Cradle of Filth - Bitter Suites to Succubi (2001)

Bitter Suites to Succubi on täyspitkäksi levyksi naamioitu EP. Jos poislasketaan intro Sin Deep My Wicked Angel ja äänimaisema Dinner at Deviant's Table, kolme on peräisin yhtyeen esikoislevyltä The Principle of Evil Made Fleshiltä (The Principle of Evil Made Flesh, Summer Dying Fast ja The Black Goddess Rises II) ja yksi koveri (No Time to Cry). Jäljelle jää siis neljä uutta kappaletta, jotka voisivat olla Midianin jämäveisuja... ja luultavasti ovatkin, kun ottaa huomioon kuinka pian mestariteokseksikin tituleeratun lätyn jälkeen Bitter Suites to Succubi on ulostettu. Kun tätä pohtii - täyshintaisena myydään neljää uutta biisiä - ei ole mikään ihme, että Cradle of Filth on saanut (syystäkin, toisinaan) varsin rankasti pökäleitä niskaansa. Mutta, tuhannen taalan (ja enemmänkin, kenties) kysymys on: ovatko neljä uutta biisiä hyviä?

Kyllä ja ei. Ne eivät yllä Midianin parhaiden hetkien tasolle, mutta toisaalta on Cradle of Filth paskempaakin tehnyt vuosien saatossa. All Hope in Eclipse esimerkiksi ei ole ollenkaan hassumpi kipale, ja mikä siitä tekee vielä hitusen kiinnostavamman on sen valelopetus, jota seuraa rallin nopein osio. Born in Burial Gown on "hittihakuinen" (heittomerkit, koska puhutaan kuitenkin varsin groteskista veisusta) ja tarttuvaksi tarkoitettu kipale, mutta jää/yltää asteikolla plus-miinus nollaan. Suicide and Other Comforts menee ohi, jättämättä mitään varsinaista vaikutelmaa. Scorched Earth Erotica saattaa olla uusista kappaleista paras, ja siitä tehty musiikkivideo jätti minuun aikanaan (yläasteikäisenä) vaikutuksen, koska se oli jotakin niin karmivaa - tuohon aikaan en saanut katsoa kauhua kuin kavereilla ja salaa, joten Cradle of Filthin C-luokan kauhumusavideo oli about goreinta, mitä kohtasin.

En omista The Principle of Evil Made Fleshiä, joten kolme uudelleen äänitettyä biisiä eivät tunnu pyhäinhäväistyksiltä, mutta ymmärrän, että jotkin vanhan Cradle of Filthin tuotannon fanit paskoivat tiilitalollisen kuullessaan ne ensikerran. Dani Filthin tulkinta on mennyt paljon alamäkeen jo vuoteen 2001 mennessä (mistä se jatkoi alamäkeään vielä pitkään), joten hänen aiemmin korviariipivä tulkintansa on taantunut maneeriseksi mölinäksi. Minun on tunnustettava eräs asia nyt: koska en tuntenut Bitter Suites to Succubia ostaessani yhtyeen esikoislevyä (enkä tunne vieläkään, kuten tuli tunnustettua), kuuntelin uudelleenäänitykset osana kokonaisuutta, jollaiseksi ostostani kuvittelin, ja ne eivät särähtäneet korvaani kovinkaan pahasti. Ehkä, jos kaiken fanikunnan muroihin kuseskelun jättää huomiotta, bändin tarkoitus oli tehdä vanhoista veisuista uudet versiot, jotka sopisivat uuteen, erilaiseen kontekstiin. Ottaen kaiken huomioon, mielestäni he onnistuivat varsin mallikkaasti.

Se, mikä levyltä todella särähtää korvaan ja pahasti, on umpiturha Sisters of Mercy -koveri No Time to Cry. Veisu ei sovi millään muotoa levy/EP-kokonaisuuteen, vaan on täysin tarpeeton kuriositeetti. Okei, ei se huono ole, mutta missään nimessä se ei sovi Summer Dying Fastin ja The Principle of Evil Made Fleshin väliin - ehkä se olisi kuin kotonaan Thronographylla. Ei, ei puhuta siitä, ei vielä, vaikka siitä minulla olisi paljonkin sanottavaa.

Onko Bitter Suites to Succubi ansainnut surkean maineensa? Ei, jos sen ottaa vastaan avoimin ja tässä tapauksessa tietämättömin mielin. Ei se hyvä levy ole - älä, rakas Lukija, käsitä väärin - mutta se ei ole niin susipaska kuin Thornography, Nymphetamine jotkin toiset yhtyeen tuotokset. Jos The Principle of Evil Made Flesh ei ole tuttu (harvalle uudelle kuulijalle on, koska kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen en ole em. tuotosta saanut hankittua, koska se on kaikkialla säädyttömän kovaan hintaan, jos on ollenkaan), siitä saattaa jopa nauttia, vaikkakin melko rajoitetusti.