Strapping Young Lad - City (1997)

Tutustuin, kuten monet muutkin, Devin Townsendin mielipuoliseen nerouteen Strapping Young Ladin myötä - SYLiin puolestaan tutustuin 2006, The New Black -levyn julkaisun aikoihin. Olin ystäväni kanssa Tampereella Sauna Open Airissa ja virallisessa festarilehtisessä oli mainos Strapping Young Ladiin liittyen (olisikohan bändi ollut jollakin toisella festarilla pääesiintyjien joukossa, en muista) ja kysyin "oppaaltamme" (ystäväni siskon silloiselta poikaystävältä ja nykyiseltä aviomieheltä; Panulle terkkuja) bändistä. Hän esitteli yhtyeen tähän tapaan: "Joo, emmä oikein tiedä mitä se on, mutta jotain grindiä." Yhtyeeseen tutustuttuani jouduin toteamaan (sori nyt vain), että grindiä Strapping Young Lad ei ole, vaan jotakin todella nopeaa industrial metalia.

No, se siitä muistelosta. Näitä turhia tarinoita riittää.

City on Strapping Young Ladin toinen levy, siinä missä ensimmäinen on (vielä enemmän) huumorimetalli pläjäys täynnä kappaleita a'la Satan's Ice Cream Truck ja Cod Metal King. City ei ollut ensimmäinen yhtyeen levy, jonka hankin, joten minulla oli jokin (selkeä?) esitieto ja oletus siitä, mitä olin ostamassa - yllätyin silti, koska City ei kuulosta The New Blackiltä kuin ajoittain. Ensimmäinen kuuntelukerta ei ollut helppo kokemus, vaan en tahtonut saada mitään tolkkua näennäisestä hypernopeasta melusaasteesta, mutta kun kuuntelin levyä uudelleen, aloin vähitellän päästä sisään sen vähintäänkin erikoiseen mutta silti (hämmentävästi) selkeään olemukseen.

On tainnut jo tullakin sanonutta useaan kertaan, mutta sanotaan vielä kerran: City on nopea levy, kaoottisella tavalla nopea levy, paljon kiivaampi kuin esimerkiksi Alien tai The New Black. Etenkin levyn alussa ovat kappaleet All Hail the New Flesh ja Oh My Fucking God (jälkimmäisen vokaalitulkinta on... uniikki) potkivat kyllä päähän sellaisella tahdilla, että heikommille aivovaurio iskee sekunnin (= viidentoista iskun, haha) sisällä. Toki levy hidasteleekin, eikä vain kaahaa turbovauhdilla eteenpäin, mutta ensivaikutelma tulee ultranopeista biiseistä.

Ensikuulemalta nopeus on erittäin hämmentävää, täydellisen kaoottista mölyä, mutta kun levyyn perehtyy, huomaa, että yhtye soittaa häkellyttävän tarkasti ja äänimaailma on tietoisesti valittu. Gene Hoglanin atomikellon (tiedän, tiedän, kulunut ilmaus Hoglanin yhteydessä, anna olla jo) tarkka soitto pitää paketin kasassa, mutta levyn todellinen tähti on - itseoikeutetusti - säveltäjä/sanoittaja/kitaristi/solisti Devin "Tukka Lähtee Mutta Menkööt" Townsend. Kanadalaisherrasmies repii äänihuulistaan sellaisia äänteitä, että en ymmärrä kuinka hän pystyy puhumaan äänityssessioiden jälkeen mitään; puhtaan laulun ja epäinhimillisiin korkeuksiin kurottavan rääynnän yhdistelmä ei ehkä ole uniikki, mutta Townsend vie sen täysin uudelle tyylitajun tasolle.

City on mielestäni ehdottomasti modernin metallin kuulijalle tärkeä kokemus. Se antaa perspektiiviä - haastaa ajattelemaan mitkä ovat "äärimetallin" eri ulottuvuuksia, sillä levyltä puuttuvat traditionaaliset elementit (gore-lyriikat, Saatana, demotason soundit jne.), mutta ei levyä (pääosin) nopeutensa puolesta voi kutsua miksikään muuksi kuin äärimmäiseksi metallilevyksi. En voi kuvitella, että yksikään ei-metallisydän tajuaisi levyä; vain metallisydämet saattavat kyetä arvostamaan puhdasta luovaa hulluutta, joka on City. 

P.S. Kuunnelkaapa Oh My Fucking God ja ottakaapa lyriikoista selvää. Tajuatte vitsin, kun kuulette biisin. Ja kyllä, kappaleelle on olemassa viralliset lyriikat.