Slayer - Christ Illusion (2006)

Vuoden 1990 jälkeiset Slayerin tuotokset ovat olleet varsin yhdentekeviä, minulle ainakin. -90-luvun loppupuolen tekeleet eivät herättäneet kuunteluintoa ollenkaan, vuoden 2001 God Hates Us All ärsytti melkoisen infernaalisesta turhalla nu metal -säväreitä hakeneella läpsyttelyllä. Lienee Kerry King (ja muut S-miehet, toki) tajunnut kuinka pahasti hän haukkasi paskaleipää edellisellä tekeleellään, sillä Christ Illusion on selvä askel takaisin uran alkuaikoihin. Samalla se on tylsin tähän mennessä kuulemani Slayer-levytys.

Ongelma on siinä, että levy yrittää olla liian selvästi juuri sitä mitä fanit toivovat: thrash metalia ilman mitään modernimpia vaikutteita, ja pakollisia shokeeraushakuista kuvastoa ja sanoitusmateriaalia. Ollakseen täynnä niinkin kontroversiaalia aineistoa, Christ Illusion tuntuu turvalliselta. Vaikka kappaleet ovat monesti varsin nopeita ja kiukkuisia, ne eivät tunnu vilpittömiltä, aidosti vihaisilta tai räväköiltä - pikemminkin mieleen tulee bändiläisten aivoriihi, jossa formuloidaan kolmella eri algoritmilla levyllinen Slayer-kappaleita. Ei levy huono ole, kaukana siitä - pelkästään musiikkia kuuntelemalla se on parempi levy kuin God Hates Us All, jota en vieläkään tahdo sietää - mutta muutamat aiemmat levyt sentään kokeilivat jotain. Se on sivuseikka, että molemmissa tapauksissa (God Hates Us All ja nu metal, Diabolus in Musica ja rytmirunkkailu) kokeilut eivät toimineet.

Jos haluaa lisää Slayeria, Christ Illusion ei ole pöllömpi tekele, mutta minulle se ei riitä, ei tänään. Jos levy olisi tehty paremmin, saattaisin hyvinkin unohtaa kuinka tuttu ja kuultu levy on; sen sijaan tekele on keskinkertainen, kelvollinen mutta hajuton ja mauton. Varmasti joillekin kansitaide ja Skeleton Christin kaltaiset kappaleet nostavat ihokarvat pystyy ja suojamuurit paikoilleen, mutta meille, jotka olemme kuunnelleet yhtyeen musiikkia pidempään, tiedämme homman jutun. Kuka, rehellisesti, on 2000-luvulla metallipiireissä yllättynyt, että Slayer sisältää jumalanpilkaksikin laskettavaa lyriikkaa? Kaksi- tai kolmekymmentävuotta aiemmin yhtye teki tismalleen samanlaisia sanoituksia - aikana, jolloin ne todella shokeerasivat metallisydämiäkin; 2000-luvulla vain ei-metallisydämet saattavat järkyttyä "Hail Satan!" -tyylisistä huudoista, mutta heillä ei ole mitään syytä kuunnella Slayeria... paitsi järkyttyä.

Pointtini, kysyt? Shokeeraminen toimii, mutta jos sitä ei osaa odottaa. Jos Slayer seuraavalla levyllään tekisikin kristillistä lyriikkaa tai arvokonservatiivista politiikka tukevaa salaliittoteorisointia, se saattaisi shokeerata metallisydämiä. Muuan toinen suurempi thrash metal -bändi taisi jotakin tämän suuntaista tosin jo tehdä, mutta Slayerin asema on toinen kuin happo- ja piripäissään poliittista kommentaaria jo 1980-luvulla kirjoittaneen ex-Metallica-jäsenen bändi. Valitettavasti Slayerin myöhemmät levyt ovat tuntuneet samojen algoritmien mukaisilta tekeleiltä.