tiistai 20. lokakuuta 2015

Six Feet Under - 13 (2005)

Jos tietää Six Feet Underin tarjonnan, 13 ei tarjoa yhtikäs mitään uutta innovaatiota, vaan kappaleet ovat kaikki sitä tuttua keskitempoista death 'n' rollia ja Chris Barnesin örinä ei ole ainakaan ottanut askelta parempaan suuntaan. Silti se saattaa olla suosikkini yhtyeen diskografiasta.

13 elää ja kuolee groovensa voimalla - ja sama pätee koko bändiin. Jos groove ei toimi, jäljelle jää pelkkää tylsää death metalia, jota paremmat muusikot tekevät vasemmalla kädellä piripäissään napakammin. Mutta 13:sta onnistuu siinä ja vaikka se ei sisällä ainuttakaan Feasting on the Blood of the Insanen tai No Warning Shotin kaltaista välitöntä klassikkoa, se saa pää nyökkäilemään mukana ja suun tapailemaan iskulauseenomaisia kertosäekoukkuja. Kolmeminuuttisista ralleista koostuva kokonaisuus, joka kestää vaivoin puolituntia, on juuri oikein tehty sellaisena kuin se on: se ei yritäkään olla "oikeaa" death metalia, vaan nyt rokataan ja rollataan örinän ja droppi-D-vireen kanssa. Tahdon tavata sen henkilön, jonka mielestä Deathklaat - sinänsä täysin paska biisi, mutta joka vain yksinkertaisesti toimii - ei ole groovessaan suorastaan typerryttävän nerokas. Syistä, joita ei voi tämän paremmin selittää, 13 on suosikkini Six Feet Underilta; kuuntele The Art of Headhunting ja jos ei lähde, ei lähde, ymmärrän kyllä, mutta minulle lähtee.

Olen aiemminkin pälpättänyt Six Feet Underin typeryydestä ja neroudesta, mutta oikeastaan muuta mielenkiintoista yhtyeestä ei voi sanoa. Siitä joko pitää tai ei pidä, ja molempiin perustelut ovat samoja: Six Feet Under on tylsää, keskitempoista ja yleensä huonolta soundaavaa death metalia, jota Chris Barnesin (taukoamatta heikkenevä) örinä dominoi. Pitääkö tästä vai ei on henkilökohtaisesta preferenssistä kyse, mutta ylle kirjattu kuvaus on fakta. En usko maailmassa olevan kovinkaan montaa henkilöä, jotka sanoisivat Six Feet Underia "ihan kivaksi", vaan yhtye polarisoi mielipiteet vahvasti eikä "kultaista keskitietä" juuri jää.

Täten onkin suorastaan uskomatonta, että yhtye onnistui Bringer of Bloodin ja 13:sta väliin tekemään (cover)levyn, josta edes mielipuolisimmat fanit eivät pidä. Graveyard Classics II:ssä ei ole mitään hyvää: se on, tippakaan valehtelematta, raiskattu versio AC/DC:n Back in Blackistä. Siis ei vähän niinikuin, vaan täysin - jokainen alkuteoksen biisi on raiskattu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti