Slayer - South of Heaven (1988)

En pitänyt Reign in Bloodia kovin kummoisena tuotoksena, ainakaan sen musiikillisilta ansioilta; pääkritiikkini levyä kohtaan oli se, että sen kappalemateriaali ei panostanut niinkään kappaleisiin, vaan tempoon ja puhtaaseen aggression purkuun. En aio toistaa itseäni juuri tämän enempää, mutta tahdoin muistuttaa mitä ajattelin Slayerin parhaana pidetystä levystä. Koska South of Heaven on hyvin erilainen levy: se on hitaampi, groovampi ja progempi.

Niin, tosiaan, ja parempi.

South of Heaven oli aikanaan Slayeriltä tärkeä irtiotto vanhojen levyjen tyylistä: enää yhtyeen fokus ei ollut olla nopein mahdollinen bändi, vaan tuottaa parempia biisejä. Vähemmän yllättävästi monet "old school fanit" olivat näreissään Spill the Bloodin akustisesta introsta ja South of Heavenin matalasta temmosta. Mutta kun levy on pirun hyvä - mitä väliä onko se samanlainen kuin aiemmin? Vihdoin Slayer on uskaltanut tehdä selkeästi toisistaan poikkeavia kappaleita, joiden välillä ja sisällä on tempovaihdoksia, rytmivariantteja ja ties mitä.

Yksi suuri ongelma levyllä kuitenkin on, kuten levyillä usein on. Vaarannan itseni jälleen immateriaalisille mädille tomaateille, mutta totean, että Tom Araya ei ole kovin erikoinen solisti. Kun raivoatte siellä jossakin, pyydän pysähtymään hetkesi ja ottamaan nostalgialasit päästä, edes hetkeksi, koska Araya alitulkitsee kappaleita niin rajusti, että hävettää. Avauskappale South of Heaven menee varsin mallikkaasti, ei siitä mitään, mutta nopeammat kappaleet, kuten Ghosts of War, tai aivan erityisesti Behind the Crooked Cross vaatisivat mielestäni voimallisempaa tulkintaa. Kyllä Arayalta lähtee ties minkälaista kirkunaa ja huutoa, mutta miksi hän yrittää puoliksi lausua melodiaa mukaille tai suoranaisesti laulaa kohtia, jotka olisivat paljon parempia, jos ne vain huutaisi (tai ainakin lähes huutaisi, kyllähän te Arayan äänen tunnette ja tiedätte mitä tarkoitan) läpi. Silent Screamin lyriikat vaativat aggressiota, mutta Araya tyytyy suorastaan aneemiseen ilmaisuun.

Ehkä olet edellisestä samaa mieltä kanssani, ehkä et, mutta yritä ainakin kuunnella levy miettien sitä, miten muuten samat kohdat olisi voitu laulaa. Pahoittelen, että jumiudun tähän yhteen asiaan näin pitkästi, mutta kun Araya laulaa niinkin ahdistavasta aiheesta kertovan kappaleen kuin Ghosts of War kuin häntä ei kiinnostaisi sitten tippaakaan. Eikä kyseessä ole se, että hän olisi menettänyt äänensä tai mitään - seuraavalla levyllähän hän karjuu War Ensembleä sellaisella tavalla, että heikompia (ja keskiheikkojakin, toisinaan vahvempiakin) hirvittää.

South of Heaven on minulle Slayerin paras tai parhaita levyjä - en voi sanoa onko se paras, koska en omaa kaikki yhtyeen tuotoksia ja omaamistanikaan en ole aivan varma. Tyydytään siis toteamaan, että kyseessä on todella tehokas levy, joka osaa hidastella, eikä vain kaahata kaksisataaneljäkymmentä iskua minuutissa lasissa. Juuri tämän takia levy on tehokkaampi kuuntelukokemus kuin ylistetty Reign in Blood: nopeat kohdat tuntuvat nopeammilta ja rankemmilta, kun niitä edeltää vaikka sitten se akustinen kitara tai hitaampi ja melodisempi osuus/kappale.