Bob Dylan - Bringing It All Back Home (1965) & Bob Dylan - Blood on the Tracks (1975)

Dylan, Dylan… Tätäkö se antiheviherääminen teettää? Että hankkii kaksi Bob Dylanin levyä parin päivän sisään? Että luukuttaa niitä lähes yksinoikeudella? Helvetti, toisen kanssa tein jotakin sellaista, mitä yleensä välttelen: tilasin sen kauppaan odottelun ja kiertelyn sijaan.

Bringing It All Back Home on uudemmista Dylan-hankinnoistani musiikillisesti puhuttelevampi, kiitos rämisevämmän ja rokkaavamman yleisilmeen. Tai siis, yleisilmeen sijaan ensimmäisen puoliskon ilmeen. Levy on kaksijakoinen tapaus: toisaalta sen ensimmäinen puolisko on rokkaavampaa, melkein autotallirockilta soundaavaa rämistelyä – kuuluisa Subterranean Homesick Blues on levyn avausraita – ja jälkipuolisko tutumpaa, turvallisempaa ja minimalistisempaa folk-Dylania. Uskallan väittää, että Bringing It All Back Home on helpoin niistä Dylanin levyistä, jotka omistan, ainakin kaltaiseni hevijäärän näkökulmasta, koska se tarjoilee hivenen tuttua ryminää ja runttaa (helvetti, Outlaw Blues menee jo atonaaliseksi!) mutta silti sieltä löytyy paljon sitä Dylania, josta hänet yleensä tunnetaan. Minulle levyn biiseistä ovat kolahtaneet parhaiten tähän mennessä tajunnanvirtamainen Bob Dylan’s 115th Dream sekä yhtä aikaa koskettava että tarttuva It’s Alright Ma (I’m Only Bleeding) – nämä ovat myös levyn kaksi pisintä biisiä, vaikka eipä sillä Dylanin kohdalla ole niin väliä.

Blood on the Tracks on puolestaan vaikeampi tapaus, sillä se on todella hillitty ja minimalistinen levy. Se taitaa olla akustinen – joskaan ei pelkästään Dylanin esittämä. Juuri musiikillinen vähäeleisyys sopii levyn tunnelmaa todella hienosti, koska sanoitukset ovat abstraktien sanailotulitusten sijaan henkilökohtaisia kertomuksia, joissa Dylan ruotii avioeroaan. Etenkin avausraita Tangled up in Blue on pysäyttävää kuultavaa, kiitos kolmella eri aikatasolla kulkevan rakkaus- ja erotarinan. Myös esimerkiksi If You See Her, Say Hello kuvaa aikuismaista lähestymistapaa parisuhteen päättymiseen turhan ja rasittavan angstimelodraaman sijaan. Blood on the Tracks on henkilökohtainen levytys, jota monet pitävät Dylanin parhaimpiin kuuluvana, mutta ainakin minulle se on jäänyt (vielä) hivenen etäiseksi, sillä sen musiikillinen ilme on makuuni turhan yksipuolista. Lisäksi, Idiot Windin kohdalla Dylanin laulu on sen verran rasittavaa yliyrittämistä, että joudun kerta toisensa jälkeen harkitsemaan jaksaako sen mittavan keston kuunnella loppuun saakka.

Kysymys levyjen paremmuudesta on kuitenkin vaikeampi pala, koska ne ovat sen verran erilaisia. Tällä hetkellä, ainakin, menisin sanomaan Bringing It All Back Homea paremmaksi, kiitos sen musiikillisen monipuolisuuden, mutta Blood on the Tracksin lyriikat ovat selvästi parempia ja puhuttelevimpia. Jos kaipaan taustamusiikkia ruuhkametroon, valikoin Bringing It All Back Homen – jos haluan makoilla sohvalla ja kuunnella postmodernin ajan trubaduuria, valikoin Blood on the Tracksin.  Kaikista omistamistani Dylaneista Highway 61 Revisited taitaa kuitenkin viedä kärkipaikan, Desolation Row’n mitalla.