Iced Earth - The Crucible of Man (Something Wicked Part 2) (2008)

Minulle Iced Earth on tehnyt vain yhden huonon levyn - yhden ylipitkän, täysin yhdentekevän, laiskasti sävelletyn ja välinpitämättömästi toteutetun levyn, jota en kuuntele ellei ole aivan pakko tai ellen epäile unohtaneeni, kuinka huono se oikeastaan olikaan. Monille muille Iced Earth on tehnyt kolme (kenties neljä) susipaskaa levyä, vielä putkeen: The Glorious Burden, Framing Armageddon sekä The Crucible of Man. Kyllä, nämä ovat ehdottomasti Iced Earthin heikompaa tarjontaa, mutta silti esimerkiksi The Glorious Burdenilta löytyy myös Iced Earthin paras kappalekokonaisuus, Gettysburg 1863. Myös oma inhokkini löytyy näistä kolmesta, mutta se ei ole - kenties yllättävästi - käsittelyssä oleva The Crucible of Man, vaan sen edeltäjä Framing Armageddon, jonka lyttäsin joku aika sitten omassa blogitekstissään. Vaikka melkein kaikille muille Iced Earth -faneille maailmankaikkeudessa The Crucible of Man on pohjanoteeraus, pohjakosketus molemmin käsin, mielestäni se on tasavahva ja oikeastaan melko onnistunut teos.

Kyllä, se on turhan pitkä ja joitakin kappaleista voisi jättää väliin, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta hyvä. En löydä levyltä ainuttakaan täysin epäonnistunutta biisiä, vaan kaikilla on oma punainen lankansa, koukkunsa sekä tarkoituksensa. Jotkin lyhyemmistä ralleista - Minions of the Watch, yksi mainittakoon - ovat paremmin palasia tästä kokonaisuudesta kuin Framing Armageddonilla. Kaiken kaikkiaan The Crucible of Man on kuin Framing Armageddon, mutta parempi, sisältäen enemmän intohimoa ja ideaa.

Monille levy tuntuu heikolta varmaankin sen takia, että kappaleet ovat pääosin keskitempoisia, eikä Disciples of the Lien ja Violaten kaltaisia riffijyriä ole kuin yksi tai kaksi. Ymmärrän näkökannan täysin, sillä itsekin odotin räväkämpiä ralleja ensimmäisellä kuuntelullani, mutta muutaman pyöräytyksen jälkeen ymmärsin, etteivät ne olisi sopineet levyn tunnelmaan niin hyvin. Ja kun lopulta Divide Devour iskeytyy kasvoille kolmantenatoista (!) biisinä, odotus palkitaan, Helvetti päästetään irti ja niin edelleen. Kontrastin kautta, ihmiset, kontrastin kautta: nopeus puuduttaa, jos sitä harrastaa sen itsensä takia. Puhumattakaan siitä tosiseikasta, että jotkin keskitempoisista biiseistä ovat bändin parhaiten onnistuneita: pidän edelleen kiinni siitä, että I Walk Alone ja Behold the Child sekä Come What May ovat sanalla sanoen erinomaisia, jopa nerokkaita.

Osaltaan myös Matt Barlow'n lyhyt paluu Iced Earthin keuloille ei voi olla vaikuttamatta kokonaisuuden laatuun. Kaikki kunnia Ripper Owensille, mutta kenties hän ei saanut itsestään parasta irti keskinkertaisen ja varsin yhdentekevän materiaalin kanssa. Harbringer of Faten kaltaiset kappaleet eivät toimisi kenenkään muun laulamina yhtä hyvin, ja se on kylmä fakta.

Lopuksi on myönnettävä, että kuten aina ennenkin, mielipiteeni on täysin subjektiivinen, mutta tällä kerralla kenties enemmän kuin muulloin. Olen Iced Earth -fani, no question about it, ja The Crucible of Man oli ensimmäinen ostamani levy bändiltä. Se ei voi olla vaikuttamatta näkökulmaani ja jääviytyneeni levyä kohtaan. Kenties se on peräisin musiikillisesta Tukholma-syndroomasta, mutta pidän yhä kiinni näkemyksestäni, että kyseessä ei ole edes lähes bändin heikoin levytys. Ei, The Crucible of Man ei ole edes samassa piirikunnassa niiden oikein mestariteosten kanssa, mutta se ei tee levyä arvottomaksi (pitää muistaa, kuinka kova taso Iced Earthin diskografiassa on). Aliarvostettu levy ansaitsee enemmän huomiota ja kunniaa osakseen.