Kun mietin "klassista Iced Earthia", mietin levyjä, jotka julkaistiin about Neuvostoliiton sortumisen ja 9/11:nin välissä - eli Night of the Stormriderista Horror Show'un (Iced Earth on aina jäänyt rajauksen ulkopuolelle, koska se on vain niin heikko kiekko). Horror Show'lla yhtyeen keulilla on (lähes) viimeistä kertaa "se ainoa oikea solisti" Matt Barlow ja lyriikka-aiheet ovat vielä jossakin määrin siedettäviä... unohtamatta tietenkään Jon Schafferin äkisti tylsistynyttä sävellyskynää. Ennen kuin WTC:n kaksoistornit tulivat alas Schafferin mielenmaisemassa oli tilaa jonkinsorttiselle älykkyydelle (musiikillista lahjakkuutta ja taitoa en aio koskaan kyseenalaistaa, sanottakoon se), joka valitettavasti tuntuu korvautuneen täysin ultrakonservatiivisella junttiuden manifestoinnilla, jota hän on yrittänyt eri yhteyksissä peitellä vain vaivoin. Mutta niistä asioista myöhemmin - kirjoitin tämän jo tähän, koska haluan korostaa kuinka en voi jälkiviisaasti olla näkemättä Horror Show'ta minään muuna kuin erään aikakauden päätöksenä.
Puhtaasti sävellyksellisesti levy on erinomainen, samaan aikaan proge, poweri, runttaava, groovaava ja tunnelmallinen. Levyn nopein, anteeksiantamaton Wolf iskee pelin käyntiin tavalla, joka saattaa olla yhtyeen paras (ainoat järkevät kilpailijat parhaalle aloitusraidalle iced Earthin tuotannossa ovat Dystopia sekä Burnin Times). Yli yhdeksän minuuttia pitkä Daimien on suuri, paisutteleva, mutta koossa pysyvä tekele. Levyn Virallinen Balladi (tm) on Ghost of Freedom, joka on ainoa puhtaasti balladi kipale... take note, Something Wicked This Way Comes. Kaksi levyn parasta biisiä ovat kuitenkin lopussa, Dracula, jossa Barlow antaa kaikkensa ja hieman enemmänkin, kunnes lopputuloksena on herran uran kenties paras yksittäinen kappale laulusuorituksellisesti, sekä The Phantom Opera Ghost, joka on Iced Earthin tuotannossa siinä mielessä poikkeava, että se taitaa olla ainoa oikea duetto, ja varsin hyvä sellainen, vielä, vaikka tavanomainen kahden solistin nyyhkykipale hieman vajaa yhdeksän minuuttinen proge-eepos ei ole.
Kiertelen, koska ennen kuin sanon suurimman kritiikkini levystä - ja sen syyn, miksi se ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin Night of the Stormrider, vaikka musiikillisesti ja laulusuorituksellisesti kuinka onnistuisikin - tahdoin sinun huomaavan sen itse. Kyllä, lyriikat ja kappaleiden nimet - ongelma, joka muuttui sittemmin krooniseksi Iced Earthilla. En voi sanoin kuvaita kuinka paljon minua ärsyttää se, että Schaffer säveltäessään/sanoittaessaan kappaletta Frankensteinista (hirviöstä tai tohtorista, en ole 100%:sen varma), hän nimeää veisun Frankensteiniksi; sama pätee, valitettavasti jokaiseen kauhuelokuva-aiheiseen kappaleeseen levyllä (eli kaikkiin paitsi Levyn Viralliseen Balladiin). Dragon's Child, mikä taitaa olla "oivaltavin" (hyvin ironinen sanavalinta, kuten varmasti käsität) kappaleen nimi, ei jätä kuitenkaan minkään sortin tulkinnan varaa kertosäkeessä, jossa käytännössä lauletaan taustalla olevan leffan - eli Creature from the Black Lagoon, mikä liekään suomeksi - nimi. Muuten kaikki kappaleet on nimetty täysin aneemisesti suoraan esikuvaelokuvan tai sen päähahmon mukaan: Dracula, Jekyll & Hyde, Jack (the Ripper; ei siis suoraan mikään leffa, mutta samassa hengessä), Wolf, Im-Ho-Tep, Damien, The Phantom Opera Ghost ja jo mainittu Frankenstein.
Tämäkin olisi annettavissa anteeksi - onhan biiseillä huonoja nimiä ollut aina - jos lyriikat olisivat siedettävällä tasolla. Aiemmin ne ovat olleet välttäviä mutta siedettäviä, mutta nyt ei, kun esikuvat ja viittaukset ovat näin suorat. Silti pahimmat lyriikat eivät ole peräisin levyn teeman mukaisista kappaleista, vaan Levyn Virallisesta Balladista, The Ghost of Freedomista, jossa Schaffer ensi kertaa, vailla mitään vertauskuvia tai tulkinnanvaraisuutta, esittelee junttiuden manifestiaan. Sanat ovat sitä tyypillistä jenkkiläistä arvo-konservatiivista "support our troops" -retoriikkaa täynnä pateettisia nationalistisia ilmauksia - helvetti, don't tread on me... live free or die! tulee suoraan, sanasta vitun sanaan. Tämäkin olisi vielä anteeksi annettavissa yhtenä erehdyksenä, jos se, mitä seurasi ei olisi ollut... no, siitä sitten The Glorious Burdenin ja sitä seuraavien kiekkojen kanssa. Sanotaan nyt sitten cliffhangerina, että kotka itkee ja samoin tekee Peura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti