While Heaven Wept - Suspended at Aphelion (2014)

While Heaven Wept on erikoinen bändi, koska heidän luokitteleminen mihinkään edes suuntaa-antavaan genrelokerikkoon ei toimi. Bändi aloitti tekemällä doomia, mutta 2010-luvun levytykset eivät ole enää doomahtavia, vaan progehtavia ja ajoin powerihtavia, mutta koska tempot ovat järjestelmällisesti niin matalalla, musan kutsuminen poweriksi on kokonaisvaltaisen väärin. Ehkä se on siis vain progea, mene ja tiedä taas näistäkin genrerunkkauksista. Innostuin bändistä, kun kuulin lyriikka-/musavideobiisin Icarus and I, joka on edelleen suosikkini bändiltä (vaikka perehtyneisyyteni poppooseen onkin ohut): tunnelmallinen ja hidasliikkeinen, mutta silti täynnä draamaa ja variaatiota sekä selkeä kertosäekoukku. Hyvä biisi, vaikka ei missään nimessä erinomainen; riittävän hyvä saadakseen minut tsekkaamaan koko levyn, jolta toivoin lisää samaa.

Tavallaan Suspended at Aphelion on juurikin tuota samaa, mutta venytettynä seitsemän minuuttisesta biisistä noin puoleen tuntiin ja kymmeneen ralliin. Levyssä yllättävää on sen vähäeleisyyden lisäksi lyhyys: kun sinkkulohkaisuna on seitsemän minuuttinen ja tunnelmallinen (mutta silti varsin tavanomaisella biisirakenteella siunattu) kappale, on hieman yllättävää, että kaikki levyn muut biisit ovat selvästi tätä lyhyempiä. Levyn loppupuolen - eli kappaleet nro 6 - 11 - ovat (yhtä lukuun ottamatta) korkeintaan kaksi ja puoli minuuttisia välähdyksiä. Kun yritin ymmärtää levyä näiden sirpalemaisten sävellysten kautta, päädyin pelkkään umpikujaan, sillä Suspended at Aphelionia ei pidä kuunnella niin: se on kokonaisuus, yksi noin nelikymmenminuuttinen biisi. Ongelma tässä tulkinassa, puolestaan, on kappalemateriaalin keskinkertaisuus. Jokainen biisisirpale kuulostaa liiaksi samalta ja kokonaisuutena kiekon kuunteleminen on varsin puuduttavaa, kun musiikillista draamaa löytyy levyltä lähinnä lyhyinä pyrähdyksinä, kuten vaikkapa Ardorin puolivälistä ja niin edelleen. Onnistuneempina hetkinään levy on varsin tehokas, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta kokonaisuus olisi tarvinnut vielä melkoisesti duunia pysyäkseen kiehtovana alusta loppuun.

Myöskään maneerinen sävellystyöskentely ei auta levyä, koska jokainen laulumelodia on kuin vasemmalla kädellä tehty variantti: aloitetaan pitkällä nuotilla, nostetaan siitä hieman, muutaman sanan/nuotin verran nopeampaa, lopetetaan pitkähköön nuottiin ja aloitetaan uudelleen, aina ensimmäisellä iskulla ja pitkällä nuotilla. Kuudennen biisin kohdalla tämä kaava alkaa olla jo painajaismaisen tuttu, eikä vaadi kovin suuria selvännäkijänlahjoja kyetä ennustamaan melodioita. Karrikoin tietenkin hieman, mutta vähemmän kuin moni ehkä haluaisi kuvitella.

Ei Suspended at Aphelion huono levy ole, mutta se tuntuu aavistuksen raakileelta. Jos kiekolla olisi enemmän variaatiota ja etenkin laulumelodioiden kanssa olisi sopinut kokeilla enemmän, levy olisi jo "ihan hyvän" sijaan oikeasti hyvä.