Stone - Stone (1988)

Liioittelematta voin sanoa kuunneeni Stonen korkeintaan kolme kertaa ennen eilistä, jolloin laitoin levyn soimaan ensi kertaa blogin tiimoilta. Syistä, jotka ovat minulle epäselvät, olen ylenkatsonut ja sivuuttanut historiallisesti tärkeimmän suomalaisen metalliyhtyeen esikoislevyn lähes tyystin. Tärkein tekijä on tietenkin se, että ostin levyn yhdessä yhtyeen toisen levyn kanssa, jota olen sitten kuunnellut oikein antaumuksella. Antamatta nyt liikoja etukäteen, toisen levyn ammattimaisuuteen verrattuna Stone kuulostaa varsin alkeelliselta, amatöörimäiseltä räpellykseltä.

Siis eihän levy huono ole, älä ymmärrä väärin, mutta luulen, että monille levy on niin täynnä nostalgiaa, että yksinkertaisimmat ja selvimmät asiat jäävät hämärän peittoon. Kyseessä on kelvollista, joskin hieman mielikuvituksetonta speed/thrash metallia. Janne Joutsenniemi laulaa kelvollisesti, mutta thrashille ominaisesti vailla pätevää tekniikkaa - sen hän pyrkii korvaamaan tunteen palolla ja yrittämisellä. Toisinaan homma toimii, toisinaan toivon parempaa solistia. Yhtye soittaa hyvin kaikin puolin, mutta kovasta yrityksestä huolimatta pesäero Metallicaan ja vaikkapa Megadethiin on selkeä.

Mutta levy ei ole huono, vaan yksinkertaisesti keskinkertainen. En omaa mitään tunnesidettä levyyn, joten minulta puuttuu se nostalgian huuruinen kokemus kuinka kuuntelin Stonen esikoista loppuun kuluneelta c-kasetilta ja kiskoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Ei, en ole kokenut levyä tällä tavalla, mutta monet suomalaiset metallisydämet ovat kokeneet, joten heille Stone on hieno levy. Mutta nostalgiallakin on oltava peruste, eikä nostalgia itsessään tee mistään musiikista hyvää tai huonoa, vaan jotakin muutakin on oltava, ja taidan tietää mikä se tällä kertaa on.

Yhtyeen soitossa, jokaisessa sekunnissa levyllä, kuuluu into, aito palo tehdä musiikkia. Sen takia levyä kuuntelee mielellään ja - minulla ainakin - hymy nousee huulille. Sama efekti - tuskin sattumalta - tulee Lost Societyn esikoislevyä kuunnellessa. Lost Society tuo muutenkin mieleeni alkuaikojen Stonen, koska vaikka musiikki itsessään olisi (pääosin - *kröhkröh* The Final Cuntdown*kröhkröh*) vakavissaan tehtyä, se on tehty hurtilla huumorilla ja ilolla. Ei metallia tarvitse veivata otsa rypyssä, maailmaa kyynisesti tarkastellen, vaan voidaan hoilata yhdessä Get Stonedia.

Stone ei levynä ole kuin mitäänsanomattoman 7+:n arvoinen tuotos, mutta sitä on mukava kuunnella, ja se nostaa heti levyn osakkeita silmissäni. Vaikka minulla ei ole juuri minkäänlaista sidettä levyyn, viivyttelin tämän tekstin kirjoittamista koska halusin kuunnella lisää, olla hyvällä tuulella hieman pidempään, ennen seuraavaa synkempää ja vakavampaa tuotosta. Toinen syy oli tietenkin se, että halusin saada levystä edes jonkinlaisen otteen, jotta voisin sanoa tunnistavani jokaisen kappaleen, tietäväni mitä milloinkin kuuntelen. Olen ylenkatsonut levyä, kyllä, ja monet ovat varmasti sitä mieltä, että ylenkatson sitä edelleen, mutta ainakin olen oppinut arvostamaan Joutsenniemen ja kumppanien asennetta, rehellistä ja peittelemätöntä soittamisen iloa.

P.S. Overtake on aikamoinen rykäisy!