torstai 9. toukokuuta 2019

Gojira - Magma (2016) & Hammerfall - No Sacrifice, No Victory (2009) & In Flames - Sounds of a Playground Fading (2011)


Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.

Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa – edellisen kerran, kun kuuntelin From Mars to Siriusin, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta toisensa jälkeen. Voin kuunnella The Heaviest Matter of Universe -tasoisen biisin koska vain ja olla (vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan minua kelkkaansa.

Magma on yhtyeen fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen haalinut From Mars to Sirius: Magma tuntuu raa’alta, silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään” -tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi Silvera omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen – en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta keitos ei silti maistu.

Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä, että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys meni romukoppaan vuoden 2014 (r)Evolutionin myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä seurannut Built to Last oli taas selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa Dominationia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla) biisillä.

Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit pistivät ilmoille No Sacrifice, No Victory -lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä, ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä kuin avaus- ja sinkkuraidan Any Means Necessary ja The Knackin My Sharona -raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. Any Means Necessary jäi mieleen jo ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä: biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän My Sharonasta voi sanoa, sen parempi. Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin kuin aiemmin tai (r)Evolutionilla. Turhauttava bändi.

Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä, osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä Come Clarity oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen Colonyn tai edes Reroute to Remainin tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian Come Clarityn jälkeen luovutin In Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa, kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin omaperäistä ja toimivaa musiikkia.

Sounds of a Playground Fading on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. Esimerkiksi Where the Dead Ships Dwell, All for Me ja Fear Is the Weakness ovat ihan päteviä ralleja. Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi päättyä The Atticin myötä eikä kukaan menettäisi mitään – jo The Attic on niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa ilman Jester’s Dooria tai Liberationia. Helposti. Levyn alkupuolen ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti