Behemoth - Satanica (1999)

Minä, kuten varmasti monet muutkin, tutustuin Behemothin musiikkiin vasta tällä vuosituhannella. Nykymuotoinen Behemoth on toinen suurista Puolan lahjoista death metalille (toinen on Vader, jos jäi epäselväksi), mutta yhtye ei aloittanut siten: kolme ensimmäistä tuotosta (varhaisin on jo vuodelta 1995, jolloin Nergal oli teini-ikäinen!) ovat aitoa black metalia. Satanica, yhtyeen neljäs levy, oli käännekohta bändin uralla, sillä siinä esiteltiin ensimmäistä kertaa matalammalta rouhivat kitarat sekä "blackend death metal" -soundi. Termi tai soundi ei ollut Nergalin keksintö (olihan esimerkiksi Belphegor tehnyt samankaltaista settiä jo liki vuosikymmenen), mutta Behemoth kiilasi kertaheitolla kilpailijoiden ohi erittäin väkevällä levyllä.

Satanica on kasvanut kuuntelujen myötä paljon. Ensimmäisellä kerralla, juuri levykaupasta palattuani, en pitänyt levystä, koska se ei ollut hieman black metalilla maustettua deathia - kuten Zos Kia Cultus (Here and Beyond) tai Demigod - vaan em. alalajien hybridi. Vain hieman yli puolituntinen ei antanut armoa, ja vaikka odotinkin sitä, levy ei vastannut odotuksiani ja jäi täten hyllyyn lojumaan. Aika-ajoin vuosien varrella olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemasta sitä, ja nyt pidän sitä yhtenä Behemothin parhaista.

Satanica on erinomainen esimerkki siitä, miten kaksi alagenreä kohtaavat toisensa ilman että kumpikaan dominoi toista. Otetaan esimerkiksi LAM, joka on hyvin lähellä black metalia - ainakin näennäisesti - mutta kun siihen keskittyy, death metallisempi ote paljastaa (rumaa? epämuodostunutta?) päätään. Sama toimii toisinpäin; levyä ei siis voi lähestyä kummastakaan suunnasta, vaan se on hyväksyttävä sellaisenaan. Tämä ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. Kahdeksan biisiä tarjoavat juuri riittävästi vaihtelua, että kuuntelija ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen - esimerkkinä otettakoon lähi-itämäiset (on se sana), taustalle miksatut puhtaat laulut Ceremony of Shivassa.

Tai koko Chant for Ezkaton 2000. Liian monesti, kun puhutaan Satanicasta - toisinaan koko Behemothista - keskustelu ajautuu tästä, kohtuullisen vaikeasti lausuttavaan ja kirjoitettavaan palaseen neroutta. Hämmentävintä kappaleen neroudessa on se kuin äärettömän yksinkertainen sävellys se on: koko sävellys rakentuu häkellyttävästi yhden sahausmelodian varaan, jossa taitaa olla alle puolitusinaa eri nuottia. Kun päälle läimäytetään tappavan hyvä "taustariffi" ja Nergalin muusta levystä täysin poikkeava tulkinta... Behold, a piece of brilliance. Se on kuultava, jotta sen uskoo - se vain toimii, uskokaa jos siltä tuntuu.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että miksi yhtye on halunnut väkisin yrittää tehdä levystä pitemmän kuin se on? Levyllä on kahdeksan biisiä, mutta laitappa kiekko tietokoneelle ja, lo, niitä onkin reilusti yli neljäkymmentä. No, vastaus on se, että kaikki kappaleet 9-44 (muistaakseni) ovat pelkästään neljä sekuntia hiljaisuutta ja 45. biisi on piilotettu kaiken turhuuden taakse. En ymmärrä ensinnäkään miksi sävellyksiä pitäisi piilottaa ja miksi vielä näin nurinkurisella tavalla. Is this art or what?

Satanica olisi kuulemisen arvoinen pelkästään päätösbiisinsä takia. Kun muu materiaali ei kalpene kuin hieman Chant for Ezkaton 2000:nen nerouden edessä, on kyseessä hyvä paketti ja oppitunti genrehybridien tekemisestä.