Amoral - Decrowning (2005)

Amoral muistetaan liiaksi väärästä asiasta, ja siitäkin epäreilusti: kyllä, muutos progedeathista kasarisävytteiseen hard rockiin ja melometalliin on suuri, mutta jos Show Your Colorsin kuuntelee kuin jonakin toisena bändinä (olettaen ettei Ari Koivunen kuulu henkilökohtaiselle inhokkilistallesi), se ei oikeasti ole täysin toivoton tapaus. Mutta, yhden levyn kokeilun sijasta, Amoral on sittemmin edennyt progempaan suuntaan, kehittänyt soundiaan Beneathilla ja Fallen Leaves & Dead Sparrows -levyillä, joista jälkimmäisen haukkumista en ymmärrä millään muotoa… paitsi, jos kritiikki perustuu siihen ettei se ole samanlaista kuin Amoralin kolme ensimmäistä levyä. Silloin se on vain paskaa kritiikkiä.

Decrowning on hyvä levy, mutta se ja sen seuraajat olisivat varmasti jääneet (nousujohteisesta urasta huolimatta) pienen piirin diggailuun, jos yhtye ei olisi tehnyt mitä se teki Reptile Riden jälkeen. En sano, että Decrowning on ”liian hyvä levy massoille” -tyylistä kuraa, vaan että ainakin itse perehdyin yhtyeen tuotantoon vasta Year of the Suckerpunch -rallatuksen jälkeen, joten näkökulmani ei ole entisen fanin katkrea purina kuinka eka demo oli paras, vaan pystyn (ainakin haluaisin ajatella niin) katsomaan vedenjakajan molemmin puolista uraa melko reilusti.

Decrowning on tietyssä mielessä Amoralin yhden kauden huipentuma, sillä jo kolmoslevy Reptile Ride kuulostaa selvästi ei-niin-tyypilliseltä progedeathilta kuin edeltäjänsä. Decrowning on murhaavan raskas levy, täynnä nopeaa ja taiturimaista soittoa, eikä sitä voi kukaan kieltää. Toki vastaavia levyjä on tehty paljon ja paremminkin (mieleen tulee Deathin Symbolic, ainakin), mutta siitä huolimatta kyseessä on vilpittömästi hyvä tuotos. Se ei ole mestariteos, mutta tokihan se kuulijansa ansaitsee, ja ymmärrän tokin pettymyksen, joka valtasi fanaattisten death metal -diggarien meilen Ari Koivunen -ilmoituksen jälkeen, vaikka reaktio olikin epäreilu. Kaikki Decrowningin blast beatit ovat hurjassa kontrastissa Gave Up Easyn kaltaisten radioystävällisten melometallimäiskäysten rinnalla, mutta (kuten olen yrittänyt sanoa koko tekstin ajan) jos molempia kuuntelee omista lähtökohdistaan, ne ovat hyviä vaikkain täysin erilaisia.

Tiedän, että tämä teksti vain sivuaa Decrowningia, mutta koska aina kun Amoralista puhutaan, keskustelu kääntyy tyylimuutokseen ja kuinka totaalinen sellout se oli. Halusin tuoda oman kantani keskusteluun; Reptile Riden kohdalla puhutaan sitten enemmän vain levystä, ja tämä on lupaus. Lisäksi koko tämän tekstin kirjoittamisen ajan olen taistellut halua vastaan – halua käyttää niin helppoa vitsiä, että en tohdi laittaa sitä tähän.

P.S. Vaan tähän: oli yhtyeeltä varsin amoraalista (epämoraalista) valita mikrofonin varteen Idols-voittaja. Ha. Ha.