Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta
olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta
samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.
Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei
vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa –
edellisen kerran, kun kuuntelin From
Mars to Siriusin, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en
ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea
on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien
vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta
toisensa jälkeen. Voin kuunnella The
Heaviest Matter of Universe -tasoisen biisin koska vain ja olla
(vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen
jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan
minua kelkkaansa.
Magma on yhtyeen
fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä
edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen
takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen
haalinut From Mars to Sirius: Magma tuntuu raa’alta,
silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään”
-tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana
hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi Silvera
omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja
kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa
siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan
päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen –
en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni
siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan
yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta
keitos ei silti maistu.
Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut
erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa
jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä,
että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys
meni romukoppaan vuoden 2014 (r)Evolutionin
myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä
seurannut Built to Last oli taas
selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa Dominationia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla)
biisillä.
Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit
pistivät ilmoille No Sacrifice, No Victory
-lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on
musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä,
ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun
läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen
kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä
kuin avaus- ja sinkkuraidan Any Means
Necessary ja The Knackin My Sharona
-raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. Any Means Necessary jäi mieleen jo
ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä:
biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi
saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän My Sharonasta voi sanoa, sen parempi.
Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin
kuin aiemmin tai (r)Evolutionilla.
Turhauttava bändi.
Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa
pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat
olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä,
osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä Come Clarity oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen Colonyn tai edes Reroute to Remainin tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian Come Clarityn jälkeen luovutin In
Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa,
kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt
lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen
keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä
mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin
omaperäistä ja toimivaa musiikkia.
Sounds of a
Playground Fading on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono
levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja
ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että
se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on
siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. Esimerkiksi Where the Dead Ships
Dwell, All for Me ja Fear Is the Weakness ovat ihan päteviä
ralleja. Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi
päättyä The Atticin myötä eikä kukaan
menettäisi mitään – jo The Attic on
niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki
biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa
ilman Jester’s Dooria tai Liberationia. Helposti. Levyn alkupuolen
ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko
In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn
jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua
uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti