Sepultura - Dante XXI (2006)

Kerran oli aika, jolloin Sepultura oli kova tekijä, pioneeri. Cavaleran veljekset piiskasivat brassipoppoon muutamaan klassikkolevyyn 1980- ja 1990-lukujen taitteessa; toiset väittävät Rootsia kovaksi tekeleeksi, mutta minä en ole heitä. Kuten varmasti kaikki tietävät, Sepulturan ja Max Cavaleran tiet erosivat em. Rootsin jälkeen, kun Max-veikko tahtoi kadota täysin nousevan nu metalin maailmoihin - tuota ambitiota hän pääsi toteuttamaan Soulflyn kanssa, jonka kaikki tekeleet ovat sittemmin olleet ihan kivoja mutta tylsiä. Sepultura olisi voinut lopettaa silloin ja Andreas Kisser ja Ig(g)or Cavalera olisivat voineet perustaa uuden bändin, vaikka Turasepulin. Vaan kun eivät tehneet niin. Sepulturan ura Rootsin jälkeen on ollut yhtä marssia epäonnistumisesta toiseen, hoipparoiden edes-takaisin päämäärättömästi, vaikka jonkinlaista laadullista heräämistä 2010-luvulla tuntuu tapahtuneen, joskin reilu vuosikymmen liian myöhään.
Niin tai näin, Dante XXI sijoittuu mielenkiintoiseen taitteeseen Sepulturan uralla: se on viimeinen levy, jolla Igor Cavalera on vielä mukana. Samoin levy on järjestyksessään neljäs "uuden" Derrik Greenin (joka on tähän päivään mennessä ollut tuplasti pidempään Sepulturan keulilla kuin Max Cavalera koskaan oli) tulkitsema tuotos. Olenpa kuullut joitakin soraääniä, jotka väittävät Dante XXI:tä yhtyeen parhaaksi sitten Chaos A.D.:n tai peräti Arisen. Minulle levyssä aikoinaan merkittävintä oli se, että siltä löytyi Convicted in Life, joka säväytti levyn ollessa uusi tekele, ja lisäksi sen teema, Danten Jumalallisen näytelmän Helvetti-osio, kolahti.

Valitettavasti levy on ihan kelvollinen mutta nopeasti unohdettu tekele. Se ei tunnu olevan niinkään levykokonaisuus kuin yksi pitkä biisi - tulkinta, minkä puolesta levyn varrelle ripotellut neljä (4) introa kielivät. Pidän ideasta, että levy on yksi biisi, joten onkin ikävää ettei se toimi: biisit jäävät toisinaan täysin torspoiksi, pelkiksi irtoriffeiksi, ja kokonaisuus menettää koherenssinsa tyystin. Viisitoista (15) biisiä ovat liikaa, vaikka kestoa levyllä ei ole kuin 38 minuuttia: jokaisen kuuntelun jälkeen tulee fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Mitä opittiin? Missä oli draamankaari? Riffejä ja koukkuja toki matkan varrella oli, mutta mitä sitten? Kun levy tosiaan kuvastaa matkaa Helvetin halki, kenties levy pitäisi tulkita Danten runoteoksen paralleelina - ongelma tässä on se, että mielestäni tunnen Dantea melko hyvin (olen lukenut Helvetin muutamaankin otteeseen, kirjoittanut siitä esseitä ja käyttänyt romaanikäsikirjoituksen innoituksena), mutta silti en tahdo saada Sepulturan versiosta kiinni.

Ehkä olen vain liian minä (lue: tyhmä/väärällä aaltopituudella) käsittääkseni Dante XXI:n hienoutta. Minulle se on aina ollut kokoelma irtoriffejä, joista toiset toki ovat ihan hyviä, mutta silti täysin irrallisia. Joku minua älykkäämpi voisi kirjoittaa analyysin levyn yhteyksistä Danteen, mutta tekisikö se musiikista yhtään parempaa? Vaikka tarinan taustalla olisi mitä hienoimpia ajatuksia ja paralleeleja, taideteoksen pitäisi toimia ilman niitäkin, ainakin jollain tasolla.