Allen/Lande - The Battle (2005)

Odotin paljon Allen/Landen debyytiltä: tietyissä piireissä sitä pidetään 2000-luvun yhtenä kovimpina melometallilevynä. Petyin, karvaasti. Jos kaksi modernin metallin kenties kovinta solistia (Jorn Lande ja Russell Allen, tietenkin) laitetaan samalle levylle, miten se voi edes teoriassa epäonnistua? No niillä biiseillä.

The Battle kuulostaa epätoivoiselta levyltä, mutta syytä ei voi heittää käsittämättömän taitavien solistien syyksi, vaan monessa liemessä keitetyn säveltäjän Magnus Karlssonin. Kappaleet ovat rimpuilua ajan virtaa vastaan: ne ovat olevinaan niin kasaria, niin hard rock, niin melodista kasarimetallia, että niistä unohtuu, että vuosi ei ole enää 1984, vaan 2005. En monesti valita tästä (täällä, ainakaan, Imperiumissa sen sijaan enemmänkin), mutta jos oman taiteen tarkoitus on imitoida - ei innovoida - miksi vaivautua? Miksi tehdä mitään näennäisesti uutta, kun voi aina soittaa coverbändissä niitä Def Leppard-, Saxon- ja Whitesnake-ralleja? Miksi mitään uutta ei voi yrittää?

Juu, ovathan ne biisit ihan kivoja, mutta eivät todellakaan mitään poikkeuksellista; kyllä, Allen ja Lande laulavat komeasti, mutta erillään (miksi he eivät, kuten levynnimessä luvataan, taistele?); kyllä, kertosäkeet ovat tarttuvia, mutta kaikki tarttuu takaraivoon, jos sitä hoetaan yhtä monta kertaa kuin Where Have the Angels Gonen kertsiä. The Battle omaa paljon potentiaalia, mutta sitä ei käytetä, koska se vaatisi jotakin uutta, jotakin muuta kuin parempien säveltäjien ja muusikoiden fanittamista Karlssonin osalta. Tällaiset levyt on selvästi tehty niille, jotka arvioivat musiikin laatua sillä perusteella kuinka paljon se muistuttaa myyttisestä Menneisyydestä, jolloin kaikki oli viatonta, hiusraja ei ollut karannut ja kaikki oli selvää, yksinkertaista ja pippelikin kovettui välillä. Nyt, kun maailmassa on muitakin asioita kuin binääritotuuksia ja joutuu kantamaan vastuuta, epätoivoinen nostalgiantavoittelu on parasta, mitä elämällä on tarjota. Sitten tippa linssissä kuunnellaan kuinka tämäkin biisi olisi voitu tehdä aikana, jolloin musiikki oli Parempaa (tm), Viattomampaa (tm) ja Aidompaa (tm).

Paskat. The Battle on tympeä levy, se on epätoivoinen yritys kuulostaa vanhemmalta kuin se on, vaikka musiikki ei ole niin kamalaa (oikeasti ei hassumpaa). Inhoan tällaista nostalgiakalastelua, koska se on niin halpaa, niin helppoa ja ei vaadi taiteelta taidetta (eli uutta näkemystä johonkn tuttuun). Kuka vain voi ottaa kitaran ja veivata samoja samoja riffejä toisella sointukierrolla kuin oikea muusikko; oikea taiteilija tekee jotain omaakin.

P.S. On toinen asia tietoisesti imitoida menneisyyden soundia (Ranger, Lost Society, Ghost, Battle Beast), mutta Allen/Lande kuulostaa tekevän kaiken ilman pilkettä silmäkulmassa, vakavana. Siinä on sen suurin rikos: itsetietoisuuden puute.