sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (2011)

V: Hävitetty oli melkoinen pläjäys musiikkia: vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuotta, toisinaan kiihkeämmin ja toisinaan harvemmin, en voi vielä sanoa ymmärtäväni sitä täysin. Siis c'mon, kaksi biisiä, hitusen alle tunti musiikkia ja joku ote pitäisi saada? No can do, good sir! Siihen verrattuna Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (jatkossa VKKM) on inhmillinen tekele: tuntiin mahtuu peräti seitsemän biisiä! Okei, biiseistä kolme on biisinvaihtumisbiisejä, mutta silti, neljä biisiä on tuplasti enemmän kuin kaksi ja levyn pisin biisi, päätösraita Kuolleiden maa jää noin puoleen edeltävän levyn biisien kestoista, joten kai se jonkinlaista edistystä on. Tämä on kuitenkin Moosorrow, joten helpolla ei kuulija pääse.

Ensin sanon sen, että ihailen Moonsorrow'n kykyä kuljettaa kappaleita tunnelmista toisiin ja taitoa maalailla mielikuvia pelkillä äänillä. Avausraita Tähdetön sisältää niin paljon dataa, niin monenlaisia tuntemuksia, niin hävyttömän hienoja hetkiä, että yksistään siitä riittäisi jollekin keskinkertaisemmalle bändille matskua koko uran varrelle. Ville Sorvalin sanoituksetkin ovat pirullisen hienoja ja loppuun työstettyjä, mitä ei voi usein sanoa metallimusiikin kentällä.

Silti, kaiken tämän jälkeekin, en ole innoissani VKKM:stä, en sen enempää kuin mistään muustakaan Moonsorrow'sta. Olen monesti yrittänyt päästä itseni kanssa sinuiksi, että mistä tämä johtuu, mutta voin vain tarjota puolinaisia argumentteja, mutu-tuntumalla muotoiltuja tuntemuksia. Yksi on, eittämättä, se, että yhtyeen musiikin kuuntelemista varten pitää antautua musiikille täysin: ei saa tehdä mitään muuta, pitää vain ottaa kuultu vastaan sellaisenaan. Ehkä olen likainen kasuaalikuuntelija, tusinadiggari, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa (*) moiseen. Haluaisin, että olisi - todella haluaisin - mutta minulle musiikki on soundtrack kaikelle, alkaen aamu-unisesta metromatkasta, päättyen yöpalanomaiseen fiilistelyyn. Tällaiseen arkikuunteluun Moonsorrow ei sovi, ei mitenkään päin: joko jään seisomaan bussipysäkille, tuijottamaan tyhjyyteen mielikuvien vilistessä silmien editse kuin James Joycen kirjoittamana tajunnanvirtana, tai sitten musiikki häipyy taustameluksi arjen äänten joukkoon.

Kun aikatauluni ja jaksaminen sen sallivat, tykkään istahtaa alas ja kuunnella levyn kaikessa rauhassa. Tuolloin valinta osuu herkästi Moonsorrow'n tuotoksiin, mutta ei yksinoikeudella (tietenkään) ja viimeaikoina tuon fiilistelyslotin on ominut Agalloch. Jos minulla olisi aikaa (**) ja jaksamista loputtomasti, kenties saisin purettua Moonsorrow'n syvät salat ja katoaisin täysin tästä maailmasta seuraavaan. Siellä saavuttaisin valaistumisen, nostaisin Moonsorrow'n valtaistuimelle ja vannoisin ikiaikaisen hallitsijan nimeen. Sitä päivää vain pitää, näemmä, odotella.

(*) Ette uskokaan kuinka vähän minulla on aikaa mihinkään. Hengittäminenkin pitää aikatauluttaa.

(**) Ei ole, tosin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Metallica & Lou Reed - Lulu (2011)

AHAHAHAHAHHHHAHAAA

Tämä oli reaktioni, kun tajusin, että uusi blogiteksti pitäisi tehdä Metallican ja Lou Reedin yhteistyölevystä. Toisista syistä kuin moni olettaa, koska kyseessä ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan. Annas kun selitän.

Siis, ensinnäkin, Lulu on paska tuplalevy. Se on aivan liian pitkä, äärettömän monotoninen, Lou Reedin tulkinta on rasittavaa kuunneltavaa, lyriikasta ei ota tavallinen kuolevainen tolkkua, James Hetfield on kroonisesti alikäytettynä. Jos tuplalevyltä leikkaisi puolet kaikesta toistosta pois, se voisi olla jopa ihan ok. Kokeilkaapa, rakkaat Lukijat, yhtä temppua: kuunnelkaa ensin The Viewn albumiversio ja sitten lyhennetty musavideoversio, koska siitä sitä huomaa, kuinka itsehillinnällä ja -kritiikillä levystä saisi moninverroin kiinnostavamman. Kokonaisuuden lyhyin biisi, Iced Honey, on ihan kelvollinen ralli, kunhan pääsee yli Reedin laulun itsestään selvistä heikkouksista. Hyvä levy - tai ainakin paljon, paljon parempi sellainen - on jossakin täällä, noin puolentoista tunnin joutokäynnin keskellä.

Heikkouksistaan huolimatta Lulu on erilainen. Se on selvästi tehty syvällä rakkaudella ja puhtaasti taiteilijoille itselleen - niinhän taidetta pitäisikin tehdä, eikö niin? Kyllä, levyllä on noin kahden hengen kuulijakunta (nimellisesti Lars Ulrich ja Hetfield), mutta ainakaan levy ei ole hengetöntä, maksimaaliselle kuulijakunnalle laskelmoitua kuraa, josta ei löydä taiteellista näyttämisenhalua edes kvanttitasolla. Taiteilijoilla pitää olla oikeus kokeilla uutta, rikkoa kaikkia yleisiä assosiaatioita heidän taiteeseensa liittyen, ja vaikka Metallica ei tätä täysin tehnytkään (onhan levyllä yhä särökitarat, riffejä jne.), ainakin he yrittivät luoda jotakin vilpittömästi erilaista. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, että kun uutta kirjaa/levyä/leffaa mainostetaan "omaperäisenä", se ei ole oikeasti uudenlainen, vaan se on sitä samaa vanhaa prosessoitua paskaa kuin kaikki muukin, mutta yhdellä USP:llä (unique selling point) varustettuna. Lulu ei sovi tähän yleismaailmalliseen kapitalistisen taiteen muottiin, vaan se on aidosti jotakin sellaista, mitä niin Metallica kuin Lou Reed (tai kukaan muukaan) ei ole aiemmin tehnyt. Tätä taustaa vasten levyn musiikillinen laatu on toissijainen asia, sillä tänä uniformaalin viihdepaskan aikana tehdyn Lulun toteuttaminen on vaatinut Metallican jätkiltä keilapallojen kokoiset pallit, ja siitä kumarran Metallican suuntaan.

Kyllä, Lulu on tylsä levy. Paska levy, jos ihan totta puhutaan, mutta ostan sen minä päivänä tahansa mieluummin kuin uuden algoritmilla generoidun, USP-naamarin taakse piilotetun, poppikaavaan luottavan, radiorokkiralleilla täytetyn levyn. Täydellinen mielikuvituksettomuus on pahempaa kuin epäonnistunut kokeilu aidosti erilaisen kanssa. Siksi Lulu ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Machine Head - Unto the Locust (2011)

Hävettää, miten vähän olenkaan ehtinyt tälle blogille suoda aikaani ja ajatuksiani. Olen vilpittömästi pahoillani, mutta olen (ihan oikeasti) ollut todella, todella kiireinen viimeaikoina eikä taida hoppu helpottaa vielä hetkeen - haudassa ehtii levätä, vai miten se menikään? Olen tällä viikolla ehinyt istahtaa koneelle kolmesti, joista kaikki kerrat mahtuvat vuorokauden sisään. Itsepähän pallottelen noin miljoonaa asiaa, enkä sinänsä valita, kunhan selitän ja yritän antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miksi hommat jäävät prioriteettilistalla melko alas.

Machine Headin The Blackening on helvetillisen kova levy, jota pidin jossakin välissä yhtenä kaikkien aikojen parhaista tuotoksista. Mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, ettei se kuulu kaikkien aikojen viiden tai edes kymmenen parhaan levyn joukkoon eikä se ole edes yhtyeensä paras levy. Unto the Locust on nimittäin, uskoo ken tahtoo, vielä verevämpi tuotos. Totuuden nimissä The Blackeningillä jotkut rallit huitelevat häränsilmän sijaan summittaisesti maalitaulun suuntaan, mutta Unto the Locustilla kaikki napsuvat kriittisille sektoreille. Robb Flynn osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka kovaa tulosta hän voi onnistuessaan tehdä, jos vain niin päättää tehdä - ja kertaakaan hän ei ole ollut yhtä kovassa iskussa kuin Unto the Locustilla. Kaikki aiemmin puolivillaiset tai ei-ihan-niin loppuun asti hiotut ideat on syynätty, puunattu ja kiillotettu aivan huippuunsa saakka. Biisit ovat pitkiä - vain yksi jää alle kuuden minuutin - mutta ne eivät tunnu tarpeettomasti paisutetuilta saati mammuttitautisilta, vaan jokainen biisi tarvitsee mittavat minuuttinsa.

Siis kuunnelkaa nyt joku Darkness Within. Ei sitä biisiä yksinkertaisesti voi tiivistää kuudesta ja puolesta minuutista yhtään lyhyemmäksi ilman, että kokonaisuus hajoaisi. Ja kuinka hienosti Flynn kuljettaakaan mainitussa rallissa tarinaa eteenpäin; ensimmäinen säkeistö ja kertosäe menevät yksistään Flynnin laulun ja akustisen kitaran kanssa, ja kun homma pistetään isoksi, se todella tuntuu isolta. Sama pätee myös levyyn kokonaisuutena, sillä ilman Darkness Withinin tunnelmoivaa introa, päätösraita Who We Aren lapsikuorot tai Pearls Before the Swinen tylytys eivät saisi samanlaista painoarvoa. Kontrasti on, jälleen, avainsana tässä touhussa.

The Blackening ei ole yksi suosikkilevyistäni, ei enää. Unto the Locust sen sijaan mahtuu top 10:neen. Ja jos joku pitää kirjaa, ei, en tiedä mitkä kaikki levyt ovat tämän blogin varrella "mahtuneet top 10:neen", mutta tiedän mitkä mahtuvat top 5:een. Siellä on King Diamondin Abigail, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Agallochin The Mantle sekä Psycheworkin The Dragon's Year - ainoat levyt, joille olen valmis antamaan arvosanan 10/10.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Korpiklaani - Ukon wacka (2011)

Jossain välissä elämässäni (voin sanoa milloin: noin vuosien 2006 ja 2009 välillä) folk metal oli minulle yksi kovimpia juttuja metallissa. Tuohon maailmanaikaan puhuttiin jopa "suomifolkin neljästä suuresta", vaikka paskaahan se oli, koska (kuten siinä kuuluisammassa isossa nelikossakin) kaikki valitut bändit olivat hyvin erilaisia. Ensiferum oli taistelumusaa, Moonsorrow'lla ei ollut kiire, Turisas otti aiheensa historiasta ja Korpiklaani oli aina kännissä. Korpiklaani oli myös aina se bändi, jota en tajunnut: minulle musiikki on parhaimmillaan synkkää, dramaattista ja moniuloitteista - kaikki adjektiiveja, jotka eivät sovi Korpiklaaniin oikein mitenkään päin. Olin tietenkin tietoinen yhtyeestä ja myönnän, hieman häpeissäni, että varhaisessa Youtubessa etsin käsiini Vodkan musiikkivideon ja nyökkäilin mukana. Armoton levytystahti (vuosien 2003 ja 2012 välillä yhtye julkaisi kahdeksan kokopitkää) ja liiallinen yksinkertaisuus saivat minut leimaamaan bändin bilemusaksi - sellaiseksi, jota kuunnellaan pienessä ja isossa sievässä ja möykätään mukana. Vähitellen mielenkiintoni folkkia laantui ja Korpiklaani jäi pelkäksi sivuhuomautukseksi. En tiennyt mistä aloittaa, vaikka olisinkin ollut kiinnostunut.

No, kun muutin tyttöystäväni kanssa kimppaan, hän toi kaikkien parinkymmenen levynsä mukana yhden Korpiklaanin kiekon, Ukon wackan. Kuuntelin levyn kerran, korkeintaan kahden, kun muutimme yhteen ja jätin levyn hyllyyn mätänemään. Jo ajatus siitä, että rasittavasta Venäjän kansallisjuomaa ylistävästä rallista oli tehty "uusi" biisi, joskin sijoitettuna Meksikoon, sai minut kavahtamaan pois. Tequila on rallina aivan sietämätön renkutus ja levyn heikointa antia. Kun aloin valmistella tätä tekstiä (eli kun otin levyn hyllystä esiin), odotin haukottelumaratonia ja ärtymyskynnyksen ylitystä melkoisella marginaalilla.

Voit, rakas Lukija, kuvitella yllätykseni, kun tajusin Ukon wackan olevan ihan siedettävä levy. Ei hyvä, mutta kelvollinen. Sellainen, jonka voi kuunnella taustalla ilman negatiivista ajatusta (kun sivuutetaan se vitun Tequila). Päät pois tai hirteen on oikeastaan jo hyvä biisi, eikä Lonkkaluut myöskään ole aivan jäätävää paskaa. Suhteessa, tietenkin - onhan tämä kuitenkin Korpiklaania. Biiseissä ei ole mitään sen kummempaa kuin koukku, joka jää takaraivoon, jos on ollenkaan jäädäkseen, ja siinäpä se. Ainoa poikkeus on haikea Surma, jossa on syvyyttä ja muutakin kuin "hoi, veljet, hoi, viinaa!" -hurlumheitä. En yleisestä periaatteesta pidä tämäntyylisestä musiikista, koska se on makuuni liian kertakäyttöistä ja tilannekohtaista, mutta kyllähän levyn alusta loppuun sietää. En tule varmaankaan kuuntelemaan levyä hetkeen uudelleen, mutta jossakin välissä kuitenkin.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Insomnium - One for Sorrow (2011)

Ei siitä mihinkään pääse, että Above the Weeping World on Insomniumin paras levy. Se on samalla parhaita levyjä melodöödiksen kentällä koskaan. Minulle iso osa Insomniumin hienoutta on ollut yhtyeen poikkeuksellisen ilmeikäs ja tyylikäs lyriikka - etenkin Niilo Seväsellä pysyy kynä kädessä epätavallisen hyvin - mutta toisena tulee tunnelmasta toiseen luontevasti siirtyvä musiikki. Siinä missä monet progebändit poukkoilevat väkipakolla tahtilajista ja musiikillisesta maisemasta toiseen, Insomnium antaa kappaleiden ja niiden luomien mielikuvien kehittyä rauhassa. Aina en saa yhtyeen hakemasta fiiliksestä kiinni ja juuri tästä syystä huomaan kuuntelevani vain kolmea Insomnium-levytystä. Yksi noista kolmesta on, tietenkin, huikea Above the Weeping World ja toinen mammuttimainen uutuus Winter's Gate, mutta kolmas ei ole kumpikaan niistä, jotka "pitäisi" rankata yhtyeen parhaiden teosten joukkoon. Ei, minulle Insomnium on kiinnostavimmillaan One for Sorrow'lla.

Ensin se pakollinen pois alta: ei, kaikki kappaleet eivät onnistu yhtä komeasti kuin monet sivuuttamillani levyillä olevat rallit. Joitakin ei meinaisi millään jaksaa loppuun, jos ihan totta puhutaan. Silti One for Sorrow päätyy soittimeen moninverroin useammin kuin vaikkapa Across the Dark, koska kun se toimii, se muuten toimii. Jo pelkästään alle neliminuuttinen introbiisi, Inertia, maalailee hienomman äänimaiseman kuin moni bändi pysyy kymmenkertaisella kestolla: kun intro räjähtää ensimmäiseen "varsinaiseen" biisiin, emotionaalinen lataus, paatos ja pamaus on poikkeuksellinen kova. Luulisi, että noin hienon intron jälkeen loppulevy olisi pelkkää jälkisoittoa, mutta kun ei. Esimerkiksi "hittihakuinen" (jos joku sitä ihmettelee, kyllä, tämä sanavalinta oli ironinen - puhutaan kuitenkin örinähevistä) Through the Shadows on päräyttävää kuultavaa, vaikkei ole edes levyn paras biisi. Oikeastaan yksi biisi levyllä tiivistää kaiken sen, mitä Insomniumilta haen: Unsung omaa hienot (Seväsen kynäilemät, kuinka ollakaan) lyriikat, kaihoisan melodian ja murhaavan riffivyöryn. Koko yhtyeen diskografian voi tiivistää tähän yhteen biisiin.

En kehu levyä sen takia, että avopuolisko on sitä mieltä, että Insomnium on parasta koskaan, tai että yritän ylisanoilla välttää mehevän riidan. Kehun sitä sen takia, koska se on ansainnut sen. Kokonaisuutena se ei ole, kehuistani huolimatta, kovin erikoinen tekele, vaan monet kappaleet ovat sanalla sanoen puuduttavaa kuultavaa. Esimerkiksi Only One Who Waits ei ole koskaan sytyttänyt minua, eikä niin tee myöskään Every Hour Wounds. Ja niin edelleen. Juuri tästä syystä myös kuuntelen musiikkia levyinä: kuka vain tumpelo pystyy tekemään, kunhan riittävästi aikaa ja rahaa annetaan, yhden siedettävän biisin, mutta harva pystyy tuottamaan kolmevarttia tai enemmän laadukasta materiaalia. Sama juttu kaikessa taiteessa: kuka vain voi kirjoittaa yhden liuskan hyvää proosaa, kunhan hioo sitä loputtomasti, mutta harva saa aikaan kovatasoisen romaanin; kaikki keksivät joskus hauskoja vitsejä, mutta vain muutamat pystyvät vetämään pitkiä stand-up-rutiineja. Virheet ja epätäydellisyydet tekevät taiteesta moninverroin kiinnostavampaa, hyvä tuntuu entistä paremalta heikon kokemuksen jälkeen.