The Awakening on paska levy, koska se omaa tasan yhden ulottuvuuden: alle neliminuuttiset, junttariffeihin ja pop-melodioihin pohjaavat ja loputommilla breakdowneilla ryyditetyn biisit eivät anna mitään henkilölle, joka on joskus kuullut A) parempaa metalcorea (kaikki on suhteellista), tai B) ei ole angstinen teinipoika, jolle kaikki maailmassa on paskaa jne. Ennen kuin edes kuuntelee Calibanin pökälettä, on jo kuullut kaikki biisit; yhden biisin jälkeen, loput ovat vain variaatioita saman kaavan sisällä. Kertoo jotain levyn mielikuvituksettomuudesta ja yksiuloitteisuudesta, että ainutkaan kappale ei ylitä neljän minuutin rajapyykkiä eikä yksikään alita kolmea minuuttia. Päätösraita I'll Show No Fearin kertosäkeen autotunen määrä kilpailee kaikkien pahimpien popstarojen laulutaidottomuuden kanssa. Oikeasti, mitä vittua tämä on?
Miksi edes omistan tällaisen, jos en voi sietää koko genreä, saati em. levyä? Oliko tämä jokin angstisen teiniaikani harhahankinta? Ei, minulla oli jo teininä jonkinlaiset standardit - standardit, joihin tämä Calibanin kura ei sovi, vaikka suppilolla yrittäisi kaataa. Mutta tämä levy oli tyttöystävälleni juurikin teini-iän harhaostos, jota hän häpeää (syystäkin), ja koska olen ahne paska, sisällytin sen kokoelmaani. Nyt kadun sitä, mutta toisaalta en: koska muuten vieroksun metalcorea, nyt minulla on ainakin yksi levy, jolla voin osoittaa miksi vieroksun kyseistä genreä ja miksi heidänkin pitäisi kiertää tälläinen mielikuvitukseton paska kymmenien peninkulmien päästä.
Tulipa väärällä tavalla likainen olo tätä kuunnellessa. Hyi helvetti. Pitääpä välittömästi laittaa soimaan jotakin kunnon metallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti