Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.
Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.
Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.
Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti