maanantai 26. joulukuuta 2016

Nevermore - The Obsidian Conspiracy (2010)

Puhtaalla musiikillis-historiallisella spekulaatiolla ja analyysilla olen valmis väittämään, että Nevermoressa oli loppuvaiheessa kaksi klikkiä, kaksi eri suuntiin vetävää voimatekijää. Yhtyeessä oli aina kaksi pääsäveltäjää, joiden yhteinen visio loi yhden hienoimmista levyistä koskaan... sekä muita erittäin onnistuneita levytyksiä. Warrel Dane ja Jeff Loomis tekivät yhdessä käytännössä koko Nevermoren diskografian, vaikka muillekin jäsenille on herunut sävellys- ja sovituskredittejä aika-ajoin. Kun Danen ja Loomisin yhteistyö toimi ja visio oli yhteneväinen, syntyi levyjä kuin Dead Heart, in a Dead World sekä This Godless Endeavor; kun yhteistyö ja visio vetivät toisiin suuntiin, syntyi kaksi soolouraa ja yhtyeen monipuolisen diskografian musta lammas.

This Godless Endeavor oli levy, johon kaikki olivat tyytyväisiä - niin fanit, kriitikoit kuin muusikot itsekin. Mutta se oli myös niin hyvä levy, että jätkillä täytyi olla kovat paineet lähteä tekemään jatkoa sille, joten he ottivat hieman etäisyyttä bändiin löytääkseen uuden tulokulman musiikkiin. Jeff Loomis katosi progeilun syövereihin ja teki instrumentaaleja soololevyjä, joista on iloa vain minua kovemmille soitinrunkkareille; Dane puolestaan löi (platonisesti) hynttyyt yhteen Soilworkissakin on/off-suhteella vaikuttaneen Peter Wichersin kanssa ja teki onnistuneen mutta yksiuloitteisen soololevyn, jossa fokuksessa oli tarttuvuus ja, verrattuna Nevermoren materiaaliin, minimalismi. Kun soolotauot oli pidetty ja uutta Nevermore-levyä piti alkaa työstää, Danen ja Loomisin visiot siitä, miltä Nevermoren pitäisi soundata eivät enää kohdanneetkaan: Loomis tahtoi progempaa, Dane tarttuvampaa.

Se, mitä tuo sessio tuotti, oli The Obsidian Conspiracy, joka yrittää olla samaan aikaan progea Nevermorea että tarttuvaa Danen soolomatskua. Kappaleet ovat lyhyehköjä, siellä neljän minuutin tietämillä, ja vaikka riffeissä on loomismaista koukeroisuutta, suurin painoarvo on kertosäkeillä ja melodioilla, koukuilla. Kyllä, joku Moonrise on hieno biisi täynnä kiemurtelevaa riffiä, mutta se on rakennettu hyvin perinteisen rock/pop-kaavan mukaisesti. Tämä pätee, lähtökohtaisesti, koko levyyn: vaikka osioita olisi kuinka monta, kappaleet kulkevat peruskaavalla intro-säe-bridge-kertsi-säe-bridge-kertsi-soolo-kertsi-kertsi. Vertaa tätä vaikkapa Borniin, josta moista yleistystä ei voi tehdä, edes suuntaa-antavasti. Sitten on tapaus Emptiness Unobstructed, joka on, let's face it, ihan tyypillinen kolmen (vai neljän?) soinnun rockralli. Vastapainona on levyn nimikkobiisi, joka on rankinta Nevermorea Bornin ohella.

Ei The Obsidian Conspiracy huono levy ole - oikeastaan pidän siitä melkoisesti - mutta ymmärrän ihmisten tyytymättömyyden siihen. Levy ei ole This Godless Endeavor 2.0 tai Dead Heart... 2.0, vaan toinen tulokulma yhtyeen musiikkiin ja hyvin ristiriitainen kuuntelukokemus. Ristiriitaisuudesta syntyy kiinnostava jännite, minkä kautta levyä on mielenkiintoista kuunnella, mutta kenties se on tarkoitukseton kahden musiikillisen primus motorin eturistiriita. Ei ihme, että Loomis lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen ja on sittemmin liittynyt Arch Enemyyn, jossa (veikkaisin) hänen sävellysvastuunsa rajoittuu sooloihin. Dane pisti Nevermoren telakalle ja on jatkanut soololevynsä ja Nevermoren tyylien sekoittamista naftaliinista kaivetun Sanctuaryn levyllä. Puhutaan siitä myöhemmin.

P.S. Jos se jäi joltakulta epäselväksi, tämä teksti perustuu analyyttiselle spekulaatiolle, jota en tue mihinkään haastatteluun tai jäsenten sanomisiin. Pohjana on pelkästään järkeilyni ja arvailuni. Älkää siis ottako tätä totena, vaan pelkkänä huonosti perusteltuna spekulaationa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti