Yksi ongelma, jonka molemmat levyt omaavat, on aivan sietämätön ylimittaisuus. Siinä missä Damnation and a Day tuntui tarvitsevan pitkän mittansa kertoakseen tarinan ja kappaleista löytyi aina sieltä ihan loppupuolelta uusia ideoita tai jippoja, Nymphetamine on kuultu puoleenmatkan krouviin mennessä. Aina välillä yksittäiset hyvät oivallukset hukkuvat ihka-aidon filleripaskan alle. Otetaan heti levyn toinen varsinainen kappale: yli seitsemänminuuttinen Nemesis, joka ei tahdo millään lähteä käyntiin, ja jää samojen B-luokan riffien pyörittelyksi ja turhan kertosäkeen ("Black is my heart / I am Nemesis") hokemiseksi. Pahin paskakokkare ja samalla analogia koko levylle on Nymphetamine (Overdose). Siinä missä musavideoversio (joka löytyy "bonusbiisinä" levyltä) Nymphetamine on kelvollinen, hetkellisesti loistava kappale, levyversio sisältää täysin, absoluuttisen, kaikilla olemassaolon tasoilla turhan intron ja outron; niillä neljä- viisiminuuttinen kappale venytetään jumalauta yhdeksään. Miksi? Mitä Paul Allender ja Dani Filth ovat ajatelleet dumpatessaan jämäriffejä levyn muutoin kenties parhaan biisin alkuun ja loppuun?
Muutoinkin levy kuulostaa kierrätyskeskuksen jätemyllyltä: sama paska pyörii uudelleen ja uudelleen, jokaisen pyöräytyksen myötä menettäen jotakin itsestään. Ei Gabrielle, English Fire tai Filthy Little Secret täysin paskoja veisuja ole, mutta jos ne olisivat Nympetaminen sijasta Midianilla tai Damnation and a Day'llä, ne luokiteltaisiin fillereiksi. Jos ylimittainen nimikkoraita unohdetaan, Nymphetaminen kirkkain hetki on avausraita Gilded Cunt, joka sentään onnistuu repimään hyvää tulitusta edes hetkellisesti eikä hoipparoi puolittain loppuun saatetusta tunnetilasta toiseen kuten Gabrielle tai melkein mikä tahansa muu levyn kappale.
Muistan kuulleeni vuoden 2011 tietämillä väitteen, että Cradle of Filth tekee kaikki levynsä ja biisinsä samalla sapluunalla. En ymmärtänyt väitettä ennen kuin kuuntelin tänä aamuna lenkin yhteydessä Nymphetaminen. Kaikki biisit ovat samalla tavalla heikkoja, kärsivät samoista ongelmista ja sävellysten selviä puutteita yritetään korvata puna-armeijamaisella ajattelulla, että silkka määrä korvaa kyllä laadun ongelmia. Ei korvaa, vaan ne vähät hyvät ideat katovat vyöryn jalkoihin, tallaantuvat ja menettävät muotonsa. Pisaraakaan liioittelematta ottaisin puolituntisen levyn Gilded Cuntin kaltaisia sävellyksiä kuin seitsämänkymmentäviisi-vitun-minuuttia geneeristä, generaattorin suoltamaa kuraa, jolle on annettu nimi Nymphetamine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti