Rage - Ghosts (1999)

Kun tapasimme Ragen tässä blogissa ensimmäistä kertaa, oli vuosi 1987 ja Rage, kuten monet silloin tulevat saksalaiset power-suuruudet, teki speed metalia hyvinkin (väärällä tavalla) kyseenalaisilla lyriikoilla. Vuosituhannen loppuessa samainen yhtye teki hyvinkin melodista poweria ja heitti keikkaa sinfoniaorkesterin kanssa, vaikka suuri nimi Rage ei ole koskaan ollut, korkeintaan suhteessa - samassa mielessä kuin Grave Digger tai Gamma Ray. Se, mikä kuitenkin edellämainituilla bändeillä on, mitä Ragelta puuttuu, on selkeä "hittilevy", eräänlainen läpimurto; okei, Trapped! oli pienimuotoinen läpilyönti, mutta sitä ei voi mitenkään verrata vaikkapa Land of the Freen tai Tunes of Warin suosioon. Hyviä biisejähän Rage on tehnyt pitkään, mutta yksikään tuotos ei lyönyt isosti läpi, ei ollut häkellyttävä hittikimara ja poikkeuksellinen myyntimenestys; sama pätee varsinaiseen ikimuistettavaan "hittibiisiin" a'la Grave Diggerin Rebellion.

Jorinaa, niin paljon jorinaa. Asiaan. Ghosts on nimittäin erittäin hyvä levy: se on tarttuva, heti tunnistettava ja täynnä laadukkaasti tehtyä musiikkia. Oikeastaan levyllä ei ole selkeää tasonnotkahdusta kertaakaan - jos ei sitten suurempaa huippuakaan - ja jokainen biisi kuulostaa riittävästi samalta toistensa kanssa, että kokonaisuus on ehjä, mutta kuitenkin riittävän erilaisia. Kouluarvosanalla jokainen biisi, ja täten kokonaisuus, osuu sinne 8-:sen ja 8+:san väliin, eli hyvin tasalaatuinen tuotos.

Mutta koen velvollisuudekseni varoittaa levyä tuntemattomia lukijoita: Ghosts ei varmasti ole kaikkien mieleen. Kun sanoin, että levy on erittäin melodinen, se todella on sitä. Tavallaan levyä kuunnellessa tulee mieleen, että onko tämä nyt heviä ollenkaan - hädintuskin edes rockia, niin melodinen se on! -80-luvun Rageen tai 2000-luvun Rageen tottuneille kuulijoille tämä saattaa olla jonkinasteinen järkytys - onhan yhtye flirttaillut mm. örinän kanssa aika-ajoin - mutta oikeassa kontekstissa ja avoimin mielin vastaanotettuna, Ghosts on erittäin hyvä levy. Se ei ehkä ole klassikko, mutta läpi linjan hyvin tehty levy, vaikka kärsiikin "ragetaudista", eli hittibiisin puutteesta. Valitettavasti -90-luvun Ragea on melko vaikea löytää - ilmeisesti uusia painoksia on otettu laiskasti tai ei ollenkaan, ja tämänkin levyn löysin käytettynä levykaupasta.

Hauska (?) tarina tähän loppuun: ostin silloisen tyttöystäväni kanssa samaan aikaan Ghostsin kun hän otti mukaan kaupasta Speak of the Deadin. Kaupassa nurisin hänelle, että halusin mieluummin Speak of the Deadin, mutta hän oli löytänyt levyn ensin ja piti löydöstään kiinni, joten tyydyin Ghostsiin. Kun kuuntelimme tahoillamme hankintamme, silloinen tyttöystäväni ei juuri lämmennyt valinnalleen, mutta minä tykästyin omaani; eksäni kuullessa Ghostsin hän taisi päräyttää ärräpään, koska levy oli juuri sellainen, mistä hän olisi hyvinkin voinut pitää paljonkin, ei niinkään progeilevammasta 2000-luvun materiaalista.