Verjnuarmu - Ruatokansan uamunkoetto (2008)

Verjnuarmu oli ilmaantuessaan 2006 kiinnostava uusi tuttavuus: savvooksi vyännetty hevi oli samaan aikaan tuttua että vierasta. Etenkin esikoislevyn Muanpiällinen helevettiin (vannon, että nämä savonkieliset nimet ovat vaikeimpia kirjoittaa - jopa pahempia kuin ruotsinkieliset) sinkkulohkaisu Laalavat jouset soi esi-Youtube-aikana paljon musiikkitelevisiokanavien metalliohjelmissa. Ei siinä, ihan kelvollinen ralli. Sen jälkeen yhtye vaipui jonnekin, pimentoon, unohdukseeni, vaikka tokihan yhtyeen uudet levyt noteerasin, joskin pelkkinä niminä, trivilialiteetteina. Sitten, vuoden 2014 paikkeilla, törmäsin yhtyeen toiseen levyyn, Ruatokansan uamunkoeton, divarissa muutamalla eurolla. "Noh", ajattelin, "kyllähän se yksi musavideobiisi oli ihan kelvollinen ralli." Siispä otin levyn talteen.

Ruatokansan uamunkoettoa ei juuri tullut kuunneltua. Pyöräytin toki levyn kerran tai pari ennen kuin asettelin sen levyhyllyyni, mutta en sen jälkeen käytännössä kertaakaan. Nyt, koska levyhyllyni on (yhä edelleen) muuton jäljiltä kasaamatta, levy on jossain pohjan pohjimmaisina - tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen levyn kappaleita Youtubesta, koska kyseessä on yhtyeen levyistä ainoa, jota ei Spotifysta löydy, on juurikin yhtyeen toinen levy. Yritän sanoa, ettei minulla ole vahvaa mielipidettä levystä suuntaan tai toiseen: se on toisaalta hyvin tehty levy, jonka kappaleissa on vankkaa ammattitaitoa ja niin edelleen, mutta toisaalta se ei herätä mitään mielipidettä, suuntaan tai toiseen. Myönnän, että minun pitäisi kuunnella levyä enemmän, sillä en todellakaan ole vielä sen sisässä, mutta tällä hetkellä kuunteleminen on hitusen vaikeaa... Minä tykkään kuunnella musaa, kun teen jotain muuta, ja kun istun koneella, musan kuuntelu putoaa prioriteettilistassa alas.

Haluan vain blogitekstin ilmoille, hypätä seuraavaan levyyn, koska siitä minulla on vahva mielipide. Jos odotan sitä, että saan levyhyllyni pystyyn tai että jumalalliset internetin voimat pieraisevat koko Ruatokansan uamunkoeton Spotifyhin, tekstin tekeminen venähtää ainakin kuukaudella. Se ei ole vaihtoehto. Siispä tapan aikaa, viivyttelen ja kaartelen tieni sanamäärän alarajoille saakka, kunnes lopetan tekstin ilman mitään pointtia tai johtopäätösvirkettä. Se olisi hyvin postmodernia.