tiistai 11. joulukuuta 2018

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti