perjantai 27. toukokuuta 2016

Judas Priest - Nostradamus (2008)

Judas Priestin uusi tuleminen Rob Halfordin kanssa alkoi hyvin erinomaisen Angel of Retributionin myötä, joten odotukseni Nostradamusta kohtaan olivat melkoiset. Levyn ennakkomaistiaisena tarjottu nimikkokappale oli räväkkä, mahtipontinen ja sanalla sanoen erinomainen; maailmankiertueen avauskeikalla Helsingin Jäähallissa kuultu Prophecy oli samaten timanttinen ralli. Muuta en juuri keikalta muista - olisivatko vetäneet Deathin, joka on myös kova ralli. Kun levy julkaistiin, olin perheeni kanssa reissulla Yhdysvalloissa ja ostin levyn julkaisupäivänä sittemmin edesmenneestä Virgin Mega Storesta Times Squarelta. Ensimmäinen kuuntelu meni ihmetellessä, sillä jotkut levyn kappaleista (etenkin kuolettavan tylsät Revelation ja War, josta he myös päättivät tehdä susipaskan musavideon) huitelevat niin suurella hehtaaripyssyllä ohi maalitaulun, että olin jo valmis tuomitsemaan levyn pettymykseksi; lisäksi tuplalevyn toinen puolikas on kokeellisempi ja vähemmän tyypillinen Judas Priest -tuotos.

Nostradamus ei ole täydellinen levy, mutta se on silti erittäin hyvä, sanotaan se nyt tässä suoraan. Se on erilainen, ihan totta, mutta se on myös mahtipontinen ja dramaattinen, täynnä hienoja melodioita ja sävellyksiä. Kappalemateriaalissa on vaihtelua aina Persecutionin painkillermäisyydestä jyräyksestä New Beginningsin hempeilyyn ja Deathin doomiin. Silti levy ei tunnu sirpaleiselta. Halford laulaa erinomaisesti - kukaan muu ei voisi tulkita Future of Mankindia yhtä hienosti. Monien mielestä levy on kuitenkin huonointa Priestiä koskaan, sillä se on pitkä, täynnä epäolennaista, eikä sillä ole ainuttakaan Breaking the Law- tai You've Got Another Thing Coming -tyylistä radiohittiä, vaikka Visionsista sellaista yritettiinkin tehdä. Se on erilainen levy, kyllä, mutta erilaisuus ei tee levyä huonoksi (kuten olen monesti sanonut).

Monille biisinvaihtumisbiisit (termi, jonka hävyttömästi pöllin ystävältäni Pimulta) eli lukuisat välisoitot ja introt ympäri levyä ovat silkkaa kryptoniittia. Harva jaksaa kuunnella niitä, vaan "wanhan koulukunnan" fanit ovat valmiita loikkaamaan niiden yli. Se on kuitenkin virhe, sillä juuri niistä levyn kokonaiskuva muodostuu; ne ovat liima, joka sitoo irralliset sävellykset toisiinsa; ne ovat se osa, joka todella kertoo Nostradamuksen tarinan. Otetaan vaikka alkupuolen Awakening, joka on samalla yksi levyn hienoimpia hetkiä Rob-sedän häkellyttävän tulkinnan ansiosta. Ymmärrän, että monille Nostradamus tuntuu paskalta, jos he eivät ole kuunnelleet biisinvaihtumisbiisejä - kenties uusi, avoimemmin mielin suoritettu kuuntelu olisi paikallaan?

Hyviä juttuja tuplalevyltä löytyy melkoisesti, mutta ei se silti täydellinen ole, eikä se kilpaile edes Judas Priestin viiden parhaan levyn joukkoon mahtumisesta. Etenkin War on niin munattoman paska ralli, että eihän sellaisen sävellyksen omaava levy voi olla lähelläkään täydellistä. Silti kyseessä on levy, joka on arvioitu epäreilusti, epäterveistä ja liian kapea-alaisista lähtökohdista käsin. Ei, Nostradamus ei ole uusi British Steel, Defenders of the Faith, Painkiller tai edes Angel of Retribution, vaan se on oma itsensä, jotakin uutta ja jotakin täysin muuta. Ja siitä, ainakin, yhtye ansaitsee hatunnoston: harvapa bändi uskaltaisi tehdä moisen tempun niin myöhään urallaan, toisena levynä pitkään odotetun ja spekuloidun paluun jälkeen.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Iced Earth - The Crucible of Man (Something Wicked Part 2) (2008)

Minulle Iced Earth on tehnyt vain yhden huonon levyn - yhden ylipitkän, täysin yhdentekevän, laiskasti sävelletyn ja välinpitämättömästi toteutetun levyn, jota en kuuntele ellei ole aivan pakko tai ellen epäile unohtaneeni, kuinka huono se oikeastaan olikaan. Monille muille Iced Earth on tehnyt kolme (kenties neljä) susipaskaa levyä, vielä putkeen: The Glorious Burden, Framing Armageddon sekä The Crucible of Man. Kyllä, nämä ovat ehdottomasti Iced Earthin heikompaa tarjontaa, mutta silti esimerkiksi The Glorious Burdenilta löytyy myös Iced Earthin paras kappalekokonaisuus, Gettysburg 1863. Myös oma inhokkini löytyy näistä kolmesta, mutta se ei ole - kenties yllättävästi - käsittelyssä oleva The Crucible of Man, vaan sen edeltäjä Framing Armageddon, jonka lyttäsin joku aika sitten omassa blogitekstissään. Vaikka melkein kaikille muille Iced Earth -faneille maailmankaikkeudessa The Crucible of Man on pohjanoteeraus, pohjakosketus molemmin käsin, mielestäni se on tasavahva ja oikeastaan melko onnistunut teos.

Kyllä, se on turhan pitkä ja joitakin kappaleista voisi jättää väliin, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta hyvä. En löydä levyltä ainuttakaan täysin epäonnistunutta biisiä, vaan kaikilla on oma punainen lankansa, koukkunsa sekä tarkoituksensa. Jotkin lyhyemmistä ralleista - Minions of the Watch, yksi mainittakoon - ovat paremmin palasia tästä kokonaisuudesta kuin Framing Armageddonilla. Kaiken kaikkiaan The Crucible of Man on kuin Framing Armageddon, mutta parempi, sisältäen enemmän intohimoa ja ideaa.

Monille levy tuntuu heikolta varmaankin sen takia, että kappaleet ovat pääosin keskitempoisia, eikä Disciples of the Lien ja Violaten kaltaisia riffijyriä ole kuin yksi tai kaksi. Ymmärrän näkökannan täysin, sillä itsekin odotin räväkämpiä ralleja ensimmäisellä kuuntelullani, mutta muutaman pyöräytyksen jälkeen ymmärsin, etteivät ne olisi sopineet levyn tunnelmaan niin hyvin. Ja kun lopulta Divide Devour iskeytyy kasvoille kolmantenatoista (!) biisinä, odotus palkitaan, Helvetti päästetään irti ja niin edelleen. Kontrastin kautta, ihmiset, kontrastin kautta: nopeus puuduttaa, jos sitä harrastaa sen itsensä takia. Puhumattakaan siitä tosiseikasta, että jotkin keskitempoisista biiseistä ovat bändin parhaiten onnistuneita: pidän edelleen kiinni siitä, että I Walk Alone ja Behold the Child sekä Come What May ovat sanalla sanoen erinomaisia, jopa nerokkaita.

Osaltaan myös Matt Barlow'n lyhyt paluu Iced Earthin keuloille ei voi olla vaikuttamatta kokonaisuuden laatuun. Kaikki kunnia Ripper Owensille, mutta kenties hän ei saanut itsestään parasta irti keskinkertaisen ja varsin yhdentekevän materiaalin kanssa. Harbringer of Faten kaltaiset kappaleet eivät toimisi kenenkään muun laulamina yhtä hyvin, ja se on kylmä fakta.

Lopuksi on myönnettävä, että kuten aina ennenkin, mielipiteeni on täysin subjektiivinen, mutta tällä kerralla kenties enemmän kuin muulloin. Olen Iced Earth -fani, no question about it, ja The Crucible of Man oli ensimmäinen ostamani levy bändiltä. Se ei voi olla vaikuttamatta näkökulmaani ja jääviytyneeni levyä kohtaan. Kenties se on peräisin musiikillisesta Tukholma-syndroomasta, mutta pidän yhä kiinni näkemyksestäni, että kyseessä ei ole edes lähes bändin heikoin levytys. Ei, The Crucible of Man ei ole edes samassa piirikunnassa niiden oikein mestariteosten kanssa, mutta se ei tee levyä arvottomaksi (pitää muistaa, kuinka kova taso Iced Earthin diskografiassa on). Aliarvostettu levy ansaitsee enemmän huomiota ja kunniaa osakseen.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Hail of Bullets - ... Of Frost and War (2008)


Kuten varmaankin on käynyt selväksi blogistani, minulle vanhan koulukunnan death metal on, onnistuessaan, yksi parhaita metalligenrejä powerin ja rässin ohella. Obituary, Six Feet Under, Deicide, Death… great shit. Lisäksi olen tainnut ääneenkin ihastella Gorefestin rumpali Ed Warbyn työskentelyä Gorefestin lisäksi myös Ayreonissa. Samaten olen monesti kommentoinut, että historia-aiheiset lyriikat ovat riskipeliä kaltaiselleni historiafriikille, mutta ymmärrettävästi Korkeajännitys-tasoiset historialliset kuvaukset ovat varsin houkuttelevia gimmickejä bändeille.



Miksi siis en pidä Hail of Bulletsista? Kaikki palikat ovat kohdillaan: musiikki on ammattitaitoista, sopivan vanhahtavaa döödistä; instrumentit ovat hallussa, erityisesti Warbylla ja solisti Martin Van Drunenilla; lyriikatkin ovat historia, vähemmän yllättäen toista maailmansotaa. Pelkällä järjellä ajateltuna homman pitäisi olla selvää pässin lihaa (onko joskus erehdytty teurastamaan humalaisia pässejä, vai mistä tuo sanonta edes tulee?), mutta kun ei ole. … Of Frost and War on komeasta nimestään ja nimekkäistä muusikoistaan huolimatta melko hengetön teos. Se on soittelua: hyvää soittelua, mutta vain soittelua. Levyä kuunnellessa tulee olo, että bändi sen taustalla pystyisi paljon parempaan, mutta ei saa sitä itsestään irti.



Kenties suurin ongelma on siitä, että … Of Frost and War ei anna mitään uutta. Se on sitä samaa, mitä bändin jäsenistö on jo aiemmin tehnyt: Gorefest, Asphyx, Pestilence ja kumppanit ovat jo soittaneet vastaavia kappaleita, rakentaneet (lyriikoita lukuun ottamatta) samoista palikoista samanlaisia paketteja. Levyn kritisoiminen tavanomaiseksi saattaa tuntua epäreilulta ja tarpeettomalta – liikutaanhan kuitenkin Warbyn ja Van Drunenin mukavuusalueen ytimessä – mutta silti toiveeni levyä kohtaan olivat korkeammalla. Yksipuolinen döödisjyystö on pahimmillaan todella tympeää kuultavaa, ja vaikka … Of Frost and War ei jokaiseen sudenkuoppaan kompastukaan, se jättää silti suuhuni kuivan maun. Eikö tämä leipä ole jo jäystetty moneen kertaan? Eihän tässä ole enää makua jäljellä, pelkkää aiempien ruokailukertojen limaa, sekin kuivuneena...



Miksi siis vaivautua? No, maailmassa ei ole koskaan liikaa ammattitaitoista vanhan koulukunnan döödistä, ja kyllähän Ordered Eastwardin ja Advancing Once Moren kaltaiset rallit saavat jalan tamppaamaan lattiaa. Jos lyriikkagimmick riisutaan, Hail of Bulletsilla ei ole omaa persoonaa, samaa tuttua pyörittelyä, jonka Obituary ja Gorefest ovat tehneet jo aiemmin paremmin.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Eluveitie - Slania (2008)


Puhutaanpa hetki gimmickeistä. Kyseessä on siis, kuten lienee itsestään selvää, muka-sivistyssana, anglismi: englanninkielinen sana, jota käytetään kuin suomenkielistä. Gimmick on kuitenkin paras tietämäni sana sen merkitykselle, ja vaikka yritänkin välttää anglismien käyttöä kirjoituksessani viimeiseen asti, huomaan toistelevani tätä yhtä sanaa milloin missäkin yhteydessä. Gimmick tarkoittaa jotakin irrallista, näennäisen merkittävää lisäystä taideteoksessa, jolla yritetään erottaa se kilpailijoista. Tämä saattaa vaikuttaa varsinaisen asian kiertelyltä – koska sitähän se onkin, pseudo-filosofisena määritelmänä – mutta anna kun selitän sanan esimerkin avulla. Otetaan Arch Enemy. Mitä mietit ensimmäiseksi? Tuskin musiikkia, koska sehän on tavallista melodista döödistä, mitä on kuultu jo niin kovin monesti paremminkin. Ei, mieleesi tulee ensimmäiseksi naisörisijä, luultavasti Angela Gossow. Gossow on taitava örisijä, no question, mutta yhtyeen gimmick on örisijän sukupuoli: musiikista itsessään irrallinen markkinointikikka (”hei jätkä, tsiigaa mikä örisevä muija!”). Montako Gossowin tasoista örisijää maailmassa on? Monta (vaikka hän onkin taitava viemärikurkku), mutta vain hän päätyi kuuluisaksi, koska on nainen.
 

Toinen täydellinen esimerkki gimmickistä on Eluveitie. Yhtyeen musiikki on pääosin tavanomaista melodöödistä ja folkkivaikutteilla leikittelyä. Folkki on kuitenkin juuri se osuus musiikissa, mikä tuntuu monesti päälle liimatulta. Samat melodiat olisi yhtä hyvin voinut soittaa jotenkin muuten kuin säkkipillillä, hurdy-gurdyllä (en tiedä mikä soittimen nimi on suomeksi, jos sillä edes on nimeä), haitarilla ja viululla. Mutta, koska ne on soitettu metallimaailmassa eksoottisiksi katsotuilla vekottimilla, kuulijoille jää mieleen ”se bändi, missä on sata eri soitinta”. Mielestäni yhtyeen musiikki olisi kiinnostavampaa, jos Inis Mona ja samalla koko Slania-lätty olisi soitettu pelkillä ”perussoittimilla”, tuotu folkkivaikutteet tiukemmin osaksi metallia: nyt ne kaiken maailman pillit jäävät irralliseksi kikkailuksi. Kenties jotkut löytävät ratkaisusta syvällisemmän merkityksen, mutta minä en ole koskaan pitänyt Eluveitietä kovin omaperäisenä tai oivaltavana yhtyeenä – olen jo kuullut ”epämetalliset” soittimet valjastettuna metalliin paljon paremminkin (kukapa huomaisi pelkästään kuuntelemalla, että Turisaksessa ei ollut koskettimia, vaan haitari?). Eluveitie vetää kuitenkin kaiken liikenevän huomion mainoskikkaansa, gimmickiin, soittaa kansanmusiikkimelodioita kansanmusiikkisoittimilla perusmetallin päälle.
 

En tarkoita, että musiikki olisi paskaa, koska se ei ole. Slania on ihan ok tuotos. Sen maine on kuitenkin täysin paisuteltu: jos siltä riisuisi turhat pillit, se olisi keskinkertainen melodöödislätty, jollaisia In Flamesin ja Insomniumin kaltaiset bändit ovat tehneet pidempään paljon paremmin. Inis Mona ja Bloodstained Ground ovat perushyviä ralleja, mutta eivät jätä muuta mielikuvaa, kuin että ne oli pitänyt ryydittää jollain vitun viuluilla.


Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vaikeaa, sillä keskustelin äskettäin siskoni kanssa, joka sanoi metallia hyvin konservatiiviseksi, jo monesti kuulluksi musiikkigenreksi, joka välttelee muuttumista. Hän on totta, ja inhoan, että olen Eluveitien suhteen osa tätä tapoihinsa sulkeutunutta rinkiä, jolle kaikki uudet ideat ovat myrkkyä. Ongelmani Eluveitien kanssa ei kuitenkaan kumpua yhtyeen yrityksestä uudistaa folk metalia, vaan siitä kuinka he yrittävät sen tehdä: yhtye ei muuta tai mullista mitään lisäämällä tarpeettomia gimmickejä keskinkertaiseen perusheviinsä, vaan rakentamalla hevinsä kokonaan uudelleen. Vertailukohdaksi voi laittaa vaikkapa Tengger Cavalryn, jolle mongolialainen (!) folk on paljon kiinteämpi osa musiikkia kuin keltteily Eluveitielle. Tengger Cavalry ei pyri lisäämään metalliin folkkia, vaan folkkiin metallia – sen takia sen on paljon kiinnostavampi ja omaperäisempi bändi kuin Eluveitie. Toinen tapa muuttaa metallia, on soittaa folk metallisoittimilla: melodiat ja sointukulut voivat edelleen olla kansanmusiikkivaikutteisia, mutta niiden soittaminen ei-kansanmusiikkisoittimilla (särökitaroilla jne.) on paljon kiinnostavampaa kuin mitä Eluveitie tekee.

Tämän takia Slania on turha levy ja Eluveitie yliarvostettu poppoo. Mielestäni, tietenkin.

torstai 5. toukokuuta 2016

Diablo - Icaros (2008)

Diablon Eternium on kyllä erinomainen tuotos, mutta se ei kolahtanut minulle ensikuulemalla. Vasta useita vuosia myöhemmin, ostettuani silloin uuden Icarosin (taivutappa tässä sitten sana oikein - Icaroksen? Icarosin? Fuck that, man.), annoin levylle toisen mahdollisuuden ja sehän kolisi kovaa. Ahaa-elämykseni Diabloon tuli kuitenkin alunperin Icarosista, ei Eterniumista, vaikka nykyään en ole varma kumpi on levyistä on parempi. Teenpä siis lyhyehkön vertailun syistä, miksi Icaros olisi parempi kuin timanttisen kovalla kappalemateriaalilla höystetty Eternium.

Icaros on tarttuvampi olematta selloutmaisen melodinen. Siinä missä Eternium on hetkittäin jopa ylikorostetun tarttuva - Read My Scars, anyone? - Icarosin koukut ovat paremmin upotettu Diablon ominaissoundiin. Esimerkiksi avausraita Trail of Kings jää välittömästi takaraivoon kummittelemaan (eikä vähiten Jarkko Aholan vahvojen taustavokaaliien ansiosta), mutta se ei ole samalla tavalla hittihakuinen kuin Read My Scars. Olen puhunut ei-niin-itsestäänselvän melodisuuden puolesta aiemminkin (halukkaat voivat vilkaista Persuaderin Evolution Purgatory -tekstini aiheesta), mutta harvoin yksi bändi osoittaa pointtia kahdella eri levyllä. Tärkeintä on siis se, että ei-niin-itsestäänselvät koukut kestävät paljon paremmin aikaa ja kuuntelukertoja, missä välittömän helpot kertosäemelodiat saattavat aluksi olla tarttuvampia, mutta kuluvat toistuvilla kuunteluilla - riippuen siitä, mitä kuulija musiikilta haluaa, välittömämpi tarttuvuus on joko hyvä tai huonoa asia. Minulle, musiikin suurkuluttajalle (mistä olen ylpeä), Icaros päätyy Eterniumia useammin soittimeeni, koska kappaleet vetävät jokaisella kuuntelukerralla syvemmälle perässään, siinä missä Eterniumin ote on jo livennyt; nykyään taidan osata melkein kaikki Icarosin biisit ulkoa.

Icaros on monisävyisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että Eternium olisi yksiulotteinen pop-lätty (koska sitä se ei todellakaan ole), mutta siinä missä Eterniumin monipuolisuus tuntu rikkonaiselta, monipuolisuudelta monipuolisuuden takia, Icaros omaa selkeämmin sävyjä tekemättä ekskursioita omalta ydinalueelta. Tätä on vaikeahko selittää kunnolla, mutta Icarosilla kappaleet kuulostavat vain ja ainoastaan Diablolta, mutta niiden välillä on todella paljon variaatiota, vaikka siihen ei välittömästi ensikuuntelulla kiinnitä huomiota. Eterniumilla, vastaavasti, kappaleet ovat kyllä erinomaisia, mutta ne toimivat erillisinä tekeleinä. Verrataan koko hommaa road trippiin: Icaros on koko reissuporukan yhteinen matka, jossa mennään yhteisesti sovitulla tavalla määränpäätä kohti; Eterniumilla kukin reissuporukan jäsenistä tekee omia päivittäismatkoja, vaikka yhdessä edetäänkin summittaisesti sovittua määränpäätä kohti. Onko tässä mitään järkeä? En tiedä, minulle on.

Icaros on paremmin rakennettu levy. Kenties tämä on jo kahden edellisen pointin rivien väleissä, mutta syvennytään nyt siihen kuitenkin erikseen. Kuten edellisessä kappaleessa sanoinkin, Eterniumin kappaleet ovat erinomaisia mutta erillisiä toisistaan, kun Icaros on tiukasti kokonaisuus. Icaros, vaikka ei olekaan konseptilevy, on kuunneltava alusta loppuun, sillä jokainen kappale vie kokonaisuutta eteenpäin ja tuo jotain lisää kuuntelulle: vaikka kappaleet toimivat hyvin yksinkin, levyn koko tehon saa vasta koko kolmevarttisen matkan käytyä. Jokainen kappale tuo uusia palikoita legotorniin, kielikuvaa venyttäen entisestään. Eterniumilta en tätä kuule, edes suunnilleen, vaan siinä kappaleet - kuinka erinomaisia tahansa - ovat vain kappaleita, jotka seisovat tai kaatuvat omilla meriiteillään. Icarosin rallit tukeutuvat toisiinsa ja ovat täten yhdessä vahvempia kuin paraskaan Eterniumin biisi yksistään.

Silti, vaikka olen koko tämän tekstin puhunut Icarosin puolesta, en ole täysin varma, että se on levyistä parempi. Se on kestänyt aikaa paremmin, sitä ei voi kieltää, mutta tekeekö ajan tuhoavan voiman vastustaminen siitä absoluuttisesti parempaa? Toisaalta sen on myös tarvinnut selvitä neljä vuotta lyhyemmän aikaa, joten sekin saattaa vaikuttaa. Sanotaanko vaikka 85:n prosentin varmuudella, että Icaros on Diablon paras levy; 10% annan Eterniumille ja 5% Silvër Horizonille. Tämä ei vähennä muiden levyjen tasoa tippaakaan, vaan korostaa entisestään kuinka tiukka lätty Icaros onkaan.

P.S. Jos joku ihmettelee, mitä helvettiä Salkkareiden Ismo (eli näyttelijä Esko Kovero) tekee Diablon levyllä lukemassa merisäätä, minulla ei siihen ole vastausta. Olen ihmetellyt samaa kahdeksan vuotta.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Deicide - Till Death Do Us Part (2008)

Deiciden uralla on mielenkiintoinen kehityskaari: se aloitti tekemällä joitakin death metalin tärkeimpiä ja parhaita levyjä, taantui huonon levysopparin loppuvaiheissa täyspaskaksi ja uuden levy-yhtiön helmassa bändi teki ensin kelvollisen plätyn (Scars of the Crucifix) ja erinomaisen (The Stench of Redemption). Till Death Do Us Part on tässä jatkumossa seuraava levytys, eli mestariteoksen jälkeinen tuotos; sille oli, ennen julkaisuaan, tasan kaksi mahdollisuutta: joko se osoittaisi, että The Stench of Redemption ei ollut ainutkertainen napakymppi, tai sitten se osoittaisi päinvastaisen. Valitettavasti Till Death Do Us Part on hävyttömän tylsä ja monotoninen levy, jossa huomattavinta on sen samanlaisuus ja toisaalta erilaisuus edeltäjäänsä.

Peruspalikoissaan Till Death Do Us Part on hyvinkin samankaltainen kuin edeltäjänsä: samaa hyvin deicidemäistä döödistä, Glen Bentonin suunnilleen artikuloimilla satanistilla lyriikoilla ja niukasti käytetyillä melodisilla liideillä. Samaan aikaan se ei voisi olla kauempana edeltävästä levystä: siinä missä The Stench of Redemption tuntui aidosti kiukkuiselta ja oivaltavaltakin kokonaisuudelta, mistä ei voinut leikata mitään pois heikentämättä sitä, Till Death Do Us Part on pelkkää jyystöä jyystön takia, kappaleita täyttämään lyhyen levyn kesto ja laiskasti sävellettyä pyörittelyä. Kun musitelen The Stench of Redemptionia, mieleeni tulee visioita rankasta, vihaisesta ja silti koherentista kokonaisuudesta - pystyn osoittamaan monia yksityiskohtia, jotka jäivät mieleen ensikuulemalla. Till Death Do Us Partista jää mieleen vain turta ärtymys, kun mikään yksityiskohta ei jääkään takaraivoon, sekä levyn onnistuneimman (en käytä sanaa "paras", koska se tuntuisi likaiselta) kappaleen Horros in the Halls of Stone koukunkaltainen kertosäe. Muista kappaleista ei yksinkertaisesti jää mitään alitajuntani haaviin. Ne alkavat, kestävät aikansa ja päättyvät. Death metalin, etenkin, pitäisi kyetä parempaan, sillä harva asia on rasittavampaa kuin yhdentekevä döödis.

Onko Till Death Do Us Part Deiciden huonoin levy? Ei, se titteli menee edelleen kahdelle viimeiselle Roadrunner-levylle, mutta se ei tee siitä hyvääkään. Pitää muistaa, että kaksi viimeistä Roadrunner-levyä ovat niin luokattoman paskoja, että hirvittää ajatellakin saati kuunnella. Niiden rinnalla Till Death Do Us Part on ihan ok, jopa siedettävä, mutta jos (ja kun) vertailukohdaksi asetetaan The Stench of Redemption tai kaksi tai kolme ensimmäistä lättyä... Ei, juu ei. Sanalla sanoen levy on pettymys, rankka sellainen. Till Death Do Us Partin jälkeen kiinnostukseni nyky-Deicideä kohtaan on romahtanut täysin, enkä ole edes vaivautunut hankkimaan uusia tekeleitä, vaikka alekoreissa ovatkin tulleet vastaan. Se kertoo omaa kieltään pettymykseni syvyydestä.