maanantai 1. syyskuuta 2014

Napalm Death - Inside the Torn Apart / Breed to Breathe (1997)

Nämä kaksi ovat samassa tekstissä syystä: ostin ne samassa päkissä, ne on julkaistu samana vuonna ja kaikki, mitä sanon toisesta, pätee myös toiseen. Näiden kahden lisäksi ostin yhteispaketissa (häikäisevään kuuden euron hintaan - tämä oli myös ostoperusteeni, mainittakoon sekin) Words from the Exit Wounds -levyn, mutta kun on sen vuoro päästä syyniini, yritän löytää jotakin uuta sanottavaa. Oikeastaan nämä kolme levyä esittelevät täydellisesti miksi yritän välttää suurien levypakettien hankkimista: joku niistä jää helposti paitsioon tai kaikista levyistä tulee yhtenäinen blokki, mitä ei tule sitten koskaan kuunneltua, kun mitään tarttumapintaa ei ole. Vaikka se monesti onkin kalliimpaa ja epäkäytännölisempää, pidän siitä, että voin ostaa levyt yksi kerrallaan, fiiliksen mukaan, kuin hamstrata esimerkiksi Nightwishin tuotannon Lokikirja-muodossa.

Inside the Torn Apart osuu Napalm Deathin tuotannossa ns. välikauteen, jolloin yhtye ei ole oikein enää grindiä, mutta ei toisaalta myöskään death metalia. Mieleeni tulee pikemminkin hyvin metallinen hc-punk: kappaleet eivät ole lyhyitä rykäisyjä (kuten grindissä), tempo nousee harvoin kovin korkeaksi (kuten grindissä) ja muutenkin yleinen äänimaailma ei tunnu death metalilta. Hc-punk-näkemystä tukee myös kokeellinen, käytännössä puhdasta laulua sisältävä nimikkokappale, Inside the Torn Apart.

Myönnänkin tässä suoraan: operoin nyt todella kartoittamattomilla vesillä. Tunnen jonkin verran grindiä, mutta sitäkin hyvin pääpiirteisesti; ymmärrykseni alan klassikoihin ja jättiläisiin (tämä termi tuntuu hyvin väärältä, kun puhutaan grindistä, haha) jää kuulopuheisiin, ei omiin näkemyksiini. Olen aina pitänyt genreä vieraana, koska suoranaisten musiikillisten ansioiden sijaan se painottaa nopeutta nopeuden sijaan - mitä siis jää, jos nopeus otetaan pois ja korvataan pidemmillä sävellyksillä? Inside the Torn Apart / Breed to Breathe eivät tunnu grindiltä, eivät sitten alkuunkaan. Kyllähän Barney Greenwayn örinä on todella ilahduttavaa kuultavaa, mutta kun hän ei tylytyä konetulinopeudella yhteiskuntakritiikkiä (vaan jopa yrittää laulaa sitä, tätä pyhäinhäväistystä!), en oikein osaa suhtautua kuulemaani. Elementtejä death metalista on, kyllä, mutta lähinnä samalla tavalla kuin grindistä - kuten sanoin, homma kuulostaa enemmänkin metallista vaikutteita ottaneelta hardcore punkilta. Estetiikaltaan levy on kyllä ehtaa grindiä, joten onhan sekin jotain.

Mutta levy ei ole huono: sitä kyllä kuuntelee mielellään ja jokaiselle kappaleelle muodostuu oma identiteetti (mitä ei voi sanoa aina, kun puhutaan grindistä). Jos siihen ei keskity täysillä, nyanssit saattavat mennä ohi, joten helppoa lenkkimusaa Napalm Death ei ole - vaikka tuskinpa sitä kukaan odottikaan. Breed to Breathe -ep on pitkälti lisää samaa, joten jos ei saanut riittävästi Inside the Torn Apartista, voi kuunnella/ostaa senkin, mutta sinänsä mitään erikoista ja uutta se ei pöydälle tuo. Kyllähän tätä ihan mielellään kuuntelee, mutta jotekin vain (ehkä se johtuu asennoitumisestani, ehkä levystä, ehkä tavasta jolla ostin sen) en muodosta mitään erityistä suhdetta kuulemaani: se vain lipuu ohi, jättämättä erityisen syvää muistijälkeä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti