Cradle of Filth - Cruelty and the Beast (1998)

Minulle Cruelty and the Beast on puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan yksi brittiläisen (kehtaanko sanoa... taidan kehdata) black metalin (joo, pistäkään vihapostit tulemaan, suckers, jos siltä tuntuu) päätekijöihin kuuluvan yhtyeen parhaita levyjä. Ei se täydellinen ole, musiikillis-lyriikallisesti ajateltuna: se on ensinnäkin liian pitkä ja Venus in Fear on ärsyttävä (levyä ei kehtaa kuunnella varomattomien ohikulkijoiden läheisyydessä), mutta nämä pienet muotoseikat sivuuttaen voisin sanoa, että kyseessä on tasapainoisen laadukas levy täynnä erinomaisia sävellyksiä, jotka on kuorrutettu Dani Filthin uran ehkäpä parhailla vokaaleilla.

Mutta yksi suuri, heti havaittavissa ja läpi levyn häiritsevä ominaisuus on pilata tai pilaa kokonaan kuunteluelämyksen. Te, jotka olette levyn kuulleet, tiedätte luultavasti jo mikä se on. Kyllä, puhun rumpusoundeista.

Levyn yleisessä soundimaailmassa ei sinänsä ole mitään vikaa - soittimet ovat hyvässä balanssissa ja esim. kitarasoundi on erittäin selkeä ja riipivä - mutta rummut on äänitetty ties millä kannettavalla kasettinauhurilla. Basarit ovat pahinta mahdollista triggeri napsumista, snare ihan ok mutta silti ohut ja haikka/ride kuuluvat tuskin ollenkaan. Paras esimerkki tästä on Beneath the Howling Stars ja myös Cruelty Brought Thee Orchids:in "tomikomppi", vaikka tomit kuulostavatkin turhan äänekkäiltä basareilta. Vaikka en yleensä ole soundiesta nipottava kultakorva - näin ainakin haluaisin ajatella, totuus voi olla toinen - tällä kertaa rumpusoundi on kyllä minulle (ainakin osaltaan) kuuntelukokemuksen vaikuttava pilaava elementti.

Mutta ne biisit, jotka surkeat soundit raiskaavat, ovat tosiaankin erinomaisia; etenkin levyn alkupuoli on todella vahva, aina Twisted Nails of Faithiin asti joukossa ei ole kuin yksi heikompi veto, jo mainittu Venus in Fear. Niissä ei ole sitä samaa goottilais-romanttista ilmapiiriä, mitä Dusk... And Her Embracessa oli (ainakaan ei minulle, jokaisella olkoon oma näkemyksensä), mutta ne toimivat yksinkertaisesti paremmin. Cruelty and the Beast kertoo tarinan Elizabeth Bathorysta - tai ainakin joitakin osia siitä - ja Dani Filthin sanatulvan alta paljastuu hyvin tai suorastaan erittäin hyvin kerrottu kokonaisuus, joka kulkee luonnollisesti sävellyksestä toiseen. Sen varoitan kuitenkin, että tarina ei ole herkkähermoisille tai huonosti (tai edes välttävästi) englantia taitaville, sillä sanavalinnat ja assosiaatiot ovat varsin monimutkaisia ja vaikeita - mutta ne, joille tekstit aukeavat, uusi ulottuvuus musiikkiin on hyppysissä.

Laitan tähän esimerkin lyriikoista, varoituksena ja toisaalta myös haasteena. Tällä säkeistöllä koko levy alkaa (tai siis levyn tarina):

Spawned wanton like blight on an auspicious night
Her eyes betrayed spells of the moon's eerie light
A disquieting gaze forever ghosting far seas
Bled white and dead, Her true mother was fed
To the ravenous wolves that the elements led
From crag-jagged mountains that seemingly grew in unease
    -Thirteen Autumns and a Widow

Ei mahdotonta ymmärtää, ei missään nimessä, mutta on tämä jotakin aivan muuta kuin mihin metallipiireissä usein on totuttu.