lauantai 27. helmikuuta 2016

Machine Head - The Blackening (2007)

Niille tiedoksi, jotka eivät jo sitä tiedä, Machine Headin levyt alkaen The Blackeningistä ovat 2000-luvun parhaiden levytysputkien joukossa. Jos olet toista mieltä, saatat kokea tämän tekstin melko rasittavana fanituksena - mitä se periaatteessa onkin - mutta jos et edes ole kuunnellut Machine Headia, ole hyvä ja kuuntele The Blackening ennen kuin luet tätä tekstiä pidemmälle. Älä huoli, tekstini ei katoa interwebistä mihinkään sillä välin.

Machine Headin edeltävä levy, Through the Ashes of the Empire, sisälsi yhden poikkeuksellisen hyvän biisin (Imperium), vaikka onkin muutenkin melko helposti sivuutettava kokonaisuus. Machine Head taisi itsekin tiedostaa Imperiumin erinomaisuuden, sillä Robb Flynn sanoi The Blackeningin aikaan haastatteluissa, että uusi levy jatkaa suoraan Imperiumin viitoittamalla tiellä. Lienee melko itsestään selvää, että minä pidän The Blackeningistä melkoisesti, mutta kun yritän analysoida tarkemmin miksi, päädyn samaan täysin turhanpäiväiseen huomioon, että musiikki on hyvää. Yritetään nyt kuitenkin.

The Blackeningin hienous on sen syvyydessä ja monipuolisuudessa: ensikuuntelulla levy saattaa vaikuttaa junnaavalta, pitkältä ja melko tavanomaiselta 2000-luvun thrashiltä, mutta mitä enemmän levyyn perehtyy, sen enemmän se antaa. Olen kuunnellut levyä aktiivisesti vuosia, ja silti koen joka kerta löytämisen riemua, kun kiinnitän huomiota jälleen uuteen yksityiskohtaan. Isolta osalta tämä vaikutelma tulee levyn mittavien kappaleiden ansiosta: peräti puolet levyn ralleista huitelevat yli yhdeksässä minuutissa. Näistä neljästä mammuttibiisistä vain yksi (Wolves) olisi toiminut paremmin lyhyempänä, ja Halo, Clenching the Fist of Dissent sekä oma henkilökohtainen suosikkini kenties koko Machine Head -diskografiasta (vaikka kilpailu onkin kovaa), A Farewell to Arms kertovat musiikillisesti ja lyriikallisesti sellaista tarinaa, että ilmaisun rajoittaminen neliminuuttisiin radioralleihin olisi yksinkertaisesti väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että lyhyemmät biisit olisivat jotenkin vähemmän antoisia, vaan, että levyn selkärankana olevat jättiläiset toimisivat yksinään keskinkertaisemman levyn tähtihetkenä.

Kahdeksaan biisiin ei mahdu filleriä kuin hitusen ylipitkän Wolvesin muodossa (kappale ei ole koskaan iskenyt minuun samalla tavalla kuin muut), josta saisi pari minuuttia leikkamalla heti paremman tekeleen. The Blackening, kaikessa rönsyilevässä monimuotoisuudessaan, on äärettömän tiukasti rakennettu levy, josta jokaisen kappaleen irrottaminen tekisi hallaa kokonaisuudelle. Se, erinomaisen sävellys- ja sovitustyön ohella, on mittarini levyn laadulle ja samalla syy, miksi The Blackening on yksi parhaita levyjä tällä vuosituhannella. Kun päälle läimäytetään vielä elävät, paremman sanan puutteessa orgaaniset soundit, jossa jokaisen soolon tai liidin taustalla ei ole kolmenkymmenen kitaran äänivallia tukkimassa soittoa mölysodaksi, sekä hieno kansikuva, ei levyä voi kutsua kuin yhdellä termillä, ja se on mestariteos. Harva yhtye olisi voinut jatkaa näin päräyttävän hienon jälkeen toisella levyllä, joka saattaa olla jopa vieläkin parempi, tai ainakin suunnilleen yhtä hyvä. Puhutaan siitä joskus muulloin.

torstai 25. helmikuuta 2016

King Diamond - Give Me Your Soul... Please (2007)

King Diamond on maailman paras bändi. Tämä on fakta - jos joku väittää muuta, hän on väärässä. King Diamond on, artistina ja bändinä, tehnyt levyjä, jotka ovat mielestäni joko maailman paras albumimittainen musiikillinen tuotos (Abigail) tai pirun lähellä sitä (The Puppet Master, "The Eye", Conspiracy, Don't Break the Oath). Joukkoon on toki mahtunut kuraakin (The Spider's Lullabye, Dead Again ja etenkin Abigail II: The Revenge), sekä hirmuinen määrä gaussin käyrän kukkulaa, sitä perusvahvaa tekemistä. Se, että Give Me Your Soul... Please on keskinkertainen tekele, ei kuitenkaan ole itsestään selvyys, vaan bändin edellinen levy, The Puppet Master, on Abigailin jälkeen paras kiekko.

Give Me Your Soul... Please on kuitenkin keskinkertainen levy, vaikka se voisi olla olemattakin. Levylle mahtuu napakymppiosumia (kuten Kingille aina), kuten Give Me Your Soul ja The Girl in the Bloody Dress, mutta valtaosaltaan levy on kuitenkin turhan mitäänsanomatonta puurtamista. Never Ending Hill oli jopa Grammy-ehdokkaana, joten persläpisen Grammy-raadin kalloon uppoaa aina välillä jokin muukin musiikki kuin tusina metal-/death-/hevonpaskacore, joka myy maltaita Jenkkilän ihmemaassa. Vaikka Never Ending Hill ei ole lähelläkään Kingin uran tai edes käsiteltävän levyn parasta rallia, maininta on toki hieno ele - missä lienee tullutkaan paskaa viskoville apinoille vastaan. (Kyllä, vihaan Grammyja, koska niiden palkintojen arvo on täysin mitätön, ja niillä palkitaan menestyneimpiä, ei edes etäisesti onnistuneita tai taiteellisella ambitioilla täytettyjä oikeita muusikoita. Fuck Grammys, right in the neck.)

Give Me Your Soul... Please:n tarinakin on heikohko, jopa triviaali. Tarinan keskiössä on veriseen mekkoon pukeutunut tyttöaave, joka yrittää anoa päähahmolta tämän sielua, jotta tyttö voisi lahjoittaa puhtoisen sielun epäoikeutetusti Helvettiin joutuneelle pikkuveljelleen. Tyttö ja veli ovat kuolleet heidän isänsä kaksoimurha-itsemurhan yhteydessä, joten se, sentään, on karkean kouriintuva osa tarinaa - näitä keissejähän on ollut 1600-luvulta asti enemmän kuin uskaltaa edes ajatella. Valitettavasti, hyvästä premissistään huolimatta, tarina jää täysin triviaaliksi, koska siinä ei tapahdu mitään: päähahmo ihmettelee onko yksin talossa, menee kellariin, näkee tytön lähettämän vision, näkee haamuja ja juttelee tytön kanssa. Haahuilua ympäri taloa, jossa tapahtuu tai ei tapahdu mitään. Verrataan vaikkapa The Puppet Masterin tiukasti kirjoitettuun tarinaan, mistä ei voi irrottaa ainuttakkaan biisiä - Give Me Your Soul... Pleaselta sen sijaan voisi yhdistää kolmekin kappaletta (Is Anybody Here?, Black of Night, Mirror Mirror) ilman, että mitään erityisen merkittävää jäisi kokematta. Myöhemmin myös The Floating Head ja Cold as Ice saisi niputettua yhteen tai pudotettua kokonaan pois. Yahtzee Croshaw'ta lainatakseni, tarina ei ole valmis, kun siihen ei voi listätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään.

Musiikillisesti Give Me Your Soul... Please ei yritä mitään erikoista, eikä sen tarvitsekaan, koska (kuten olemme nähneet) King Diamond voi tehdessään "taas yhden King Diamond -levyn" osua napakymppiin. Laiska tarinankerronta kuitenkin on rönsyillyt myös sävellysten puolelle, ja monet kappaleet tuntuvat filleriltä tai ainakin jämäriffeillä ryyditetyiltä. Esimerkiksi The Cellar on kaukana Kingin biisien keskikastista ja Mirror Mirror on aina tuntunut hieman... alisuorittavalta.

Se onkin paras sana kuvaamaan koko levyä: Give Me Your Soul... Please on maailman paras bändi alisuorittamassa. Ei alittamassa rimaa, mutta kuitenkin rima putoaa kolisten lattialle. Valitettavasti King Diamond ei ole, monista huhuista, huolimatta tehnyt uutta levyä tähän(kään) mennessä. Syitä tähän on enemmän kuin tarpeeksi (sydänkohtaus, välilevyn pullistuma, ääniongelmat...), joten olen valmis antamaan anteeksi Kingille uuden levyn hitauden. Silti, todella toivon, että maailmaan saataisiin uusi King Diamond -levy, vaikka se olisikin "taas yksi King Diamond -levy", tuttu ja turvallinen, sillä maailmassa on niin paljon yhdentekeviä bändejä, jotka tekevät levyjä jokatoinen vuosi, että aina välillä maestro voisi näyttää, miltä se ammattitaitoinen ja tarinallinen metalli kuulostaakaan.

P.S. Kansikin on ruma, perkele. Tuollainen CGI-hirvitys.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Iced Earth - Framing Armageddon: Something Wicked This Way Comes pt. 1 (2007)

Kuten blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaa, minä olen fanittanut Iced Earthia jo tovin. Yhtyeen levyt Night of the Stormriderin jälkeen vaihtelevat jossakin erinomaisen ja hyvän välillä ja jopa turhalla filleripaskalla täytetty The Glorious Burden sisältää päräyttävän komean Gettysburg-trilogian, joka taitaa olla parasta Iced Earthia koskaan. Kun alla on niinkin hieno ja onnistunut kokonaisuus kuin Gettysburg-trilogia ja messissä niin kova solisti kuin Tim "Ripper" Owens, lienee tuplakonseptilevyn ensimmäiseltä puolikkaalta odottaa kovia. Paskat, Framing Armageddon on paskin Iced Earth koskaan.

En sano tätä kevyesti, sillä Schaffer on onnistunut tekemään aiemmin ja myöhemminkin silkkaa kuraa - kuten vaikkapa The Glorious Burdenin "päälevy" - mutta silti palikat mestariteokseen ovat paperilla katsottuna paikalla. Venyttääkseni tätä palikka-analogiaa, Schafferilla todella oli oikeat palikat uransa parhaaseen levyyn, mutta hän asetteli kaikki kalikat väärinpäin ja vääriin kohtiin, runnoen pyöreää palikkaa kolmion aukkoon ja niin edelleen.

The Glorious Burdenin ehdottomasti suurin ongelma on sen täysin sietämättömän banaali sävellystyö: kaikki kappaleet tuntuvat rakentuvan mielikuvituksettomista jämäriffeistä, jotka ovat lentäneet roskakoriin alkuperäisen Something Wicked This Way Comesin sävellyssessioista. Melodiat eivät osu kohdilleen, riffit jäävät pelkäksi soitteluksi ja jopa soittelu on laiskaa läpsyttelyä. Tähän vielä läimäytetään päälle hävyttömän ylipitkä levykokonaisuus - 19 biisiä! - jonka ainoa huomionarvoinen hetki on musavideobiisiksikin valikoitunut Ten Thousand Strong. Muut rallit saisivat palata jämäriffien roskakoriin ja jäädä sinne pysyvästi. Kuka, oikeasti, välittää paskaakaan Motivation of Manistä, Order of the Rosesta tai yli yhdeksänminuuttisesta sontaläjästä nimeltä The Clouding? Ei kukaan, sanon sen suoraan, koska kaikki, jotka vaivautuvat kuuntelemaan levyn alusta loppuun, ovat Iced Earthin faneja ja he ovat kuulleet paljon parempia Schafferin kynästä lähteneitä sävellyksiä.

Ei, näin luokatonta kuraa ei toivoisi keltään, etenkään Schafferin kaltaiselta riffihirmulta. Mies, joka on säveltänyt ja soittanut tiukkaakin tiukemmat Night of the Stormriderin, Dante's Infernon ja Violaten on Framing Armageddonilla polvillaan, ryömimässä mudassa kuin talonpojat Monty Pythonin ensimmäisessä elokuvassa. Tämä on vitsi ja loukkaus kaikelle, mitä Schaffer teki yhtyeensä kanssa ennen vuotta 2007. Pelkkä irvikuva, huono vitsi ilman punchlinea.

Tiedätkö, mikä on kaikkein pelottavinta? Vain vuotta myöhemmin Iced Earth julkaisi uuden levyn, joka sai vielä Framing Armageddonia huonomman vastaanoton. No, jutellaan siitä, kun on sen aika.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Grave Digger - Liberty or Death (2007)

Grave Digger on mahtava bändi, kuten olen monesti sanonut, ja yhtyeen noin kymmenen vuoden aikana (Tunes of War - The Last Supper) ovat lähes erehtymättömiä tekeleitä, joista ei tahdo löytyä oikein mitään vikaa. Kuten Gamma Rayn Land of the Free II:n kanssa, myös Grave Diggerin Liberty or Death on maagisen jatkumon katkaiseva tuotos, joka, omista ansioistaan huolimatta, joutuu epäreiluun vertailuun edeltävien kiekkojen kanssa. Se on ensimmäinen keskinkertainen, ajoittain jopa heikko, Grave Digger -tuotos sitten vuoden 1994 tai 1993, riippuen keneltä kysyy.

Liberty or Deathin suurin ongelma on se, että vaikka sillä on kourallinen hyviä ja erinomaisia kappaleita, kymmeneen biisiin ja lähes tunnin kestoon on eksynyt täysin yhdentekevää ja väsynyttä soittelua. Ensin ne hyvät biisit: minusta Liberty or Death ei ole täysin toivoton, kuten ei myöskään Ocean of Blood, The Terrible One ja (hieman myönnytyksiä antaen) March of the Innocent tai Massada. Näistäkin viidestä kahden kanssa mietin pitkään sisällyttääkö vaiko ei, sillä harvoinpa Massadaa tulee kuunneltua, kun se on ylipitkän levyn viimeisenä rallina. Kolme levyn parasta biisiä ovat myös neljän ensimmäisen kappaleen joukossa, joten levylle käy ns. klassiset, ja monesti kuuntelu päättyykiin puolivälin paikkeilla.

Sitten ne paskat, ja niitähän on. Highland Tears on lähes sietämätön renkutus, samoin ylimittainen Until the Last King, puhumattakaan loppupuolen lähes seitsemän minuuttisesta Shadowlandista tai jonninjoutavasta Silent Revolutionista. Myöskään Forecourt to Hell ei ole laadulla ja ylenpalttisella oivaltavuudella pilattu. Monissa biiseistä on myös se ongelma, että niiden vähäinen sisältö on levitetty kuin sisälmykset tenniskentän ympärille eli melkoisen laajalle pinta-alalle. Tämä tekee kappaleista fokusoimattomia ja jaarittelevia, puhumattakaan että tylsiä. Kun päälle läimäytetään laiska sävellys- ja sovitustyö, Liberty or Deathia ei voi suositella edes kaikkein kiihkeimmille Grave Digger -faneille.

Joihin olen ylpeästi kuulunut jo yli kymmenen vuotta. Liberty or Death oli yhtyeen ensimmäinen uusi levy, joka julkaistiin fanitukseni aikana, ja pitihän se saada välittömästi. Muistan, että olin kipeänä kotona, kun levy julkaistiin, joten patistin isäni käymään Hyvinkään ainoassa oikeassa levykaupassa, Isabelissa (RIP!), mistä olin jo aiemmin kysellyt levyn perään. Myyjä/omistaja oli naureskellut, kun isäni oli maininnut joutuneensa lähtemään hakemaan levyä, koska minusta ei siihen ollut. Kun sain levyn käsiini, kuuntelin sen läpi ja tykkäsin, tai ainakin yritin. Kuuntelin levyä pitkään ja hartaasti, uudestaan ja uudestaan, kieltäytyen hyväksymästä sen materiaalin heikkoutta. Nyt, kuitenkin, yhdeksän vuotta myöhemmin sanon ylväästi seuraavan: Liberty or Death on nykymuotoisen Grave Diggerin heikoin tai ainakin heikoimpia levyjä.

Kuinka paljon toivonkaan, että minun ei tarvitsisi sanoa näin... Etenkin, kun levyllä on yhtyeen yksi hienoimpia kansikuvia.

P.S. 400. teksti!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Gorefest - Rise to Ruin (2007)

Gorefest on niitä yhtyeitä, joista liian harva tuntuu tietävän. Se aloitti toimintansa 1990-luvun alkupuolella perinteistä vanhan koulukunnan death metallia soittavana hollantilaispoppoona, mutta jo saman vuosikymmenen loppuun mennessä tyyli oli muuttunut perinteistä rockista vaikutteita ottaneeseen death 'n' rolliin. Sitten seurasikin jo väistämätön (?) hajoaminen, musiikillisten erimielisyykisen ja kaupallisen backslashin seurauksena. 2005 yhtye palasi kartalle ja 2007 se teki viimeisen levynsä, minkä jälkeen, jälleen, hajottiin kuin lainelautailija aallonmurtajaan. Rise to Ruinilla yhtye lopetti huipulta, sillä kyseessä on erittäin onnistunut ja monipuolinen death metal -levytys, joka nojaa erityisesti kahden elementin varaan: Arjen Anthony Lucassenin projekteissa rumpuja (upeasti) soittavan Ed Warbyn tanakkaan grooveen, sekä solisti Jan-Chris de Koeijerin käsittämättömän komeaan örinäviemäriin.

de Koeijerin örinässä on syvyyttä mutta myös artikulaatiota: kun hän räyhää menemään Revoltin kaltaisia kappaleita, kaikista sanoista saa selvää, vaikka ei olisikaan kuunnellut death metallia vuosikymmeniä. Vaikka en muita Gorefestin (kuinka mahtava nimi voi bändillä ollakaan!) muita levyjä omista, tiedän de Koeijerin kuulostaneen tismalleen samalta 1990-luvun alusta asti, joten hattu nousee ilmaan myös hallitusta tekniikasta. Valitettavasti miekkonen ei ole enää missään bändeissä ja näyttää kadonneen kartalta aina Gorefestin hajoamisten myötä. Jos miekkosella on yksi parhtai örinäkurkkuja koskaan, luulisi, että sitä kans käytettäisiin: vähän sama kuin Amorphiksen Tomi Koivusaari yhtäkkiä lopettaisi örinän, koska ei huvita... Ai niin, hups.

Warbyn rumputyöskentelyä olen seurannut monissa eri Lucassen-projekteissa, eikä hän hellitä tatsistaan pääbändinsä kanssa, vaikka monet asiasta tietämättömät saattaisivat todeta death metalin melodiattomaksi ja täydellisesti groovesta uupuvana. Warbyn soittoa voisi parhaiten kuvata tarkkana, mutta elävänä: toisaalta jokainen isku menee juuri oikein, mutta silti soitto ei kuulosta suorittamiselta. Tämä pätee yhtälailla Rise to Ruiniin kuin 01011001:teen.

Musiikillisesti Rise to Ruin on monipuolista death metalia: kappaleet nojaavat toisaalta vahvasti 1990-luvun alun death metal -klassikoiden (kyllä, death metalillakin on klassikoita) äänimaisemiin, mutta silti kappaleissa on häijyä kiemurtelua, yllättäviä käänteitä ja ties mitä. Otetaan esimerkiksi avausralli, petollisen yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta näyttävä Revolt, joka pysähtyy C-osassaan tyystin ja jää pahantahtoisen tunnelmoinnin maisemiin muutamaksi hetkeksi. Puolivälistä löytyy peräti yhdeksän minuuttia kellottava Babylon's Whores - käsi ylös ne, jotka odottavat Cannibal Corpsen tai Obituaryn tekevän näin pitkää rallia, joka myös kantaa loppuun saakka. Muutama biisi ei välttämättä ole ihan samanlainen onnistuminen - erityisesti loppupuolella jotkin ralleista jättävät hieman kylmiksi - mutta kokonaisuutena Rise to Ruin ei ole ollenkaan kömpelömpi tekele. Sen kuuntelee alusta loppuun suhteellisen vaivattomasti, ja samalla löytää lyhyen ohjeistuksen Entombedin kaltaisille bändeille kuinka death metal ja perinteisempi metalli ja rokki oikein yhdistetäänkään tavalla, joka on mielenkiintoinen ja kestää kuuntelua.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Gamma Ray - Land of the Free II (2007)

Ramma Gay - anteeksi, Gamma Ray - teki parhaat levynsä vuosien 1995 ja 2005 välillä. Tämä on fakta, jonka kieltäminen on verrattavissa autofellation kaltaiseen itsepetokseen. Land of the Free II on ensimmäinen tämän jatkumon jälkeen julkaistu levy, ja se väistämättä tuntuu heikommalta, pahoinpidellyltä ja epäonnistuneelta, koska se ei ole yhtä hyvä kuin Majestic tai Powerplant ja Kai Hansenilla on vielä ollut "röyhkeyttä" käyttää yhtyeen parhaana pidetyn levyn nimeä, ja väitää tekevänsä uudesta levystä jatko-osan sille. Tämä ei kuitenkaan tee Land of the Free II:sta huonoa levyä, ei minulle ainakaan - typerästi nimetyn, kyllä, mutta musiikkiin se ei vaikuta.
Olin valmis lyttäämään Land of the Free II:n totaalipaskaksi äänisaasteeksi, mutta se olisi epäreilua. Totuus on, että vaikka levy ei ole edeltäjiensä tasolla - kohtuuttoman ja epärealistisen välillä liikkuva odotus - se ei jää kauas jälkeen. Kyllä, levyllä on filleriä ja se on liian pitkä, mutta taustalla vahva selkäranka, jonka varaan kokonaisuus on rakennettu. Musavideobiisi Into the Storm ei ole ollenkaan pöllömpi, To Mother Earth kantaa kestonsa Hansenin onnistuneen tulkinnan voimalla ja Rain tuo väkisinkin kaikuja kultakauden tuplabasarihirmuista. Nämä kolme kappaletta eivät edusta levyn parasta antia, vaan sitä parempaa B-luokkaa, sillä Land of the Free II:lla on tasan kolme timanttibiisiä, joiden ei tarvitsisi ollenkaan hävetä Majesticilla tai Somewhere in Spacella: hävyttömän groovaava ja suun typerään virneeseen vaikka väkisin vääntävä Empress, levyn parhaan kertosäkeen omaava Real World sekä majesteettinen Insurrection. Levyn filleriosasto asettuu Empressin ja Real Worldin väliin, ja erityisesti Opportunity on sietämättömän pitkä ja tylsä ralli.

Land of the Free II olisi luultavasti saanut paremman vastaanoton, jos se olisi nimetty jotenkin toisin. Jos se olisi vaikka nimetty päätösraita Insurrectionin mukaan, harvapa siitä tiiliä olisi paskonut. Tai To Mother Earthin mukaan. Molemmat ihan kelvollisia nimiä levyille, joskaan eivät mitään erinomaisia nerouden puuskauksia. Valitettavasti levy nimettiin kuin nimettiin, ja se on väkisinkin maalannut levyn maineen paskaksi nostalgiantavoitteluksi ja rahastuskeinoksi, koska kyllähän kaikkien fanien (tm) pitäisi perehtyä yhtyeen suosituimman levyn jatko-osaan! Kuten Helloweenin vastaavan yrityksen kanssa, fanikunta odotti liikoja ja vertasi uutta tuotosta väistämättä Ainoisiin Oikeisiin Levyihin, joiden standardeihin se ei millään vetänyt vertojaan. Suurin ero Gamma Rayn ja Helloweenin välillä tässä tapauksessa on se, että Gamma Ray teki paremman levyn, siinä missä Helloweenin tuplalevy sisälsi lapiokaupalla paskaa.

Ei, Land of the Free II ei ole Gamma Rayn parhaita levyjä, ei edes 2000-luvun paras, mutta se ei tee siitä poikkeuksellisen huonoa. Kyseisen yhtyeen diskografian taso on sen verran kova, että vahva kasin levy tuntuu pettymykseltä. Jos levyn kuuntelee sellaisenaan, vähätvälittäen sen nimestä tai yhtyeen historiasta, se on hyvä levy.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Exodus - The Atrocity Exhibition: Exhibit A (2007)

Exodus on niitä yhtyeitä, jotka kaikki yhtään metallista välittävät henkilöt tietävät, mutta silti harva väittää tuntevansa kovin hyvin - paitsi Sen Yhden Levyn verran. Yhtyeen valitettava kohtalo oli joutua The Big Fourin jalkoihin ja jäädä gänkkimään Metallican ja kumppanien varjoon. Exodus, kuten Testament ja vaikkapa Kreator, omaa kuitenkin mittavan uran, jossa on ollut enemmän kuin yksi onnistuminen ja, tasapainottavana tekijänä, enemmän kuin yksi täysverinen epäonnistuminen, tavallisimmin 1990-luvulla. Toisin kuin Testament ja Kreator, Exodus on jäänyt minulle aina vieraaksi yhtyeeksi: olen toki kuullut heiltä hyviä yksittäisiä biisejä ja lyhyellä perhetymisellä Bonded by Blood vaikutti varsin pätevältä kiekolta, mikä pätee myös Tempo of the Damnediin. Yksi niistä biiseistä, joita yhtyeeltä alunperin kuulin ja joista pidin, sattui olemaan silloin uunituoreella The Atrocity Exhibitionilla ollut Children of the Worthless God. Biisi on mielestäni edelleen varsin hyvä tekele, vaikka levy ei olekaan.

The Atrocity Exhibitionilla on yksi vakava suuri ongelma, mikä on pilannut kuuntelukokemukseni: se on aivan liian pitkä. Thrash metal on parhaillaan lyhyinä väkivaltaisina purkauksina tai häkellyttävän soitinhallinnan osoituksina. Nyt, lyhyt testi, jos sallit: nimeä yksikin erinomainen thrash metal -levy, joka on yli tunnin mittainen. Niin, ei sellaista ole, vaan kaikki parhaat rässikiekot ovat järjestäen korkeintaan kolmevarttisia - poikkeuksena säännöstä on Master of Puppets, joka sekin (ja nyt seuraa kerettiläinen näkökanta) paranisi karsimisella, sekä Machine Headin 2000-luvun levyt, mutta ovatko ne nyt oikeasti rässiä?

The Atrocity Exhibition kärsii ylimittaisuudestaan myös siinä, että sen kappaleet ovat sanalla sanoen aivan liian pitkiä eivätkä yksinkertaisesti kestä mittaansa. Siis, oikeasti, kuka tässä maailmassa vieraileva järkiolento toivoi Exodukselta levyä, jossa on ei yksi, ei kaksi, vaan peräti kolme yli 8 minuuttia pitkää biisiä? Puhumattakaan, että neljänneksi pisin biisi on vain joitakin sekunteja alle kahdeksanminuutin rajan. Kun vertaan vaikkapa Funeral Hymniä samana vuonna julkaistun Machine Headin Farewell to Armsiin, kappaleista toinen tuntuu väkivalloin tuplamittaiseksi venytetyltä tavanomaiselta rässibiisiltä ja toinen on oikeasti massiivinen ja monissa tunnetiloissa liikkuva teos, joka vaatii mannerlaattamaisen kokonsa. Children of the Worthless God on levyn ainoa mammuttibiisi, joka tarvitsee kestonsa kertoakseen tarinansa, joten kaikki ei ole paskaa, ei edes iljettävyyden näyttelyssä.

Viimeinen, ja kenties katastrofaalisin, ongelma levyllä on sen kappalemateriaalin heikkous ja keskinkertaisuus. Kappaleita ei ole mukava kuunnella. Ne eivät saa minua puimaan nyrkkiä ilmassa tai nytkyttelemään mukana kuin kouristuskohtauksen kourissa (kyllä, tämä todellakin taitaa olla sitä, mitä kutsutaan kapulakielisyydeksi). The Atrocity Exhibition on epäonnistunut levy Exoduksen uralla, mutta ei edes se pahin harha-askel, uskoo ken tahtoo. Silti, ylipitkillä biiseillä täytetty ylipitkä levy, jonka kuuntelun jälkeen ei tahdo laittaa levyä uudelleen pyörimään.

P.S. Pahoittelen, että tekstin tekemisessä on jälleen kerran kestänyt hieman pidempään. Hommia on enemmän kuin riittävästi, mitä kohtuullisen vaikeat uniongelmat eivät ainakaan auta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ensiferum - Victory Songs (2007)

Bändille kuin bändille on kova paikka menettää pääasiallinen säveltäjä, soolokitaristi tai solisti, mutta Ensiferum oli erinomaisen Ironin jälkeen tilanteessa, jossa se menetti kaikki kolme. Jari Mäenpää keskittyi vuoden 2004 jälkeen pelkästään Wintersuniin, joten solistikitaristin paikka Ensiferumissa tarvitsi täyttäjänsä. Tilalle tuli Northerin Petri Lindroos, joka parempina päivinään (ennen vuotta 2005) oli kelvollinen kärisijä, etenkin Northerin susipaskan Till Death Unites Us -tekeleen jälkeen hänen tulkintansa syvyys ja monipuolisuus oli supistunut lähes olemattomiin. Siinä vaiheessa hänet siis värvättiin Ensiferumin keulille; Mäenpään puhtaat vokaalit jäivät basisti Sami Hinkan ja kitaristi Markus Toivosen hoidettavaksi.

Victory Songs on, kaiken huomioon ottaen, hyvä levy - hetkittäin se on suorastaan erinomainen. Blood Is the Price for Glory, Ahti, Deathbringer from the Sky ja makuuni aivan liian kansallisromanttinen mutta yhtäkaikki hyvä biisi Victory Songs ovat, jos nyt eivät Ironin veroisen levyn merkkejä, niin kuitenkin selvästi plussan puolella. Wanderer on hitusen tylsä, One More Magic Potion on aina kuulostanut korvaani rasittavalta lallattelulta ja ne kaksi muuta (Raised by the Sword ja The New Dawn) ovat silkkaa filleriä. Jos levyn kannessa ei lukisi sanaa Ensiferum ja jos Victory Songsia ei olisi julkaistu lähes täydellisen Ironin jälkeen, olisin varmasti armollisempi sille.

Mutta kun se on Ensiferumin levy, joka tehtiin Ironin jälkeen. Se on väkisinkin taustansa vanki, joutuen alati armottomaan vertailuun, oli se kuinka epäreilu vertailu tahansa. Totuus kuitenkin on se, että A) Lindroos ei ole lähimainkaan yhtä hyvä kärisijä kuin Mäenpää; B) Toivonen ja Hinkka eivät ole yhdessäkään edes samalla aikavyöhykkeellä Mäenpään sielukkaan ja monipuolisen tulkinnan kanssa; ja, kenties dramaattisimmin, C) kappalemateriaalista puuttuu sama oivaltamisen ja luovuuden riemu. Toki, Ironilla oli Toivosen säveltämiä kappaleita, mutta parhaat ja ikimuistettavimmat rallit tuolla levyllä (LAI LAI HEI, Slayer of Light, Into Battle, Iron) olivat joko Mäenpään omia tai Toivosen kanssa yhdessä tehtyjä sävellyksiä.

Tämän tekstin kirjoittaminen on murheellista, sillä muistan kuinka innoissani oli Victory Songsista, kun se julkaistiin. Kävimme ystäväni Hipin kanssa varmaan viidellä tai kuudella keikalla Victory Songsin ja Unsung Heroesin välissä. Muistan kuinka soitatin Victory Songsin ensikertaa Hipille, joka oli/on minua kovempi Ensiferum-fani, ja kuinka täpinöissämme olimme. Kaksi vuotta Victory Songsin jälkeen julkaistu From Afar ei iskenyt enää samalla tavalla, mutta mielenmaisemaani oli kirjailtu teksti "Victory Songs on Ensiferumin paras levy". Olin valmis hyväksymään tämän näkemyksen tänäkin päivänä, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, mutta valitettavasti Victory Songs on vain parempaa keskikastia. Kyllä, sen kuuntelee mielellään ja kohtuullisen vaivatta läpi, mutta en kuuntele sitä pakonomaisesti kerta toisensa jälkeen uudelleen, kuten Ironia tai Ensiferumia. Kuten sanottua, jos se olisi jonkun toisen bändin levy, Victory Songs saattaisi saada paremman kohtelun minulta, mutta kun se on Ensiferumin Ironia seuraava levy. Tough shit.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Dream Theater - Systematic Chaos (2007)

Dream Theaterin parhaat levyt ovat menneisyydessä, siitä tuskin lienee epäselvyyttä; tuskin kukaan odottaa, että mikään, mitä yhtye enää tekee, on edes lähellä Scenes from a Memoryn tasoa. Tämä oli tilanne jo noin kymmenen vuotta sitten, kun yhtye teki Systematic Chaosin. Vaikka levy ei ole huono, siitä kuulee tietyn kaavamaisuuden, joka ei koskaan ole progelle hyvä juttu. 2000-luvun Dream Theaterin levyt (ainakin ne, jotka olen jaksanut kuunnella läpi) ovat arkkityyppi, X- ja Y-akseleilla liikkuva viiva, joka aina välillä notkahtaa (A Dramatic Turn of Events) ja joskus kohoaa (Train of Thought, minulle ainakin), mutta aina tietää suunnilleen mitä saa. Kaikki levyt ovat liian pitkiä, niiden biisit ovat aivan liian pitkiä ja hyvistä jutuistaan huolimatta taso on "meh".

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yhtye olisi yrittänyt saada salamaa iskemään uudelleen myrskyn päättymisestä huolimatta. Vuosina 2003 - 2007 yhtye julkaisi kolme levyä, jotka muodostavat mielessäni trilogian: Train of Thought lähestyi yhtyeen soundia metallin suunnalta, vielä ostamatta jäänyt Octavarium tuli progen suunnalta, ja Systematic Chaos keskittyi soitinrunkkaamiseen. Säädyttömästä määrästä instrumenttimasturbaatiota, Systematic Chaos on kuitenkin 2000-luvun Dream Theaterin parempaa settiä, sillä se sisältää joukon onnistuneita biisejä niiden väistämättömien turhapäiväisyyksien lisäksi. Erityisesti pidän levyn rankimmasta rallista, The Dark Eternal Nightista, mutta myös hempeä Forsaken toimii jopa yllättävän hyvin, sekä Prophets of War pärjää (Dream Theater -mittarilla) lyhyen kestonsa takia vaikkapa The Ministry of Lost Soulsia ja Repentancea paremmin.

Suurin ongelma Systematic Chaosilla on varsin tuttu Dream Theateria kuunnelleille: se on aivan, täysin, totaalisen ylimittainen. 78 minuuttia, siis oikeasti. Tämä on röyhkeää, sillä ne levyn paremmat biisit olisi hyvin voinut eristää omaksi levykseen, ja silti saada aikaan riittävän mittaisen tekeleen. Esimerkiksi yhteensä 25 minuuttisen In the Presence of My Enemies olisi surutta saanut typistetyksi kymmeneen minuuttiin, ja The Ministry of Lost Soulsin olisi voinut heivata pois kokonaan. Mallia progempiin biiseihin voisi ottaa jo mainitusta Prophets of Warista, jossa kuudessa minuutissa kerrotaan enemmän tai saman verran kuin yli tuplasti pidemmässä The Ministry of Lost Soulsissa.

Hyvien biisien kantamana Systematic Chaos kapuaa jonnekin Dream Theaterin ylempään keskikastiin, vaikka jääkin peninkulmien päähän niistä oikeasti erinomaisista levyistä. Silti, paskempaakin on yhtyeeltä kuultu ja, veikkaisin, tullaan kuulemaankin. Huolestuttavinta yhtyeen nykytilassa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus, ei keskinkertainen sävellys- ja sovitustyö; kuinka moni olisi halunnut Pink Floydin tekevän mukaelmaa The Dark Side of the Mooninsta parinkymmenen vuoden ajan? Dream Theaterin pitäisi repäistä ja tehdä jotakin yllättävää, jotakin uutta, ja pysäyttää kirjoittamisen stagnaatio. 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Dimmu Borgir - In Sorte Diaboli (2007)

Minua ei haittaa se, että Dimmu Borgir on kaupallista black metallia - paradoksi ja ambivalenttinen kirosana genrelle, joka perustaa koko estetiikkansa epäkaupallisuuteen ja marginaalisuuteen. Musiikki, oli se kuinka kaupallista tai epäkaupallista tahansa, on juuri niin hyvää kuin musiikki itse on pätevää: jos biisit ovat paskoja, ne ovat paskoja eikä kaupallisuuden tavoittelu tai halveksunta tee niistä yhtään sen parempia. Sen sijaan minua haittaa tapa, jolla Dimmu Borgir on kaupallinen.

In Sorte Diaboli edustaa tyypillisintä kaupallista Dimmu Borgiria, sillä koko levy rakentuu yhden erinomaisen, muutaman kelvollisen ja ison filleriläjän päälle. Se on hittihakuinen levy, ja hitin voimalla se möikin kohtuuttomia määriä. Edeltävällä Death Cult Armageddonilla oli nimihirviöhittibiisi, In Sorte Diabolilla on The Serpentine Offering - kuten edeltäjänsä, se on myös heittämällä levyn paras biisi. The Chosen Legacy ja The Invaluable Darkenss ovat ne kelvolliset varahitit. Kaikki muu levyltä onkin yhdentekevää täytettä, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että metallimusiikin piirissä harvemmin julkaistaan pelkästään singlejä tai EP:itä ainoina tuotksina. Jos kolme mainittua biisiä olisi julkaistu EP:nä, se olisi yhtyeen parhaita tekeleitä, mutta kun ne on ripoteltu täysin mitäänsanomattoman soittelun sekaan, ne jäävät pelkiksi kuriositeeteiksi.

Musiikki on, kolmea poikkeusta lukuun ottamatta, turhanpäiväistä kuraa, mutta sehän nyt pitäisi olla 2000-luvun Dimmu Borgirista tuttua huttua, ja näihän asianlaita taitaa ollakin. Puhutaanpaa siis jostakin muusta, sillä oikeastaan kaikki pointtini löydät jo Death Cult Armageddon -tekstistäni (muista vain vaihtaa levyn/biisien nimet): In Sorte Diaboli omaa kenties typerimmän kansilehtisen, mitä olen koskaan kohdannut.

Northerin Mirror of Madnessin kansilehtinen oli peilikuvana kirjoitettu (koska se oli "hulluuden peili", geddit?), mikä oli idioottimaista, mutta siinä sentään oli joku pointti. In Sorte Diabolin vihon alussa on kolmen aukeaman mittainen selitys levyn tarinasta, missä teksti on oikein päin, ja kun lyriikat alkavat, teksti heilahtaakin peilikuvaksi. Jos ratkaisulle kysyisi Dimmu Borgirin jäseniltä, he varmasti antaisivat selityksen, jossa kerrottaisiin yhteiskunnan moraalien kääntämisestä, maailman katsomisesta toisesta näkökulmasta tai mitä ikinä - totuus kuitenkin on, että vihko on painettu tavalla, että siitä ei saa mitään selvää. Tämä itsessään on jo tervettä järkeä röyhkeästi uhmaavan typerää hevonpaskaa, mutta kenties Nuclear Blastilla joku esitti (pätevän) kysymyksen, että jos vihko kerran on peilikirjoituksella, kuinka moni jaksaa mennä peilin luo lukemaan lyriikoita? Vastaus: ei kukaan. Siispä he ratkaisivat ongelman, jota ei alunperin pitäisi edes olla olemassa, laittamalla pienen peilin jokaisen levyn mukaan.

Vittu. Mitä. Paskaa.

Miten syvällä omassa peräsuolessa pitää olla, että saa ajatuksen: "Hmm, peilin laittaminen jokaisen levyn mukaan on ainoa oikea ratkaisu peilikirjoitetun tekstin lukemiseksi." Dilemmaan on olemassa yksi, vuosituhansia toimivaksi todettu tapa, jota hyödyntämällä Nuclear Blast olisi säästänyt A) kasvonsa ja B) rahansa: TEKSTIN VOI KIRJOITTAA MYÖS OIKEIN VITUN PÄIN! En vain pääse tästä yli, en sitten millään, koska sen sijaan, että levy-yhtiössä olisi korjattu alkuperäinen ongelma, he vain lisäsivät tarpeettoman (puhumattakaan aina tahriintuvan, naarmuttuvan ja, pahimmassa tapauksessa, sirpaloituvan) lisukkeen. Fuckin' cunts.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Devin Townsend - Ziltoid the Omniscient (2007)

Devin Townsend tykkäsi pössytellä. Hänen taipumuksensa tajuntaa laajentaviin aineisiin toki oli paha tapa, enkä missään nimessä halua antaa sellaista kuvaa, että huumausaineita pitäisi käyttää - oli henkilö kuka tahansa. Siinä missä Strapping Young Ladin viimeiseksi jäänyt levy, The New Black, kuulosti väärällä tavalla pössyttelijän tekemältä, Ziltoidin nurinkurinen huumori kuulostaa "hyvällä tavalla" ganjanmaistelijan tekeleeltä. Edelleenkään en sano, että kannabiksen polttelu on hyvä asia, vaan että levy KUULOSTAA hyvällä tavalla pössyttelijän tekemältä - en siis tiedä käyttikö Townsend mitään huumeita levyä tehdessään (luultavasti, tosin), mutta oli totuus mikä hyvänsä, hänen onnistui tallentaa levylleen huumoria, jota voisi pitää pössyttelijän huumorina.

Huoh.

Ziltoid on mielenkiintoinen levy, sillä se on todellinen sooloprojekti: Townsend on soittanut tai ohjelmoinut kaikki soittimet levylle, sekä laulaa - lyhyitä puheosuuksia lukuun ottamatta - kaikki vokaalit. Levy onkin paras teesi osoittamaan Townsendin monipuolisuus muusikkona, sillä vaikka monelle kitaristille bassonsoittaminen tulee luonnostaan ja koskettimetkin sisäistää melko vaivattomasti, kappalemateriaalin tyylikirjo kuvastaa Townsendin kameleonttimaista taituruutta. Kun samalta levyltä löytyvät hempeilevät Solar Winds ja The Greys (unohtamatta Color Your Worldin pitkää C-osaa), murhaavan raskaat By Your Command ja, oma suosikkini, Planet Smasher sekä huumorimetallin puolelle rönsyleivä Ziltoidia Attaxx!!!, ei ole helppo uskoa, että tällainen sekametelisoppa voisi toimia. Mutta kun se toimii, jukolauta.

Kuten about kaikki maailmassa tietävät, Ziltoid on konseptilevy, jossa käydään läpi maapallolle maailman parhaan kahvikupposen perässä matkanneen Ziltoidin seikkailua Captain Spectacularin ja Hermanin, kuusiuloitteisen planeetantuhoajan, kanssa. En aio liikaa käsitellä tarinaa, koska se lienee paras kokea ilman turhia ennakkotietoja, mutta yhteenvetona sanottakoon, että se on juuri niin pähkähullu ja äkkiväärä kuin Townsendiltä sopii odottaakin. Lopputwisti on melkein koko tarinan huippukohta, Ziltoidia Attaxx!!!:in parodiakitarasooloa lukuun ottamatta. Tunnustan röhähdelleeni nauruun tusina kertaa levyn aikana.

Ziltoid on hyvä levy, ei missään nimessä mestariteos tai edes Townsendin uran paras tekele, mutta taso sillä saralla onkin poikkeuksellisen kova. Hitusen turhan pitkästä kestostaan huolimatta Ziltoidin kuuntelee kyllä läpi ja ne kohokohdat tuntuvat entistäkin hulppeammilta, kun on joutunut hieman odottamaan niitä. Levy on tutustumisen arvoinen jo pelkästään Planet Smasherin ja Color Your Worldin takia, sekä tietenkin Ziltoidin itsensä takia.

P.S. Jos joku jäi miettimään, ensimmäisen kappaleen kapulakielinen selittely oli ironista. Tarkoitukseni oli osoittaa kuinka vaikea on selittää/oikeuttaa (humoristinen) huomio tavalla, joka on täysin vailla mitään tulkinnanvaraisuutta. Onnistuiko se, en tiedä, mutta pitipähän kokeilla.

Deadlight - Melucine (2007)

Harvallepa taitaa olla Deadlight, 2000-luvun puolivälissä kaksi demoa ja yhden omakustanne-EP:n  tehnyt tamperelaispoppoo, tuttu. Melucine oli yhtyeen ainoaksi jäänyt EP, ja siitä kuulee, että se on omakustannetekele, tuskin muuta kuin demo. Mutta se on myös yllättävänkin hyvä sellaiseksi, ja sen merkitys minulle on samaten yllättävänkin suuri - ei siksi, että olisin pakkomielteisesti kuunnellut sitä noin kymmenen vuotta sitten tai sittemmin, vaan koska se oli ensimmäinen vakavampi kontaktini "oikeaan bändiin".

Deadlightissa kitaraa soitti Panu, joka on ystäväni Hipin siskon aviomies, ja vuonna 2006 minä, Hippi ja Panu menimme kolmisin Sauna Open Airiin - vietimme tuon viikonlopun Hipin siskon ja Panun luona, kun emme olleet festareilla "rellestämässä". (Olimme viidentoista vanhoja, emme me mitään rellestäneet, vaan ihmettelimme festareita ja tsekkailimme silloin meille tuntemattomia bändejä, kuten Stam1naa, Turmion kätilöitä ja Twisted Sisteriä.) Samoihin aikoihin Deadlight julkaisi ensimmäisen demonsa (tai promonsa, miten ikinä kolmen biisin kiekkoa haluaakaan kutsua) ja tokihan sitä viikonlopun aikana kuunneltiin. Hyvältä kuulosti. Myöhemmin kuuntelimme demoa lisää, ja se kuulosti edelleen hyvältä; kun kuulin Hipin kautta Deadlightin tekevän EP:n, pakkohan se oli saada omaksi. Muistan kuinka jännää/outoa/hitusen pelottavaa oli lähettää sähköpostia bändin jäsenelle (joka ei ollut Panu) ja sopia EP:n postituksista ja maksuista. Tuntui kuin olisin ollut jossakin suuressa, epämääräisessä ja muodottomassa "skenessä". Sittemmin Panun ja Deadlightin tiet erosivat, ja vaihtoipa bändi nimeäkin. Yritin selvitellä mitä yhtye nykyään tekee (Deformation Done -nimellä), mutta googlailu ei auttanut mitään - en löytänyt Facebookistakaan mitään. Jos jollakulla on sisäpiirin informaatiota, olen kiinnostunut kuulemaan bändin nykytilasta.

Melucine, kuuden biisin EP, on ihan hyvä tekele. Se ei ole erinomainen tai huono, mutta olen tätä tekstiä varten kuunnellut sen puolentusinaa kertaa, enkä - nostalgiahuuruja lukuun ottamatta - ole saanut siitä sen kummemin mitään irti. Biisit toimivat, soitto toimii, soundipolitiikkakin toimii, mutta silti kokonaisuudesta ei muodostu osiensa summaa suurempaa teosta. Sen kuuntelee ja kuuntelee uudestaankin, mutta siinäpä se.

Ymmärrän kiekkoa kuunnellessani, miksi yhtye ei koskaan (sikäli kun tiedän) saanut levytyssopparia: levy-yhtiön näkökulmasta bändien, jotka eivät edusta juuri sillä hetkellä myyvintä musiikkityyliä, on omattava Sitä Jotain, mikä erottaa heidät muista kokeilijoista ja aloittelijoista. Sitä Jotain juuri en löydä Deadlightilta - niin paljon kuin tahtoisinkin hehkuttaa unohdettua neroutta, kaltoinkohdeltua erinomaisuutta ja mitä vielä. Sydämeni vuotaa verta, kun sanon, että Melucinen tasoisella tuotoksella - vaikka se ei olekaan huono tai edes heikko - ei valitettavasti voi päästä suursuosioon. Totuus sattuu, sillä muistan kuinka innoissani olin kun joku, jonka tunsin, oli tehnyt levyn ja se oli hyvä. Teinipojalle, joka oli vasta ymmärtämässä metallimusiikinkentän laajuutta, oikean muusikon tunteminen oli maagista, ja siitä tunteesta Melucine muistuttaa minua.

tiistai 2. helmikuuta 2016

De Lirium's Order - Diagnosis (2007)

De Lirium's Order on niitä yhtyeitä, joista minulla on paperilla kaikki syyt pitää, mutta jotka kuitenkin jättävät karvaan maun suuhuni. Teknisesti taitavaa, monipuolista ja tarvittaessa melodista death metalia - mistäpä sitä ei kaltaiseni pieni karvaturri pitäisi? Niin, sehän se: en tiedä. Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa juuri siitä syystä, että en yksinkertaisesti tiedä miksi en pidä De Lirium's Orderista enemmän - nyt se tuntuu yhtyeeltä, jota en vain "ymmärrä" tai "käsitä". Näen kyllä miksi monet muut pitävät bändistä, mutta se ei vain ole minun juttuni. Ehkä yksi tekijä on se, että yhtye on "vain yksi Suffocation-klooni", vaikka tämä on julkea karrikointi ja epäreilu väite, koska De Lirium's Order ei ole "vain" Suffocatin-klooni, vaan pätevä bändi.

Diagnosisissa ei ole mitään muuta vikaa kuin, ettei se kolise allekirjoittaneelle. Kappaleet ovat hyviä, niissä on riittävästi monesti death metalista uupuvaa draamaa ollakseen kiinnostavia ja soitto on - kuten olettaa saattaakin - ammattitaitoista ja toisinaan leukaperiä loksauttelevaa. Mynni Luukkanen, jonka monet tuntevat varmasti paremmin Sotajumalan multakurkkuna, hoitaa tonttinsa komeasti, riittävästi tulkintaansa varioiden, ettei hän jää tasapaksuksi pörisijäksi, taustamölyksi.

Mutta kun ei vain lähde, ei sitten millään. Olen muutaman viime päivän aikana kuunnellut Diagnosisin kymmenkunta kertaa, ja vaikka levy kuulosta jokaisella kuuntelulla paremmalta kuin edellisellä, kertaakaan en ole intoa puhuken valinnut sitä soittimestani. Jokaisella kerralla sen kuunteleminen on tuntunut työltä, vaivalta. On hyvinkin mahdollista, että elämäntilanteeni, stressitasoni tai mikä ikinä, eivät ole nyt optimaalisia teknisen death metalin syväanalyysiin. Oli syy mikä tahansa, levy, jonka kuunteleminen ei ole hauskaa vaan vaiva, ei ole subjektiivisena kokemuksena hyvä - eli levy ei ole minulle hyvä. Ymmärrän täysin, miksi monet muut pitävät siitä, mutta kuin kissa kennelissä luulen silti missaavani jotakin muille itsestään selvää. Kenties jonakin päivänä Diagnosis kolahtaa kovaa, mutta kuten Opethin tuotannonkin kanssa, se päivä ei ole vielä täällä - odotan sitä innolla, yhtä kaikki.

P.S. Asian vierestä vielä sen verran, että käynnistin kirjailijasivun itselleni Facebookiin. Käykee tykkäilemässä ja seurailemassa mitä kaikkea muuta teenkään.