torstai 24. marraskuuta 2016

Gamma Ray - To the Metal! (2010)

Päivät, mihin katoatte! Aika, miksi kiirehdit käsistäni!

Olen ollut aivan kohtuuttoman kiireinen viime aikoina, mikä näkyy myös blogin tekstien julkaisu- ja kirjoitustahdissa. Olen tällä hetkellä täyspäiväisesti ansiotöissä, kirjoitan kahta käsikirjoitusta sekä yritän jopa joskus rentoutuakin - näiden lisäksi tunnit vuorokaudessa eivät riitä blogitekstien ja Impen levyarvioiden kirjoittamiseen. Lupaan, että kunhan aikataulut hieman antavat periksi (eli kun saan ainakin toisen kässärin käsistä), 500 and 1 kokee loppurutistusrenessanssinsa. You can count on that, bitches!

Gamma Ray oli kymmenen vuoden ajan täysin erehtymätön, kunnes Land of the Free pt. II tapahtui. Ei sekään nyt huono levy ole, mutta kaukana hyvästä - tai ainakin edeltävistä tuotoksista. Levyllä oli pari aivan timanttisen hienoa raitaa, mutta kokonaisuutena paketti hajosi käsiin. Kömpelösti nimetty To the Metal! on tismalleen samanlainen keissi: levyltä löytyy jokunen häkellyttävän kova ralli - etenkin Empathy sekä Mother Angel ja Kiske-vierailunsa voimalla All You Need to Know - mutta siitä puhuminen samassa yhteydessä Somewhere Out in Spacen tai Land of the Freen tai edes Majesticin kanssa tuntuu väärältä, pyhäinhäväistykseltä.

Kyllä, Kai Hansenin melodiataju on tallella, riffit rullaavat kivasti paikoilleen ja niin edespäin, mutta kun hommasta puuttuu into, näyttämisenhalu sekä Se mystinen Jokin. Kaikki biisit on jo kuultu ennen kuin levyä edes kuuntelee läpi. Jotkut varmasti pitävät tästä - että tietää, mitä saa - mutta minulle se ei riitä; homma haiskahtaa antiluovuudelta, taiteilijuuden (on se sana, mutta onko se noin, en tiedä) luovutuskuolemalta. Se, että Gamma Ray tekee parhaan Manowarin biisin moneen vuoteen (nimikkobiisi siis kuulostaa hitusen Manowarilta), ei kerro niinkään kyseisen sävellyksen erinomaisuudesta kuin Manowarin vielä syvemmästä alennustilasta. Kyllä, tiedän kehuneeni Gods of Waria, mutta pidän sitä harha-askeleena Manowarin vuonna 1996 alkaneella marssilla täydelliseen merkityksettömyyteen.

Minulla ei ole mitään hyvää syytä kuunnella To the Metal!:ia Majesticin sijaan. Ei niin mitään. Kenties haluan pyöräyttää Empathyn tai Mother Angelin kertaalleen läpi, mutta mitään levyn puolivälin jälkeen siihen en tarvitse. Vaikka kiekko ei ole totaalipaskaa, se esittelee Gamma Rayn polvillaan, luovuttamassa, eikä se ole kaunista katsottavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti