torstai 23. toukokuuta 2019

Kalmah - The Black Waltz (2006) & Katatonia - The Great Cold Distance (2006) & Kamelot - Haven (2015)

Tällä blogitekstillä on hassu teema: Ka-alkuisia bändejä, joita en ole aiemmin tajunnut täysin, mutta joita yritän jälleen tajuta. Bear with me.

Kalmah on, edelleen, niitä yhtyeitä, joista minun pitäisi kaiken järjen ja järjettömyyden perusteella olla into pinkeänä, mutta kun ei vaan lähde. Olen jo aiemmissa kirjoitelmissani yrittänyt käsitellä sitä, mistä tuo... jos ei nyt inhoni, niin ymmärtämättömyyteni... on kummunnut. Muistaakseni (en jaksa tarkistaa) tulin siihen tulokseen, että Kalmah ei ole riittävän överi missään tekemässään jutussa: lyriikat ovat tavallisia, soitossa ei ole älytöntä teknisyyttä, musiikista puuttuu taidemetallinen tunnelmallisuus, biisit eivät ole tarttuvia eivätkä vastaavasti myöskään mitenkään erityisen koukeroisia. Kaikissa aspekteissa musiikissaan Kalmah jää juuri sinne uncanny valley -akselille, josta en ole saanut hilattua sitä ylös.

The Black Waltz on monien mielestä yhtyeen paras levy ja siltä löytyy paras yhtyeeltä koskaan kuulemani kappale, The Groan of Wind, mutta jälleen... Ei vaan lähde. Petri Kokko on riittävä muttei poikkeuksellinen örisjä. Sävellystyö on riittävää muttei huikeaa. Ja niin edelleen, jälleen, aina. Olen kuunnellut levyn nyt liioittelematta viisitoista kertaa, mutta jokaisella kerralla olen laskenut biisejä ja minuutteja sen päättymiseen. Mitään vikaahan levyssä ei ole, mutta se ei tee mielestäni mitään osa-aluetta niin hyvin, että saisin koko musiikillisen paletin naksahtamaan kohdilleen sen kautta. Esimerkiksi Opeth aukeaa minulle ajoittain juuri Mikael Åkerfeldtin örinöiden kautta, Bob Dylan lyriikoillaan ja niin edelleen. Kalmahilla ei ole mitään poikkeuksellista, joka ohjaisi kuunteluani haluttuun suuntaan. Ehkä taas parin kuukauden tai vuoden päästä annan yhtyeelle uuden mahdollisuuden (Palo on kuulemma kova kiekko), mutta nyt haluan levyn vain pois silmistäni.

Katatonia on toinen bändi, jolle olen mielestäni antanut useita mahdollisuuksia ja jonka kanssa olen päässyt lähelle ymmärrystä, mutta ymmärrykseni on hiipunut pois. Yhtyeen klassikkona pidetty (Åkerfeldtin örinöillä ryyditetty, huom.!) Brave Murder Day on hyllyssäni, lähes kuuntelematta; myöhempi Tonight's Decision on soinut useammin, mutta sekään ei ole tuntunut mitenkään erityisen omalta. Yhtyeen "depressive rock/metalliksi" luokiteltava musiikki on kuin Sentencediä ilman parasta tarttuvuutta tai sysimustaa huumoria.

The Great Cold Distance on kuulemma mestariteos. Itse en saa siitä paljoakaan irti. Kappaleet ovat varsin simppeleitä neliminuuttisia ralleja, jotka kyllä kuuntelee, mutta kun niitä on levyllä kaksitoista eikä niiden välillä ole suurta variaatiota, mielenkiintoni hiipuu samalla tavalla kuin ymmärrykseni yhtyeen varhaisemmista mestariteoksista. Jonas Rensken vokaalit ovat makuuni liian ohuet, vaikka ne sopivatkin erinomaisesti yhtyeen soundipalettiin - mutta, kuten biisien kohdallakin, ne eivät riitä kantamaan maaliviivalle saakka, ainakaan minulle. Monet muut kuuntelijat tuntuvat olevan sillä kannalla, että mitään tätä parempaa ei ole eikä tarvitsekaan olla (8.7 on korkea keskiarvo MetalStormissa). Levyn kuuntelun jälkeen saatan valikoida minkä tahansa levyn biiseistä ja miettiä, että täähän oli ihan hyvä biisi, miksi olen näin kriittinen tätä kohtaan, mutta kun kuuntelen toisen biisin, muistan. Liian monotonista, liian ponnetonta, liian helposti taustamusiikiksi taantuvaa.

Kamelotista olen pitänyt jo aiemmin, sanotaan se nyt tähän alle. Etenkin yhtyeen kultakauden levyt (2001 - 2007) ovat kovia kiekkoja, mutta ennen yhtyeen uusinta, The Shadow Theorya - jota ilmeisesti kaikki muut kuin minä pitävät yhtyeen heikoimpana sitten alkuaikojen - nykymuotoinen Kamelot ei lähtenyt kunnolla. Myönnän, että monet väliin jäävistä levyistä käväsivät luureissani vain pikaisesti, mutta käväisivät kuitenkin. Annoin The Shadow Theorylle erittäin korkean arvosanan Impessä enkä kadu sitä tippaakaan, koska se levy avasi minulle uudelleen tien Kamelotin maailmaan. Samalla kun se avasi väylän bändin pariin, tiesin joutuvani levyostoksille.

Havenin, yhtyeen toiseksi uusimman levyn, löytäminen ei ollut kuitenkaan niin simppeliä: vaikka levy on vain pari vuotta vanha, sitä ei ole missään midpricena tai edes täyshintaisena. Onnistuin kuitenkin, ilmeisen kovalla tuurilla, bongaamaan yhden kappaleen erään suomalaisen levykauppaketjun myymälästä ja vaikka kiekko oli lähes täyshintainen, ostin sen.

Ja helvetin hyvä niin: Haven on vähintään yhtä hyvä kuin The Shadow Theory. Koukkuja, huikeita melodioita, Tommy Karevikin päräyttävät laulut, jättimäinen määrä uudelleenkuunteluarvoa, ei yhtään huonoa biisiä... Kyllä kelpaa, ai saatana. Olin jo ensimmäisen biisin, Fallen Starin, jälkeen leuka lattiassa - ai näinkö hyvää settiä tää olikin, miksi en ollut aiemmin häkeltynyt tästä? Leuan keräilyssä on kulunut nyt joitakin viikkoja, ehkä kuukausia. Häikäisevä levy, kovan hintalappunsa arvoinen, monin kerroin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti