Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)

Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.

Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Crimson Glory ja etenkin häikäisevä Transcendence ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt Strange and Beautiful on huono ja paluulevynomainen Astronomica keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos Astronomican kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita Astronomica, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena Astronomica on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.

Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja Grand Illusion on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat Shadowland ja New World Messiah, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. Grand Illusion, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin Against the World tai Never Die onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli Fools Never Die pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli Against the World. Suhteellisen nuiva asenteeni Grand Illusioniin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin Grand Illusionin ja Shadowlandin samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.

Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska The Burden of God on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä Final Procession, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly The Burden of Godiin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että The Burden of God on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, The Dominion Gate (Part III) on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.

Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: Grand Illusion on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla Astronomicalle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin The Burden of Godilla. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.