiltaan hitaita ja liikkeiltään hitaampia, kun jokaista riffiä ja melodiaa rakennetaan kuin Moonsorrow’lla konsanaan. Ihan yhtä älytöntä sekametelisoppaa kiekko ei ole kuin Monotheist, mutta yksiulotteiseksi levyä ei kutsu kukaan, joka ymmärtää mitään (ääri)metallista. Kuten Monotheistin kanssa, kappaleet tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta Tom G. Warriorille ja hän vaikuttaa vuodattavansa sielunsa sanoituksiinsa – oli tämä totta tai ei, on täysin irrelevanttia, koska taide elää ja kuolee luomissaan illuusioissa.

Triptykonin musiikki ei taatusti uppoa kaikille, edes äärimetallin saralla. Sen hitaus ja kokonaisvaltaisuus epäilemättä harjaa monia vastakarvaan, mutta meille harvoille, joille moinen jäyhyys ei ole este, Melana Chasmata on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Levylle on vain kyettävä antautumaan, sallittava sen omia täysin reilun tunnin mittainen hetki – jos tuota hetkeä ei ole valmis lahjoittamaan sille, se jää uuvuttavaksi taustamusiikiksi.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Stormwarrior - Thunder & Steele (2014)

Stormwarrior tuli minulle ja, epäilemättä monelle muullekin, tutuksi erinomaisen Heading Northe -levyn myötä - minulle tuo tutustuminen vain tapahtui merkittävästi vuoden 2008 julkaisupäivämäärän jälkeen. Koska Heading Northe oli yllätyshitti ja koska sen julkaissut lafka katosi, levyä on ollut pirun vaikea löytää mistään. Onnistuin itse lainaamaan kyseisen levyn kirjastosta keväällä 2016 ja kuuntelin sen ensimmäisen kerran ajaessani ystäväni häihin. Vaikka bändi ei biiseillään tehnyt totisesti mitään uutta, homma toimi kerrassaan mainiosti ja muistan hyräilleeni muutamia kertosäemelodioita kyseisissä häissä, vessareissulla toki. Mutta koska Heading Norhtea ei löytynyt mistään, päädyin ostamaan yhtyeen vielä uusimman levyn Thunder & Steelen, jota pidetään suhteellisen säännöllisesti yhtyeen toiseksi parhaana levynä.

Koska omistan tätä nykyään molemmat yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä (onnekas ja kallis löytö levykaupasta), voin varmuudella sanoa, että Heading Northe on moninverroin parempi levy kuin Thunder & Steele, joka on vain perushyvä peruspower/perusheavy-levy. Tyyli on jossakin siellä muiden saksalaisten "tekeekö nää tätä läpällä vai ei?" -bändien seudulla; erityisesti Gamma Ray on soundin puolesta varsin lähellä. Ero Heading Northeen on vain valitettavan selvä: siinä missä Heading Northe on erinomaisen itsetiedostaen tehtyä voimametallia, Thunder & Steelellä tiedostamisesta on tullut väkinäistä ja pakolla vänkäämistä. Valehtelisin, jos sanoisin, että en silti nauttisi Thunder & Steelestä - tuo osa minua, joka nauttii näin keskinkertaisesta powerista, on sama osa minua, joka diggailee epäironisesti Grave Diggeriä. Muutenkin bändeillä on paljon samaa, alkaen ensin ärsyttävän erilaiselta soundaavasta solistista, josta tulee nopeasti koko bändin omaperäisin asia ja samalla tyylillinen origo, jonka ympärillä koko levy pyörii. Lyriikoissa on sitä samaa "ei ne voi olla tosissaan, eihän?" -mentaliteettiä, mitä rakastan Grave Diggerissä... silloin kun Grave Digger onnistuu, mikä on tätä nykyään yhä harvinaisempaa.

Siispä, jos jollakin mittarilla Thunder & Steeleä voi arvioida, se olisi Grave Digger -skaala. Siinä missä Heading Northe on jossakin Excaliburin, Knights of the Crossin ja The Last Supperin tietämillä, Thunder & Steele huitelee kenties Ballads of a Hangmanin, The Reaperin ja Clash of the Godsin paikkeilla. Täten se ei (onneksi) ole Healed by Metal tai Liberty or Death, mutta ei isolla marginaalilla.

torstai 17. toukokuuta 2018

Stam1na - SLK (2014)


Olen huomannut erään asian omasta suhteestani Stam1naan: kun kuuntelen bändiä, en muista miksi en ole kuunnellut sitä intensiivisemmin, mutta kun en aktiivisesti kuuntele sitä, alan epäillä sen erinomaisuutta. Muistan kyllä oikein kirkkaasti, kuinka erinomaisia yksittäisiä kappaleita he ovat tehneet ja mahtuupa diskografiaan yksi -00-luvun parhaista kotimaisista metallilevytyksistä, mutta silti, puhtaasti muisti- ja mielikuvien varassa operoiden, bändin tuotannosta tuntuu löytyvän levyjä, joilla on se yksi tai kaksi timanttista biisiä. Voin, esimerkiksi, mainita suoralta kädeltä pari-kolme tykkibiisiä Rajalta, mutta käsitykseni niistä muista on parhaimmillaankin hutera. Sama pätee myös SLK:n, joka lienee Stam1nan levyistä se, jota olen kuunnellut määrällisesti kaikkein vähiten, mutta kun olen nyt luukuttanut kyseistä levyä tätä blogitekstiä varten, en ole aivan varma miksi näin on. Ei se ainakaan Noceboa huonompi ole, vaikka Nocebo ei ollut niin huono kuin muistin.

SLK:n ongelma lienee se, että sillä on muita Stam1na-levyjä korostetummin parhaat ja paskat biisit – erittäin hit-and-miss-tyylinen tuotos, siis. Ne parhaat biisit ovat aivan häkellyttäviä näytteitä lemiläisten kyvystä tehdä monipolvisia mutta silti tarttuvia kappaleita, kun heikommillaan levy on puuduttavaa kuultavaa. Ne paremmat rallit sisältävät ainakin Panzerfaustin (huikea keikkabiisi!), Kuoliaaksi ruoskitut hevoset ja Heikon ehkän, mutta kenties myös Uskon pois ja vielä isommalla ehkämarginaalilla Kalmankansan. Ne loput, kuitenkin… Masiina ja Dynamo ovat väärällä tavalla uuvuttavia kuultavia, Rautasorkka lienee heikoin avausbiisi millään Stam1nan levyllä, Kylmä kuuma kylmä sanalla sanoen turha ja instrumentaali Kolmen minuutin hiljaisuus sekä päätösraita SLK jäävät lähtökohtaisesti suosiolla kuuntelematta.

En haluaisi sanoa SLK:ta Stam1nan heikoimmaksi levyksi, koska sen parhaat hetket ovat todella hyviä, jopa kovatasoisen bändin omilla mittareilla. Silti epäilen, että kun seuraavan kerran alan ihmetellä, miksi en ole kuunnellut Stam1naa hetkeen, ota hyllystä soittimeen jonkin toisen levyn kuin SLK:n – minkä, sitä en tiedä, mutta tuskin SLK:n.

torstai 10. toukokuuta 2018

Sanctuary - The Year the Sun Died (2014)

En tiedä huomasitteko, mutta hieman ennen vuoden vaihdetta maailma menetti erinomaisen laulajan aivan liian aikaisin. Tämä virke voisi viitata moneen muusikkoon, mutta minulle Warrel Danen äkillinen kuolema iski kovaa - Lemmyn osasi odottaa, Linkin Park ei ollut pitkään aikaan relevantti (minulle, tietenkin) ja Chris Cornell oli (traagisuudessaan) minulle etäinen. Danen musiikkia olen kuitenkin kuunnellut melkoisella pieteetillä jo pitkään ja, kuten olen tainnut mainitakin, pidän Nevermoren Dead Heart, in a Dead World -levyä kaikkien aikojen toiseksi parhaana (metalli)levynä. Iso osa tuon levyn erinomaisuutta on Danen tulkintavoimainen ja pateettisuuden rajapinnalla liikkuva tunteellinen laulu. Niin hieno solisti kuin Dane olikin, hän tarvitsi itseään paremman kitaristin saadakseen sellaista kappalemateriaalia, joka sykähdyttää kuulijaa, sillä heikomman sävellyspartnerin kanssa lopputulos on ei-ihan-niin-kiehtovaa, kauniisti ilmaistuna.

Case in point, The Year the Sun Died. Ilman Danen vokaalipanosta kyseessä olisi korkeintaan keskinkertainen levy, jonka sävellyspuoli on ajoittain yllättävänkin laiskaa: esimerkiksi Let the Serpent Follow Men kaltaisilla ralleilla ei olisi mitään asiaa Nevermoren levylle eikä syynä olisi liian erilainen ilmaisu, vaan mielikuvituksettomat riffit ja draaman puute. Mainittu kappale, kuten niin moni muukin biisi levyllä, kantaa loppuun saakka käytännössä yksistään Danen laulujen ja aina yhtä erinomaisen tulkinnan ansiosta. Oikeasti levyltä on jäänyt mieleeni erityisen positiivisesti monen vuoden kuuntelun jälkeen vain kaksi kappaletta: sopivan yksinkertaisen rokkaava avausralli Arise and Purify sekä musavideolohkaisu Frozen. Vastaavasti täysin floppeja ei ole kuin ehkä kaksi (Exitium sekä The Dying Age tulevat ensimmäisenä mieleen).

The Year the Sun Died on murheellinen levy kolmella tavalla: heikon kappalemateriaalin takia, hukatun potentiaalin takia sekä Danen viimeisenä levytyksenä. Sanctuary ja etenkin Dane olisivat pystyneet parempaan ja nuo moninverroin paremman levyn idut ovat siellä jossain, kätkettyinä levyn huokosiin, mutta niitä ei ole vain työstetty riittävästi. Jopa niissä levyn heikommissa ralleissa on ihan selviä timantinalkuja, mutta ne on hukutettu keskinkertaisuuteen. Sääli, todella suuri sääli, että Danen viimeiseksi levyksi jäi näin heikko kiekko, mutta toisaalta en tule muistamaan häntä The Year the Sun Diedista tai edes Sanctuarysta, joten väliäkö tuolla lopulta niin?

maanantai 7. toukokuuta 2018

Sabaton - Heroes (2014)

Voi veljet kuinka vähän odotankaan sitä reaktiota, jonka tämä teksti saattaa herättää, koska joku herkkänahkainen epäilemättä pahoittaa mielensä ja syyttää minua kommariksi, cuckiksi, suvaksiksi ja mitä näitä muita suosikkiherjoja onkaan. Jos jotakin on tullut havaittua metallimusasta kirjoittaessa, yksi tärkeistä oppitunneista olisi tämä: Sabatonia ei saa haukkua ulkomusiikillisilla (tosin, mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia?) asioista. Maastohousukansan AC/DC ei tee musiikillisesti mitään uutta, vaan toistaa samoja biisiarkkityyppejä niin uskollisesti, että ensimmäisen riffin myötä tarkkaavainen kuulija pystyy ennustamaan suunnilleen mihin biisi on matkalla. Silti jokaisella levyllä on ollut (yleensä vähintään) yksi biisi, joka onnistuu olemaan yllättävämpi, ainakin marginaalisesti, ja ne monesti kuullut biisiarkkityypit on toteutettu kerta toisensa jälkeen niin hyvin, että kritiikittömämpi tusinadiggari saattaa hairahtaa pitämään biisejä hyvinä. Heroes on juuri niin turvallinen ja tavanomainen Sabaton-levy kuin olettaa saattaa, ja vain Resist and Bite onnistuu pelastamaan muutoin välittömästi unohdetun levyn paremman keskikastin puolelle.

Mutta oikeasti ongelmani Sabatonin kanssa ei ole vieläkään musiikillinen, vaan lyriikallinen, ja mikään yhtyeen tähänastisista levyistä ei alleviivaa inhoani/pointtiani niin kokonaisvaltaisesti kuin Heroes. Kirjoitin jo aiheesta mielestäni varsin napakasti Imperiumissa, mutta avataan nyt vielä kerran kantaani: Sabatonin lapsellinen, militaristinen pseudo-jingoismi ruokkii nationalistisia ääriliikkeitä. En siis sano, kuten esim. (media)lukutaidon omaavat henkilöt saattavat huomata, bändiä natseiksi, vaan natseilla ja natsisympatioilla rahaa tekeväksi porukaksi. Mielestäni moinen on hiukan kyynistä.

Heroes-levy on nimestään ja kansikuvastaan alkaen juuri tällaista germaaniheimokulttuurista kumpuavaa militarismin glorifikaatiota pahimmillaan. Kyllä, bändi varmaan sanoisi tähän, että he vain kertovat historian tapahtumista ja henkilöistä, mutta ongelmani ei ole että historiasta kerrotaan, vaan miten tuo kerronta toteutetaan: kunniaa, mainetta ja sankaruutta saa sotakentillä, ja monet noista sankareista ovat jonkin maan nationalistisen historiankirjoituksen muovaamia "kansallissankareita", joiden ylistäminen ei ainakaan hillitse äärinationalismin normalisoitumista nykypäivänä. (Ohimennen mainittakoon, että olen edelleen hieman yllättynyt, että bändi ei ole vääntänyt biisiä Mannerheimista - liekö liian pyhä asia fanikunnalle, mene ja tiedä.) Lisäksi, kun kerran tehdään näin pateettista ja häpeilemättömän jingoistista lyriikkaa, sen voisi tehdä melkoisesti paremminkin kuin vain etsimällä triviaa Wikipediasta ja ketjuttamalla niitä näennäisen puolueettomiksi kuvauksiksi menneisyyden henkilöistä ja tapahtumista. Katsokaa nyt tätäkin:

Started out as a reserveSoon promoted well deservedAnd the legend has begun

With a bounty on his headThe red army wants him deadSoviet enemy number one

Across the MannerheimAddicted to the war gameNeverending flameVictory reclaimed

Oh we rememberWe rememberWe remember

Shout!
Lauri Törni's name
A soldier of three armies knows the game
Keeps their echo from the past
Rise from beyond your grave
Son of Finland and the Green Beret
May you rest in peace at last
Lauri Allan Törni


(Biisinä siis Lauri Törni -aiheinen Soldier of 3 Armies, mikäli joku ei sitä näin rautalangasta väännetyistä lyriikoista käsittänyt.)

Kyllä, näennäisesti probelmatisoidaan Törnin "addiktio sotaan", mutta sävy on kaikkea muuta kuin kriittinen. Etenkin kertosäe on yksiselitteisen ihannoiva. Joku alkaa inttää, että näinhän siitä historiasta voi opettaa, mutta kun tämä ei ole hyvää historiaa, vaan irrelevanttia triviaa peräkkäin, sävytettynä maastohousukansan silmäkulmiin tipan nostattavalla paatoksellisella nationalismilla. Enkä sano välttämättä nationalismia huonona asiana, vaan sanon huonoa historiaa huonona asiana. Enkä myöskään sano, että historiaa ei saisi käsitellä militaristis-nationalistisesti - siitä vain - mutta minulla on oikeus kritisoida näin huonoja historiantulkintoja ja vielä mainita, että sillä saatta olla ja usein onkin vaikutusta laajemmalti yhteiskunnassa, ainakin Sabaton-diggarien keskuudessa.

Ja älkää tulko väittämään, että Sabatonissa ei tiedetä mitä he tekevät tällä paskalla. Siksi he aina veivaavat Suomessa käydessään Soldier of 3 Armiesin, Talvisodan ja White Deathin tai ainakin osan näistä tai mahdollisesti potpurina; Puolassa vedetään sitten 40:1 ja Uprising; ja niin edelleen. Tietenkin he tietävät: eivät he voi olla huomaamatta, kuinka heidän keikoillaan heilutellaan lippuja ja heilaillaan.  Ja älkää väittäkö että näin ei tapahtuisi, koska olen nähnyt sitä tapahtuvaksi useammin kuin kerran.

Kertauksena siis: Sabatonin jätkät tuskin ovat pikkunatseja, mutta heidän musiikkinsa toimii monien pikkunatsien suosikkimusana. Eikä se ole sattumaa, kuten ei Sabatonin keikoilla heilaaminenkaan. Lisäksi mainittakoon, että koen nyt sanoneeni kaiken tarvittavan tästä aiheesta, joten jatkossa haukun Sabatonia enemmän keskinkertaisesta kappalemateriaalista.

P.S. Kansikuvana omistamani digipack-version kansikuva.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Overkill - White Devil Armory (2014)

Hupsis. Eilen päättynyt huhtikuu oli koko blogini hiljaisin kuukausi: vain kaksi tekstiä koko kuunkierron kuluessa. En tiedä miksi niin kävi: olen toki ollut kiireinen ja vietin viikon reissussa ja kipeänä, mutta luulisi että parikymmentä minuuttia irtoaisi turhanpäiväisen paskan raapusteluun, eikö niin? No, eivät nämä blogitekstit niin turhanpäiväisiä ole kuin vitsaillen väitän, sillä näiden tekeminen on terapiaa, tajunnanvirtamaista jorinaa asioista, joista kenenkään muun ei tarvitse välittää. Kaikki muu kirjoittamiseni on vähintäänkin kevyttä (yli?)suorittamista, jota teen itseni lisäksi muillekin, mutta tämä blogi... olisin tyytyväinen siihen, vaikka kukaan ei lukisi. Täällä, näillä sivuttomilla sivuilla minulla on mahdollisuus tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi oikein mihinkään muualle. Siispä: en aio lopettaa tätä blogia, en aio heittää mitään breikkiä blogille tai muuta vastaavaa - sen sijaan pyrin kiristämään tahtia blogitekstien suhteen ottamatta siitä kuitenkaan mitään stressiä.

Overkill on bändinä jäänyt minulle pitkään vieraaksi, mutta en oikein tiedä miksi. Minähän pidän räpsäkästä, suoraviivaisesta ja hyvin toteutetusta rässistä, joten miksi en diggaile Overkilliä? Ehkä ongelmani juurtaa siitä, että Overkillillä on hyviä yksittäisiä kappaleita, mutta ei albumikokonaisuuksia - vielä tänäkään päivänä en ole kuullut kokonaista Overkill-kiekkoa, joka olisi saanut minut takomaan nyrkillä ilmaa ja rutistamaan alahuuleni ylähuuleni päälle (ja esittelemään silmänvalkuaisia) pidempään kuin yhden tai kahden kappaleen ajan kerrallaan.

Case in point: White Devil Armory. Oikein mainio peruslevy, josta voin suoralta kädeltä osoittaa pari erinomaista, muutaman hyvän ja läjän riittäviä rässiralleja, mutta jota en silti tule kuunnelleeksi ilman blogin näennäispakotetta. Yksi ongelma on toki siinä, että mikään kappaleista (jos sivuutetaan kerrassaan mainio avausraita Armorist) ei ole erityisen ikimuistettava:  ne ovat samanlaista perusrässiä, jota tulee vastaan jokaisesta tuutista ja tiivitaavista.

(Oli pakko pysähtyä myhäilemään tuota mukahauskaa heittoa. Myhäilyä jatkui pidempään kuin tohdin myöntää.)

Samalla täytyy myös mainita, että tunnen mielestäni riittävän hyvin vain kaksi Overkill-levyä: tämän ja Horrorscopen, joka on ilmeisesti bändin kultakauden tuotantoa vaikka taso on suunnilleen sama kuin White Devil Armorylla. Olen kuunnellut taustalla ehkä puolta tusinaa Overkilliä vuosien saatossa ja Ironbound vaikutti oivalliselta (joskaan ei ällistyttävältä), mutta valitettavasti tuota kiekkoa on ollut yllättävän vaikea löytää; kun se tulee vastaan seuraavan kerran, nappaan toki mukaan. Ehkä mielipiteeni jalostuu Overkillin suhteen samalla lailla kuin se teki Motörheadin kanssa, mutta juuri nyt, anno domini 2018, bändi on "vain" parempaa keskikastia.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Machine Head - Bloodstone & Diamonds (2014)

Enpä ole aiemmin ajatellut, mutta verikivet (bloodstone) ovat timantteja, joita käytetään ei-niin-laillisten kauppojen vaihdannan välineinä - ainakin itselleni termi liittyy tiukimmin palkkamurhaajiin ja -sotilaisiin Afrikassa. Eli, käytännössä, levyn nimi on Timantti & timantteja. Siinä tämän päivän ekskursio turhanpäiväisiin havaintoihin.

Machine Headin kultakausi oli vuosien 2007 ja 2014 välillä ja kattoi kolme levyä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä (The Blackening ja Unto the Locust) ovat aika tasalaatuisia, joskin erilaisia keskenään, ja on enemmän henkilökohtainen preferenssi kuin varsinainen statement kummasta pitää enemmän. Bloodstone & Diamonds on myös erittäin hyvä levy, vaikka harva kiistää sitä, etteikö se olisi selvästi tasonpudotus kahdesta edeltäjästään. Isoin ongelma levyssä on sen pituus: 70 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa lähes mille tahansa levylle, ja kun ottaa järjettömän mitan huomioon, Bloodstone & Diamonds sietää sen yllättävänkin hyvin. Yksi syy tähän suhteelliseen intuition vastaiseen toimivuuteen on se, että levy tuntuu todella tarvitsevan kestonsa: se ei ole pelkkää ylipitkää biisiä ylipitkän biisin jälkeen (kuten monet progemmat levyt) eikä liian suuri keko biisejä (kuten muuan tuoreempi Machine Head -levytys). Siitä huolimatta aion väittää, että Bloodstone & Diamonds olisi parempi levy, jos siltä leikkaisi yhden tai kaksi biisiä välistä pois. Mutta mitkä?

Alku on kova: Now We Die on loistava eikä hetkeäkään liian pitkä, Killers & Kings välttämätön suoraviivaisempi ja runnovampi ralli, Ghosts Will Haunt My Bones ja Night of the Long Knives jossakin kahden edellisen välillä. Alkupuolen tähtihetki on kuitenkin, aika isolla marginaalilla, melankolinen, kaunis ja tunnelmallinen Sail into the Black, joka on myös levyn pisin biisi  (8,5 min), joten se siitä ylimittaisten biisin argumentoinnista. Levyn päätösbiisi (yhdistettynä biisinvaihtumisbiisiin*/introbiisiinsä Imaginal Cells) Take Me Through the Fire on jälleen sitä taattua Machine Head -timanttilaatua. Jossakin näiden kansien välillä on filleriä, mutta tuo filleri ei taatusti ole In Comes the Flood tai Game Over. Minun on otettava tauko ja mietittävä tätä.

Pidin vartin tauon ja olen tullut siihen tulokseen, että fillerin on oltava joko Eyes of the Dead tai Damage Inside. Ehkä molemmat. Eyes of the Dead alkaa hyvin, hienolla maalailevalla introlla, mutta ei saa käytettyä sitä riittävästi edukseen ja muut osat biisiä ovat varsin helposti unohdettuja. Damage Inside on levyn erikoisin ralli, yksistään Robb Flynnin laulua, vähän kitarasooloa ja sointumatto pohjalla, mutta se on liian pitkä kolme ja puoli minuuttisena välisoittona. Beneath the Silt on myös kandidaatti filleriksi, mutta kyllä siinäkin on hetkensä...

Niin tai näin, Bloodstone & Diamonds on Machine Headin kultakautta eli vähintäänkin erittäin hyvä, ajoittain erinomainen. Jos Machine Head ei ole tuttu, kannattaa tsekata jompi kumpi niistä aiemmista kultakauden kiekoista, mutta kun ne ovat tuttuja, niiden vierelle levyhyllyyn kuuluu Bloodstone & Diamonds.

*Termin lanseerasi frendini Pimu joskus vuoden 2004 paikkeilla, kun hän puhui Gamma Rayn Land of the Freen alle minuutin mittaisesta Fairytalesta. Olen siitä asti ollut ihastunut tähän termiin ja aion käyttää sitä aina kun vain suinkin mahdollista/sopivaa.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Lost Society - Terror Hungry (2014)

Kuten monien muidenkin kohdalla kävi, Lost Society yllätti minut live-energiallaan ja pätevällä esikoislevyllään Fast Loud Death. Toinen levy olisi siis todellinen koetinkivi siitä, kuinka hyvin bändin konsepti toimisi: ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen on oikeasti oltava hyvä. Terror Hungry ilmestyi lähes päivälleen vuosi esikoisen perässä ja, kuten lienee arvattavissa, eihän se ole läheskään yhtä hyvä levy. Kuten taisin jo Fast Loud Deathista puhuessani mainita, Lost Societyn viehätys ei ole se, kuinka täydellisen loppuun hiottua yhtyeen sävellystyöskentely on saati kuinka oivaltavia riffejä nelikko onnistuu kyhäilemään, vaan homma toimii tai kaatuu bändin energiatason mukana. Fast Loud Deathilla energiataso oli juuri oikealla tasolla, mutta Terror Hungrylla ei. Mikä menee pieleen?

Ensimmäinen ja se luultavasti tärkein ongelma on siinä, että levy on tehty liian pian esikoisen vanavedessä. Kenties bändillä oli hirmuinen into tehdä toinen levy välittömästi ja tyydyttiin käyttämään esikoista tehdessä syrjään jätettyjä riffejä tai biisejä tai sitten vain kohkattiin kiireellä biisejä kasaan - oli syy mikä tahansa, Terror Hungryn kappalemateriaali ei välitä samaa välitöntä energiaa kuin esikoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että kappaleet eivät saisi jalkaa naputtamaan lattiaa tai etteikö kiekolla olisi silti keskivertoyrittäjiä enemmän kiihkoa, vaan että kaikessa tässä homma on liian samanlaista ja heikompaa kuin aiemmin.

Toinen iso ongelma on levyn mitta: Fast Loud Death oli 43 minuuttia, mikä on juuri täydellinen mitta näin intensiiviselle musiikille, mutta Terror Hungry kestää 53 minuuttia, mikä on liikaa. Ero ei välttämättä vaikuta paljolta, mutta kun biisejä on yksi vähemmän kuin esikoisella, se tarkoittaa rallien ylimittaisuutta ja junnaavuutta. Esikoisella biisit olivat järjestäen alle neljä minuuttia (kaksi biisiä menee vain vaivoin tuon rajapyykin yli), Terror Hungrylla on kolme biisiä yli viidessä minuutissa ja noista kolmesta pisin on puolitoista minuuttia pidempi kuin esikoisen pisin biiisi. Tämäkään ei ole sinänsä ongelma, mutta kun Lost Societyn musa ei (tässä vaiheessa uraa, huom!) ollut mitään maalailevaa progea tai hienovaraisemmin repivää murhaamista - ei, Lost Societya voi verrata mielipuolisesti huitovaan viidakkoveitsimurhaajaan (kuten levyn kansikuvassa näkyy), joka tulee paikalle, tekee tuhonsa ja rynnistää naapuriin. Tällaisessa musiikissa ylimittaisuus johtaa nopeasti tylsistymiseen, kun murhaaminen ei tapahdukaan välittömässä vimmassa. Kun biisit pysyvät asiassa, nippanappa kolmeminuuttisissa pyrähdyksissä, levy toimii edelleen ihan riittävän hyvin: Terror Hungry, Mosh It Up ja kumppanit rullaavaat niin hyvin kuin Lost Societylta voi toivoa.

Onneksi yhtye hioi kolmoslevyä pidempään ja lähti viemään musaansa eteenpäin. Puhutaan siitä jonakin toisena kertana, kuitenkin.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Killer Be Killed - Killer Be Killed (2014)

Superbändien ongelmana tuntuu olevan toisaalta maineen luomiin odotuksiin kelvollisesti vastaaminen mutta myös näyttämisenhalun puute. Yleensä superbändit tekevät yhden levyn, joka on keskinkertainen mutta joka myy pelkkien jäsentensä nimillä ihan riittävästi, ja sitä seuraakin hiljaiselo. Tämä kaava on tullut huomattua monien eri yhtyeiden kanssa, ja kenties juuri siitä johtuen minulla on vaikeuksia innostua yhdestäkään uudesta superbändistä. Kyynisyydestäni huolimatta huomaisin diggailevani Killer Be Killedin musavideobiisiä Wings of Feather and Wax. Bändi, jonka miehistö koostuu Max Cavalerasta, Troy Sandersista, Dave Elitchistä ja Greg Puciatosta, ei vain voi toimia, niin erilaisista yhteyksistä muusikot ovat tuttuja.

Mutta kun Killer Be Killed on oikein kelpo levytys. Ei se ole erinomainen, kaukana siitä, mutta paljon paskempaakin musiikkia on julkaistu esimerkiksi Cavaleran muiden bändien toimesta, muista superbändeistä puhumattakaan. Kenties kaikkein kiinnostavinta bändissä on se, että musiikillinen mikstuura sisältää elementtejä kaikkien aiemmista porukoista: joskus runnotaan kuin Soulfly, joskus groovataan kuin Mastodon, joskus progeillaan kuin Dillinger Escape Plan. No ei nyt ihan, sentään, mutta musassa on kyllä kelpoa progesärmää. Levyn paras biisi on, valitettavasti, musavideobiisi Wings of Feather and Wax ja koska tuo ralli on parasta tarjontaa sekä summaa parhaiten levyn annin, oikeastaan mitään erityistä syytä muun levyn kuuntelemiseen ei ole. Okei, kappalemateriaali on peruslaadukasta alusta loppuun, mutta tuo yksi tiivistää koko kolmevarttisen sen verran oivallisesti, että pelkästään sillä saa hyvän kuvan.

Ostin Killer Be Killedin hieman jälkijättöisesti ja nyrpistellen, mutta se on siitäkin huolimatta pätevä levy. Sellainen kouluarvosanalla seiskapuoli.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Keep of Kalessin - Epistemology (2014)

Tätäpä ei ole moni kuullut, epäilen. Keep of Kalessin menetti maineensa, solistinsa ja Nuclear Blastin pian edellisen, varsin oivallisen Reptilian-levyn ja siltä lohkaistun The Dragontower -euroviisukandidaatin jälkeen. Se oli ehdottoman epäreilua, koska levy oli oikeasti ihan hyvä, varsin monipuolinen ja laadukkaasti toteutettu tuotos. Kyllä, kaikki kaupallisuus on black metal -piireissä samalla tavalla kauhistus kuin insesti on Alabaman ulkopuolella eikä ole mitään kaupallisempaa kuin Euroviisut - puritanistien reaktio on siis ymmärrettävä, vaikka onkin kohtuuton, kun ottaa kokonaiskuvan huomioon. Oli tapahtunut reilua (eli ei), lopputuloksena oli kenkä takamuksessa ja pienemmälle lafkalle siirtyminen. Yllättäen bändi ei värvännyt uutta solistia lähteneen Thebonin tilalle, vaan mikrofonin omi yhtyeen primus motor ja julmetun riffikäden omaava Obsidian Claw. Triokokoonpanona toimivan Keep of Kalessinin ensimmäinen (ja kirjoitushetkellä ainoa) kokopitkä on Epistemology.

Epistemology on hyvä levy, jälleen. Se ei ole erinomainen ja monet sen kappaleista tarvitsisivat melko rankka pätkimistä, mutta siitä huolimatta kyseessä on kohteluaan parempi kiekko. Vaikka tätä ei pitäisi yllätyksenä, Obsidian Claw'n laululahjat tulevat takuulla puun takaa kaikille: miehellä on röörit kunnossa, ja niin rääkynät kuin puhtaat laulut lähtevät laadukkaasti. Lisäksi, tähän liittyen, yllätyksenä tulee monille puhtaiden laulujen dominoiva asema, sillä esimerkiksi The Spiritual Relief taitaa mennä yksinomaan puhtaasti hoilotellen ja se on sentään levyn ensimmäinen varsinainen biisi ja vain muutaman sekunnin alle kymmenminuuttinen. Musiikillinen ilmaisu ei ole paljoa muuttunut Reptilianista, mitä nyt ehkä hitusen enemmän black metalisempaan suuntaan... kunhan sivuuttaa puhtaat laulut. Blastit, riipivät riffit ja raaka äänimaailma ovat, edelleen/jälleen levyn ilme, ja jos levyn kannessa ei olisi "sen Euroviisu-bändin" nimi, uskoisin useampien puristien antavan levylle reilun mahdollisuuden.

Samalla on sanottava, että ei, Epistemology ei ole erinomainen levy. Se on hyvä. Kouluarvosanalla seiskaplus. Jos black-peräinen, mammuttitautinen ja mahtipontinen äärimetalli kuulostaa hyvältä idealta - eli jos kaipaat syvyyttä Dimmu Borgiriisi - Epistemology kannattaa ottaa haltuun, kunhan vain muistaa pitää odotukset reiluna ja mielen avoimena.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Judas Priest - Redeemer of Souls (2014)

No perkele, kun nyt kerrankin ehdin... Kaksi peräkkäin, why not?

Judas Priestin piti lopettaa uransa 2012, mutta onneksi niin ei käynyt. Kyllä, fanilasieni vahvuus on kova, mutta mielestäni jokaisen edes etäistä katu-uskottavuutta hamuavan metallidiggarin on todistettava Juudas Pappi kerran livenä, mielellään usein. Kun bändi potki K.K. Downingin (vai lähtikö hän itse, en muista) ja värväsi tilalle vuosikymmeniä nuoremman Ritchie Faulknerin, homman piti olla taputeltu. Vaan paskat, studioonhan sitä mentiin ja lopputuloksena oli Redeemer of Souls, jonka heitin Imperiumissa vuoden 2104 vuoden levykseni. Ei se oikeasti ihan niin hyvä ole, mutta pidän silti kiinni siitä, että se on onnistunut tuotos, vaikka mitä sanoisitte.

Okei, soundit (etenkin rumpusoundit) ovat välillä hirveää kuraa ja jotkut biisit ovat luvattoman tylsiä tuotoksia, mutta silti kiekolla on erinomaisia hetkiä. Dragonaut on juuri sellainen kasari-Priest-ralli, jollaisia bändi tekee parhaillaan; Halls of Valhalla tarjoaa hieman jotain uutta, Secrets of the Dead tunnelmoi, Battle Cry on paras ja Beginning of the End on surumielinen. Ei Redeemer of Souls Priestin paras tai edes parasta antia ole, pois se minsuta, mutta kun ottaa kaiken huomioon, se on peruspätevä tuotos. Paskoja biisejäkin on, tietenkin, kuten vaikkapa kuolettavan tylsä March of the Damned, ja fillerit a'la Hell & Back, Cold Blooded ja Crossfire.

Levystä ei oikeasti ole tämän kummepaa sanottavaa, sillä se on mielestäni juuri sellainen levy, jollaista Judas Priestiltä AD 2014 voi odottaa: turvallinen mutta silti omailmeisiä kappaleita omaava levytys, joka ei ole erinomainen tai edes hyvä, mutta on kuitenkin keskinkastin ylälaidoilla. Kyllä, minä sanoin tuon - olen varsin hyvin tietoinen siitä, että kyseinen levytys ei nauti suurta suosiota Priest-fanien keskuudessa, mutta kyllä tämä nyt helvetisti jotain Point of Entryä parempi tuotos on.

Insomnium - Shadows of the Dying Sun (2014)

Insomnium on ollut varsin tasalaatuinen bändi, vaikka ei sitä taida kukaan kieltää, etteivätkö yhtyeen parhaat levyt olisi Above the Weeping World sekä Winter's Gate. Yhtyeellä on välittömästi tunnistettava soundi, jota Niilo Seväsen (metallimusiikin mittapuulla, ainakin) poikkeuksellisen hienot lyriikat tukevat. Seurasin pitkään yhtyeen urakehitystä sivusta, päätäni raapien, mutta kun vuoden 2012 ja 2013 taitteessa vihdoin hurahdin heidän erinomaisuuteensa, alkoi kausi, jolloin kuuntelin intesiivisesti etenkin Above the Weeping Worldia ja One for Sorrow'ta; odotukset uudelle levylle olivat, luonnollisesti, korkealla. En muista ihan tarkkaa järjestystä, mutta mielikuvissani muistan kuulleeni kaksi biisiä ennakkoon silloin vielä tulevalta levyltä, While We Sleepin sekä Ephemeralin. Näistä While We Sleep oli jo ensimmäisellä kerralla kuin B-luokan mukaelma Through the Shadowsista, mutta omana EP:näkin julkaistu Ephemeral on edelleen yksi suosikkibiisejäni Insomniumilta. Ajattelin, että annan levylle mahdollisimman hillityn vastaanoton, pelkän neutraalin kuuntelun.

Shadows of the Dying Sun on pettymys, edelleen. Ensimmäsien kuuntelun jälkeen mieleen jäi vain kaksi jo ennestään tuttua biisiä, ei oikeastaan ainuttakaan uutta tai kiinnostavaa hetkeä tai kappaletta. Lisää sitä samaa Insomniumia, jota on jo  tullut kuultua usean levyn verran. Hyvä on, ajattelin, annetaan levylle aikaa ja tilaa kasvaa, kenties se paranee kuuntelujen myötä, kenties niitä nyansseja löytyy vähitellen. Kyllä, musiikissa on paljon nyansseja ja ei kukaan Insomniumin jätkien musiikillista ammattitaitoa ja perinpohjaista pätevyyttä kiistäkään, mutta kun vieläkin, nelisen vuotta julkaisunsa jälkeen, Shadows of the Dying Sun lähinnä kyllästyttää. Huomaan jossakin Lose to Nightin kohdalla hapuilevani soittimesta skip-nappulaa ja etsiväni biisiä numero kahdeksan. Pian sen jälkeen levy päätyy taas hyllyyn.

Tämän tekstin kanssa on kestänyt hieman odotettua pitempään, koska halusin varmistua, että olen edelleen samaa mieltä levystä. Olen antanut sille mahdollisuuksia enemmän kuin reilusti, sillä Across the Dark on alkanut kasvaa blogitekstin kirjoittamisen jälkeen päässäni ja huomaan kuuntelevani sitä nykyään enemmän kuin One for Sorrow'ta. Mutta Shadows of the Dying Sun on edelleen tylsä ja munaton ja nopeasti unohdettu kokemus. Se tuntuu Insomnium-kierrätykseltä, ei uudelta levyltä; uskallan nyt sanoa, että se on heikko levy, etenkin niin kovassa diskografiassa. Onneksi bändi korjasi kurssiaan levyn jälkeen melkoisesti.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Iced Earth - Plagues of Babylon (2014)

Kukaan ei tainnut odottaa, että parin heikomman levyn jälkeen Iced Earth iskisi pöytään liki-täydellisen kiekon Dystopian muodossa, mutta niin siinä silti kävi. Stu Block sementoi itsensä välittömästi Iced Earthin toiseksi parhaaksi solistiksi ja toiseksi parhaiten bändiin sopivaksi solistiksi (Matt Barlow'ta ei noin vain ohiteta); Jon Schafferin riffikynä näytti terävyytensä; kappalemateriaalikin oli parasta pitkään aikaan, ainakin sitten Horror Show'n. Paineet, ainakin minun päässäni, seuraavalle Iced Earth -kiekolle olivat kovat ja kun tietoja Plagues of Babylon -levystä alkoi tihkua, kaikki vaikutti olevan kasassa, palikat paikoillaan ja rallit kohdillaan. Ensimmäinen biisimaistiainen, nimikkoralli Plagues of Babylon, oli juuri sellainen kuin pitikin ja perkele kun olin innoissani - olin levyn ilmestyessä Lapinjärvellä sivarikoulutuksessa, joten viikonloppuvapailla kävin Keltaisessa jäänsärkijässä häiriköimässä ja ihmettelemässä, mutta lopulta levy oli käsissäni ja kotona se lähti saman tien soittimeen ja...

Meh. Ihan ok. Pari timanttista rallia, kuten nimikkobiisi, mutta muuten perinjuurin keskinkertainen tuotos. Jos Plagues of Babylon olisi ilmestynyt ennen Dystopiaa ja The Crucible of Manin jälkeen, se olisi mielessäni varmaan parempi levy, mutta kun se ei tullut ennen Dystopiaa, vaan sen jälkeen... Kyllä, Iced Earth on tehnyt huonompiakin levyjä - en vieläkään voi sietää Framing Armageddonia tai Iced Earthia - mutta niin järisyttävän onnistuneen levyn jälkeen se tuntuu väkisinkin pettymykseltä. Monet etenkin loppupuolen biiseistä tuntuvat tympeiltä ja jo ennen kuuntelua kuulluilta. Tätä faktaa ei helpota se, että lyriikat ovat edelleen/jälleen/aina niin tympeitä: etenkin biisit a'la Cthulhu ovat niin laiskasti sanoitettuja, että oksat helvetinliekkeihin. Uskon, että Schaffer ja kaverit käyvät saman keskustelun pari kertaa levytyssessioiden aikana:
"Tää biisi kertoo sit Cthulhusta, mutta mulla ei oo sille nimeä, joten mä heitin sille vaan projektinimeksi Cthulhu."
"Mut sehän on just hyvä. Se kertoo sen, mistä se biisi kertoo. Ei sen tarvii sen vaikeempaa olla."
Mutta, häiskät, se voisi olla hieman, juu nou, runollisempaa. Sanokaa mitä sanotte Metallicasta, ainakaan heidän Cthulhu-biisinsä ei ole nimeltään Cthulhu, vaan The Thing That Should Not Be. Heti parempi - biisinäkin, mutta etenkin nimeämisen ja sanoitusten kannalta, vaikka oikeasti hyvään sanoitustyöskentelyyn on Metallican kavereillakin matkaa, aina ja edelleen.

Kyllä Plagues of Babylonia paskempaakin settiä maailmaan mahtuu, mutta ei se oikeastaan tuo mitään uutta eikä se tee vanhaa tuttua niin hyvin, että se oikeuttaisi olemassaolonsa Iced Earth -diskografiassa. Ainoa lisäys, minkä tähän sanomaan enää keksin, on seuraava: Jos saatte yhden parhaista metallisolisteita (Hansi Kürsch) evah mukaan levylle vierailijaksi, voisitteko, mitenkään mahdollisesti, antaa hänelle muitakin hommia kuin taustalaulua ja yksi sanaton liidimelodia? Ihan kokonainen säkeistö tai edes osa? Edes jotain enemmän? Onhan se Stu hyvä, mutta Hansi on Hansi, jäbät. Tai sitten, Jon, tehkää jo se Demons & Wizardsin kolmoslevy.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Hammerfall - (r)Evolution (2014)

Vanha vitsinomainen huomio on ollut havainto siitä, että jokainen Hammerfallin levy on heikompi kuin edeltäjänsä. Mielestäni bändi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä saati kiinnostava - muutama helmi siellä-täällä, mutta siinäpä se, ja onhan se esikoislevy Glory to the Brave ihan kelpo tuotos - mutta silti yhtye onnistui löytämään uudenlaisia pohjamudan kerrostumia zombie-aiheisella teemalevyllään (KYLLÄ! Niin epätoivoinen bändi oli!) Infected, että en olisi edes uskonut moista mahdolliseksi. Kuuntelin levyn kerran läpi ja se oli ehkä väsyneintä ja väkinäisintä pyörittelyä, mitä olen vuosikausiin kuullut, että huh-huh. Pian tuon flopin jälkeen bändi jäi tarpeelliselle tauolle ja päätti palata rohkealla ja räväkällä kiekolla kehiin kolme vuotta myöhemmin.

Tuo tuotos on, tietenkin, kömpelösti nimetty (r)Evolution, joka, uskoo ken tahtoo, taitaa olla parasta Hammerfallia sitten... en edes tiedä. Ainakin kymmeneen vuoteen. Eihän se ole lähelläkään erinomaista, sitä ei sovi epäillä, mutta se on sentään kuuntelukelpoinen tuotos. Mukana on pari vitun epätoivoista rallattelua ja fanipalvelusta, mutta kokonaisuutena (r)Evolution on yllättävän jees. Esimerkiksi avaus- ja sinkkuraita Hector's Hymn on jopa hyvä... hammerfalliksi, toki. Levyn päättävä Wildfire taas on rankka, kenties bändinsä nopeimpia ralleja - eli nopeusasteikolla Stratovarius vm. 1998, mikä asettaa sen kymmenkunta pykälää keskimäärin kaikkea muuta Hammerfallin kappalemateriaalia korkeammalle, vaikka jostain Dragonforce vm. 2006 jäädään aika kauas (onneksi). Se, mikä kenties eniten levyssä yllättää, on sen pirteys: kuulostaa siltä, kuin bändillä olisi pitkästä aikaa halua tehdä levy, ei levy-yhtiön sanelema pakko. Tästä pirteydestä kumpuaa myös, oletettavasti, se, että biisit ovat hiotumpia ja (suhteessa, puhutaan kuitenkin Hammerfallista) omaperäisempiä kuin pitkään toviin aiemmin. Luultavasti joku fani on pahoittanut tästäkin mielensä, koska eihän Joacim Cans ja kaverit voi huonoa musiikkia tehdä, mutta näille vatipäille muistutukseksi, että Cans ja kaverit ovat tosiaankin tehneet Infectedin.

Hammerfallin, ja monien muiden levy-vuorovuosin-bändin, pitäisi pitää useammin taukoja, jos lopputulokset olisivat järjestäen näin paljon parempia. Juosten kusten ei tule muuta kuin tahmaiset housut ja ikävä löyhkäpilvi ympärille. Yksinkertaisuudessaankin Live Life Loud on onnistuneimpia Hammerfallin biisejä sitten ainakin Bloodboundin.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Gamma Ray - Empire of the Undead (2014)

Olen sanonut sen jo monta kertaa, mutta aion sanoa sen vielä monta kertaa lisää: Kai Hansen on kova äijä, kun puhutaan power metalin säveltämisestä, ja Gamma Rayn tuotanto aikavälillä 1995 ja 2005 oli käytännössä erehtymätöntä. Valitettavasti vuoden 2005 Majesticia seurasi alamäki, joka alkoi vielä ihan siedettävästi Land of the Free pt. II:llä, mutta To the Metal!... Hyi hyi. Kaikki väsyneet, väkinäiset ja pakotetut Hansen-kliseet yksissä kansissa, taivas varjele. Odotukseni Empire of the Undeadia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, vaikka EP-julkaisulla vuoden verran levyä ennakoineet Master of Confusion ja Empire of the Undead ovatkin ihan kelvollisia ralleja - hieman turhan ennustettavia Hansen-rallatuksia, mutta hei, voisi maailmaan paskempaakin musiikkia ahtaa.

Vasta puheet siitä, että Empire of the Undead olisi tasonnosto To the Metal!:in jälkeen ja että lähes kymmenen minuuttia kellottava avausraita Avalon olisi nykypäivän Rebellion in Dreamland, saivat minut ostamaan levyn hyvin pian ilmestymisen jälkeen. Kyllä, Avalon on hieno biisi ja ehdottomasti levyn kohokohta; kyllä, kappalemateriaali on riittävän korkealla tasolla ollakseen viihdyttävää; kyllä, se on tasonnosto edeltäjästään; kyllä, se on silti varsin kaukana Gamma Rayn kunnian päivistä. Yksikään biiseistä ei ole totaalipaskaa, mutta jos Avalon sivuutetaan (joskin, sekin olisi kaivannut trimmausta), mikään kappaleista ei ole huippuvuosien tasolla. Kliseiden määrä on myös suuri ja esimerkiksi Master of Confusion on puolipakollinen Send Me a Sign -pastissi jne.

Empire of the Undead on vain ihan kelvollinen levy, ei enempää eikä vähempää. Se on osoitus siitä, että Hansenin parhaat päivät säveltäjänä ovat jo takana päin, sillä vuoden 2005 jälkeen hänen kynästään lähtenyt säveljälki on ollut vain kalpea aavistus aiemmasta törkeästä tasosta. Se ei silti tarkoita, että levy ei viihdyttäisi - koska todellakin se viihdyttää - mutta en usko kenenkään elämän mullistuvan sitä kuuntelemalla. Ei ainakaan samalla tavalla kuin Somewhere Out in Spacen kanssa saattoi käydä - ja tämän tiedän varmaksi, joskaan en omakohtaisesti.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Fear of Domination - Distorted Delusions (2014)

Kuten olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa, minulla on aika pitkä historia Fear of Dominationin kanssa, vaikka bändistä en pitkään aikaan suuremmin välittänytkään: se tuntui pitkään tylsältä, tavanomaiselta bilehevibändiltä, joka oli (minulle) kiinnostava vain, koska se oli peräisin Rajamäeltä ja tunnen jotenkuten bändin perustajajäsenen. Yhtyeen kakkoslevyä Create.Control.Exterminate en ole vieläkään hankkinut, mutta menin lähinnä seuraksi MetalOrgyyn 2014 (jos muisti pelittää) ja päätin napata porukan kolmoskiekon Distorted Delusionsin siinä samalla - ihan tukemismielessä, jos ei muuten.

Mutta Distorted Delusions on aika hyvä, oikeastaan erittäin hyvä. Siinä bändi ensimmäistä kertaa kuulostaa kiinnostavalta: se turvallinen ja suoraviivainen ja tylsä industrial-jyystö on yhä mukana, mutta soundi on kehittynyt siitä paljon pidemmälle - jos nyt ei progemmaksi, niin ainakin monipuolisemmaksi. Jo pelkästään kaksi ensimmäistä biisiä levyllä (Paperdoll ja Wicked World) ovat kiinnostavampia kuin mikään, mitä yhtye on aiemmin tehnyt - tähän päälle vielä ne oikeasti uudenlaiset biisit a'la Organ Grinder ja Parasite sekä hävyttömän tarttuva Deus Ex Machina ja hattu nousee päästä. Näin suurta laatuloikkaa en muista vähään aikaan löytäneeni.

Ei Distorted Delusions silti mikään mestariteos ole, mutta kenties sen ennalta-arvaamaton laadukkuus repii minusta irti tavallista antoisammin positiivisia adjektiiveja ja jos ei superlatiiveja niin ainakin komparatiiveja. Se ei ole, mielestäni, edes yhtyeen paras levy, vaikka tiedänkin olevani suunnilleen yhden miehen vähemmistössä tämän kannan suhteen, sillä yhtyeen (kirjoitushetkellä) uusin levy Atlas vie aikuistumisprosessia vielä pidemmälle ja samalla Saku Solinin vokaalitkin menevät eteenpäin aimo harppauksia. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että Fear of Dominationin parhaat levyt ovat ensimmäinen Call of Schizophrenia sekä Distorted Delusions, riippuen kuulijoiden preferenssistä, joten lienee turvallista sanoa, että jos bändiin haluaa tutustua, Distorted Delusions on paras kohta aloittaa. Ja puhun nyt kokemuksesta.

P.S. Älkää antako kömpelön kansitaiteen ja... eh, tasoltaan vaihtelevia julkaisevan lafkan häiritä. Musiikkia ei ole tehty silmille, vaan korville.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Epica - The Quantum Enigma (2014)

Epica on hyvä bändi, mutta se on myös sellainen bändi, josta en ole koskaan innostunut, vaikka yhtyeen musiikin laadusta ei olekaan nokkaan koputtamista. Bändin levyjä kuuntelee ihan mielellään, mutta niitä kuunnellessa ei tule koskaan hihkuttua oivaltamisen tai löytämisen riemusta. The Quantum Enigma on oikein laatuesimerkki tästä: kun kiekkoa kuuntelee, siinä ei ole mitään vikaa (ainakaan musiikissa), mutta kuuntelun jälkeen mikään yksittäinen kappale ei tahdo muistua mieleen ja melodiatkin ovat siellä jossain samassa puurossa. Tahdon uskoa (naiivisti, myönnän), että mikään bändi ei kasva niin isoksi kuin Epica ilman jotakin taetta, että lopputulos on lähtökohtaisesti aina kuunneltavissa ja ainakin hiottua - poikkeuksia tietenkin on alkaen Metallicasta ja tuoreeltaan Machine Headista (Catharsis lievästi sanottuna polarisoi kuulijakuntaa) sekä vaikkapa päättyen AC/DC:n kaltaisiin mammutteihin (kuka kehtaa väittää jotain Blow Up Your Videota tai Stiff Upper Lipiä hyviksi levyiksi voi haistaa pitkän paskan). Epica on tasalaatuinen bändi ja oikeastaan jokaisella kerralla, kun yhtyeen uuden levyn laittaa soittimeen pyörimään, tietää suurinpiirtein mitä on saamassa.

Tämä pitää sisällään sen, että kaikki Epican levyt (ainakin kaikki tuoreimmat) ovat ylimitoitettua paisuttelua, jota kestää aivan liian pitkään. Mark Jansenin sävellykset ovat maneerisia - sen vielä voisin antaa anteeksi, mutta kun jokainen hetki levyllä pitää täyttää sellaisella säädyttömällä pauhulla, että yhtään skeptisempi kuulija joutuu ottamaan taukoja informaatioähkyn sekä audiotulvaan. Joo, bändillä on varaa övereihin orkestraatioihin ja sellainen sopii hyvin sinfoniseen metalliin, mutta soundimaailmasta puuttuu kaikki orgaanisuus, kaikki ilmavuus, kun joka tuutista pursuaa sata raitaa lisää ja aina kun sitä luulee löytäneensä suvantokohdan, ehei, satahenkinen torvisektiohan se siellä töräyttelee. Ihan vertailukohtana: kuunnelkaa ensin yhtyeen alkuaikojen Cry for the Moon ja mikä tahansa The Quantum Enigman biisi ja takaan, että huomaatte kummalla levyllä tuotantoarvot on vedetty katosta ja ylemmän kerroksenkin katosta läpi. Lisäksi, olisi joskus huojentavaa havaita, että Jansen osaisi rajoittaa levyjen kestoa edes kerran alle tuntiin, mutta ei, The Quantum Enigmalla on 13 biisiä, joihin mahtuu intron lisäksi melkein 12 minuuttia kellottava päätösraita... ja jos ei ole vielä riittävästi paisuttelua, mulla on joku digipäkhirvitys, jolla bonusbiisi sekä kakkoskiekko, millä on neljä akustista versiota levyn biiseistä. Yhdellä sanalla sanoen materiaalia on LIIKAA tolkuissaan olevalle kuulijalle.

Simone Simmons on hyvä solisti (vaikka jotkut muuta väittävätkin), levyt ovat hyviä ja Jansenin maneerinenkin kappalemateriaali on laadukasta, mutta liika on liikaa. Aion silti jatkossakin seurata bändin touhuja, koska Epicalla ydin kohdillaan, vaikka rönsyissä onkin paljon vialla.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Edguy - Space Police: Defenders of the Crown (2014)

Edguy on kasvanut minulle. Tutustuin bändiin paremmin Avantasian kautta, mutta koska Avantasian levytystahti on puolitettu Edguyn takia, ajattelin antaa Tobias Sammetin alkuperäiselle bändille paremman mahdollisuuden kuin Age of Jokerin. Ostin ensimmäiseksi, pitkällisen vaivannäön jälkeen (wanhojen Edguy-levyjen löytäminen ei ole helppoa, I have you know) Mandrake-kiekon, joka on laadukasta joskin tavanomaista poweria 2000-luvun alkuvuosilta. Sitten, koska se oli tarjolla, nappasin yhtyeen vielä tähän saakka tuoreimman tuotoksen, Space Police: Defenders of the Crownin, jota monet ovat pitäneet Sammetin "paluuna" hyvien Edguy-kiekkojen ääreen parin heikon tai suoranaisesti paskan jälkeen.

Ja onhan se: Space Police omaa sellaisia biisejä, jotka jopa muistaa kuuntelun jälkeen! Siinä on huumoria, joka ei tunnu niin väkinäiseltä kuin aiemmin! Siinä on hyviä biisejä, joita ei takuulla ollut Age of Jokerilla! Okei, ei se erinomainen kiekko ole, mutta meripeninkulmia Age of Jokerin edellä. Oikeastaan levyn kuusi ensimmäistä biisiä ovat juuri sitä, mitä Edguylta sopii 2010-luvulla toivoa: suoraviivaista rokkaavaa melometallia sekä saksalaista huumoria a'la Rock Me Amadeus -koverointi. Ne loput biisit... no, ne ovat siellä. The Eternal Wayfarer ei ole huono, mutta se on ylimittainen; kolme muuta ovat huonoa Sammettia. Sammet on alkanut toistaa itseään pahasti viimeisen n. kymmenen vuoden aikana ja tämä näkyy molemmissa bändeissä, mutta hän on siitä huolimatta laadukas säveltäjä, joka kykenee erinomaisiin suorituksiin - valitettavasti Edguyn kannalta, nämä parhaat hetket ovat osuneet järjestäen Avantasian levyille. Edguy tuntuu olevan monesti se jämäkori, jonka täytteeksi hän heittää kaikki filleribiisinsä, joilla ei ole toivoa Avantasian levyille (ja tämä ei tarkoita etteikö Avantasian järjestäen liian pitkät levyt olisi jo valmiiksi täynnä filleriä).

Edguy teki 2000-luvulla joitakin todella laadukkaita levyjä - vuoden 2004 Hellfire Club kuuluu tätä nykyään yksiin power metal -suosikkeihini - mutta vaikka Space Police on parannus, se on silti vain hitusen keskinkertaisen yläpuolella. Kyllä, sen kuuntelee eikä kertaakaan tarvitse miettiä, mitkä kaikki asiat ovat elämässä menneet pieleen, että on päätynyt tähän tilanteeseen kuuntelemaan näin paskaa kiekkoa, mutta se ei silti ole kuin ihan hyvä levy. Sammet pystyisi parempaankin, jos vaan oikein panostaisi ja antaisi muillekin bändiläisille vastuuta.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Dragonforce - Maxium Overload (2014)

Dragonforce oli minulle pitkään varsin epäkiinnostava bändi: he tekivät ylinopeaa, teknisen taituruuden osoittamiseen tarkoitettua musiikkia, joka oli unohtanut ne kuuluisat biisit. Annoin yhtyeen varhaisille levyille aina mahdollisuuden, kuitenkin, vaikka moniminuuttiset soolotaistot uuvuttivatkin nopeasti. Kamelin (siis peuran-) selkä katkesi viimeistään tylsän Ultra Beatdown -levyn myötä ja en tainnut olla ainoa, joka piti hommaa rasittavana soitinmasturbaationa: em. levyn ja sitä seuranneen välittömästi unohdetun livekiekon jälkeen kului useita vuosia ilman Dragonforce-levyä. Yhtye vaihtoi lafkaa (taas) ja iski luun syvälle kurkkuun parhaalla levyllään, vuoden 2012 The Power Withinillä, jossa ensimmäistä kertaa bändi teki hyviä biisejä ilman pakotettua teknisyyden ylikorostamista.

Kaksi vuotta eteenpäin ja avot, Maximum Overload vähentää koukkuja ja hyviä biisejä, lisäten tilalle enemmän kuin hieman yliteknisyyttä. Kenties bändi tiesi, ettei se onnistuisi enää yllättämään kuulijoitaan yhtä hallitulla (ja bändin mittapuulla hillityllä) levyllä, vaan sen oli turvauduttava johonkin muuhun elementtiin ja tuo elementti oli se tuttu ja turvallinen gimmick, jolla bändi aikoinaan nousi lyhytikäiseen (suur?)maineeseen. Tämä ei tarkoita sitä, että Maximum Overload olisi huono levy, koska se ei ole: se on mielestäni parempi kokonaisuus, paremmin rakennettu ja koostettu paremmista biiseistä kuin monien hehkuttama Valley of the Damned -esikoinen. Sen suurin heikkous on väli diskografiassa, jossa se ilmestyi: jauhot mussuttajille suuhun iskeneen levyn jälkeen on vaikea pitää taso korkealla, oli bändi melkein mikä tahansa, mutta Dragonforce on aina näyttäytynyt minulle ailahtelevana poppoona, joka saattaa hetkittäin osua häräsilmään yksittäisillä biiseillä (kunhan niitä on trimmattu lyhyempään formaattiin), mutta joka muutoin on valitettavan taipuvainen ylimittaiseen perseilyyn.

Maximum Overload on kaukana pahimmasta tapauksesta tällä saralla, vaikka sitä ei voikaan pitää napakymppina. Muutama biisi ei pääse oikein liikkeelle, jotkut eivät pääse yli kertosäekoukuistaan ja loput ovat ihan hyviä - pari biiseistä on jopa suorastaan erinomaisia. Oikeastaan syy, miksi levyn aikoinaan ostin se, että The Game on mielestäni (edelleen) juuri sellainen biisi, jollaisten tekemisessä Dragonforce on ollut parhaillaan. Hengästyttävä tempo toimii muutaman biisin ajan hyvänä mielenkiinnon ylläpitäjänä, mutta bändillä kuin bändillä pitäisi olla joku muukin puoli kuin ADHD-kaahaus. Katsokaa vaikka grindcore-bändejä: niilläkin on yleensä yksi biisi (eli yksi riffi, huehue), joka ei ole vain mahdollisimman nopeaa sahausta mahdollisimman nopean sahauksen takia.

torstai 18. tammikuuta 2018

Devin Townsend Project - Dark Matters (2014)

Tiedän, tiedän: edellisestä tekstistä on jo kaksi viikkoa. Juujuu, yritän kiristää tahtia näiden kanssa, mutta perkele... No, ei siitä enempää tällä kertaa.

Devin Townsend Projectin piti olla neljän levyn mittainen kokonaisuus: Ki, Addicted!, Deconstruction ja Ghost muovasivat prokkiksen soittajista niin tiukasti yhteen soittavan kokonaisuuden, että olisi ollut sääli, jos bändin ura olisi jäänyt siihen. Koska Townsend on helvetin hieno muusikko, hän on jatkanut DTP-nimen alla operointia ja 2014 ilmestyi kahden levyn kokoinen Z2-paketti (kuvitelkaa toi kakkonen potenssiin, mutta en osaa tehdää sitä tässä Bloggerin kirjoituskentässä ja oon ns. laiska paska), jota en ole vieläkään hankkinut, koska lukemani arvostelut eivät olleet erityisen myönteisiä. Sen sijaan levyn toinen puolikas, joka minua oikeasti kiinnosti, julkaistiin omana levynään ja suoraan midpricena - näin pidetään fanit tyytyväisenä! Tuo kiekko on kauan himoittu jatko-osa Ziltoid-saagalle ja kulkee nimellä Dark Matters.

Dark Matters on hyvä levy, mutta sen suurin ongelma on se, että se on liian musikaalimainen. (Joille levy on tuttu, toivottavasti hymähtelevät tällä hetkellä.) Oikeastaan tarkoitan tällä sitä, että kertojamonologia/dialogia on aivan liikaa. Ensimmäisellä kerralla sen seuraaminen on viihdyttävää, mutta toisella, kolmannella ja viidennellätoista kuuntelukerralla homma alkaa maistua vähintäänkin pahviselta. Ilmeisesti Z2:lla on kiekko, jossa on Dark Matters ilman kertojaa, mutta en jaksa uskoa, että biisien suhteellisen massiivinen määrä toistoa kestää paneutuvampaa kuuntelua, koska biiseistä kuulee, että ne on rakennettu kerronnan taustalle. Tästä huolimatta jotkin biiseistä ovat siitä huolimatta erinomaisia ja ne saattaisivat sopia jopa ensimmäiselle Ziltoid-kiekolle - etenkin Deathray ja March of the Poozers kolahtavat kovaa. Lisäksi hatunnosto päätösraidan "Universal Choir" -kohdalle, johon siis kuka vain Devin-fani sai mahdollisuuden osallistua äänittämällä omaa lauluaan; urakka on ollut miksaajalle varmaan melkoinen painajainen ja lopputuloksesta kuulee, että raitoja on enemmän kuin hieman eikä satojen laulajien mahtipontisuus tule täysin läpi.

Olen tavallaan tyytyväinen, että odotin Dark Mattersin itsenäisjulkaisua, sillä uutena hankittuna kiekko olisi saattanut tuntua pettymykseltä. Nyt siitä on jäänyt maku vain yhtenä Devin-levynä lisää... jossa on liikaa kertojaa.

torstai 4. tammikuuta 2018

Devilment - The Great and Secret Show (2014)

Kun Cradle of Filth julkaisi surkean The Manticore and Other Horrors -levynsä AD 2012, olin valmis sanomaan hyvästit bändille, joka oli ollut minulle pitkään erittäin tärkeä tekijä äärimetalliin tutustuttamisessa sekä äärimetallin saralta. Ja nyt ne puristit siellä takarivissä hiljaa: Cradle of Filth oli oikeasti hyvä bändi monen levyn ajan vuoden 1996 jälkeenkin - kyllä, harha-askelia sattui mukaan, mutta ainakin bändi kokeili uutta epäonnistuessaankin. Epäonnistuneista kokeiluista huolimatta päämäärätön The Manticore and Other Horrors tuntui lopulliselta, todistukselta siitä, että yhtyeellä ei ollut tekemisessään enää punaista lankaa. Tämä kauhukuva osoittautui (onneksi) vääräksi, mutta kun Dani Filth kertoi tekevänsä ensimmäistä levyä uuden projektinsa Devilmentin kanssa, valikoin parasta levyä Saastan kehdon hautajaisten taustamusiikiksi.

The Great and Secret Show ei ole ollenkaan niin huono kuin monet tahtovat antaa ymmärtää - tässä sitä voisi verrata joihinkin tämän vuosituhannen Cradle of Filth -levytyksiin, joita pidetään näköalattomien puristien keskuudessa suurinpiirteen kunnianloukkauksina. Tyyli on varsin lähellä Cradle of Filthiä, vaikka kummassakaan bändissä Dani Filth ei ole ollut sävellysvastuussa; eikä yhtäläisyys ole peräisin yksistään Filthin tunnistettavasta ja monien inhoamasta tulkinnasta, vaan joku Even Your Blood Group Rejects Me (kuinka typeriksi voi biisien nimet mennä?) voisi mennä melkeinpä semmoisenaan Cradlen levylle. Tietenkin tällainen suora vertailu on epäreilua, etenkin kun Devilment tekee paljon oikein ja yrittää parhaansa mukaan erottua nokkamiehensä pääbändistä, mutta minkäs sille tekee, että soundi ja sävellykset ovat kaikesta huolimatta niin samankaltaisia...? Jos viedään tätä vertailua pidemmälle, heittäisin The Great and Secret Show'n jonnekin Goodspeed on Devil's Thunderin ja Darkly, Darkly, Venus Aversan välimaastoon, tyylillisesti (joskin useammilla teknoelementeillä) ja laadullisesti - tämä ei välttämättä kuulostaisi kummalliselta kehulta, mutta minulle nuo kaksi levyä mahtuvat Cradlen top 5 -kiekkojen joukkoon.

Ah, kuulen tänne saakka, kuinka puristit itkevät, corpset valuen. Ääni on suloisimpia pitkään aikaan.

Devilmentin esikoinen on parempi kuin osasin alunperin odottaa. Hatunnosto.