Dragonforce - The Valley of the Damned (2003)

En muista sitä itse, mutta aikoinaan Dragonforce oli jotakin uutta power metalin monesti turhankin sisäsiittoisella kentällä: heidän kappaleensa olivat nopeita, hävyttömän tarttuvia, täynnä tyylikkäästi käytettyjä kliseitä ja kaikki oli höystetty poikkeuksellisella instrumenttihallinnalla. Tuo aika tuntuu nykyään kaukaiselta, oudolta, sillä jos joku yhtye, niin Dragonforce muuttui varsin tehokkaasti itsensä parodiaksi – jo kolmoslevy Inhuman Rampage, vaikka sisältääkin yhtyeen suosituimman kappaleen (kiitos siitä, Guitar Hero III), oli kuin irvikuva kahdesta edeltäjästään, liian täynnä itseään. Susipaskan neloskiekko Ultra Beatdownin jälkeen yhtyeen oli tehtävä jotain, sillä se kuuluisa musiikki oli väistynyt ylipitkien ja melodiatajuttomien soolojen horoksi – kaikki kunnia yhtyeelle, sillä heidän onnistui tehdä muutos sittemmin, poistaa kaikki turha timanttisten melodioiden ja sietämättömien koukkujen ympäriltä ja lopputuloksena taisi olla heidän paras levynsä The Power Within.

Mutta, kun näin yhtyeen historia on kerrottu molemmille metallisydämille, jotka eivät jo sitä tunne, unohdetaan se kaikki, tai ainakin yritetään. The Valley of the Damned on monikansallisen yhtyeen ensimmäinen levytys, joka reilut kymmenen vuotta sitten tarjosi virkistävän tuttavuuden kaavoihinsa, hammerfalleihinsa ja helloweeneihinsä kyllästyneille power metal -diggareille. Levyä leimaavat huimaavat nopeudet, monipolviset, -minuuttiset ja -sointuiset kitarasoolotaistot ja hyvät koukut; kappaleiden kestot eivät taida kertaakaan pudota alle viiden minuutin (jos lasketaan pois 13 sekuntia (!) pitkä intro), mutta monesti kuuden minuutin maratoniraja ohitetaan, keskisormea heilutellen.

Tämä onkin suurin kritiikkini vanhempaa Dragonforcea kohtaan, pointti joka tuskin yllättää ketään: pitkät kappaleet ovat Lohikärmesvoimalle oletusarvo, eivät mauste tai tehokeino. Kyllä, minä pidän pitkistä kappaleista, mutta en siinä tapauksessa, että kolme- tai neljäminuuttinen kappale venytetään väkisin kuuteen tai seitsemään. Eivät ne hyvät koukut mihinkään katoa, vaikka minuutti toisensa perään vyörytetäänkin uusia nuotteja kuulijan päälle, mutta ne menettävät silmissäni osan merkitystään, kun yhtye ei kykene katsomaan omaan tuotostaan kriittisesti, kysyen ”voisiko tästä kaksiminuuttia pitkästä soolosta leikata jotain pois?”. Jos jotain Dragonforce olisi tarvinnut, niin ankaraa tuottajaa, joka olisi ollut valmis sanomaan, että riisukaa, ottakaa turhat krumeluurit helvettihin ja virtaviivaistakaa sävellyksiä (mikä ei ole sama kuin niiden yksinkertaistaminen, sanottakoon se, vaikka monesti menevätkin käsi kädessä).

Kappaleet ovat kuitenkin hyviä, ja sehän tässä tärkeää on. Ylipitkät sävellykset ovat valitettavia ja tympeitä, mutta se ydin – Dragonforcen musiikillisen solun tuma, jos surkea analogia sallitaan – on timanttia, ainakin vielä esikoislevyllä. Herman Li ja Sam Totman ovat kova kitaraduo, ja heidän yhteissoittonsa niin tulkinnallisella kuin sävellyksellisellä tasolla on kiehtovaa ja kiinnostavaa kuultavaa; koko muu yhtyekin soittaa hyvin, intohimolla ja vilpittömän oloisesti. The Valley of the Damned on hyvä biisi, mitastaan huolimatta, ja sama pätee vaikkapa Heart of the Dragoniin (vaikka onkin levyn lyhyimpiä sävellyksiä, alle kuusiminuuttisena tynkänä) ja Black Fireen. Silti, hyvistä ideoista ja sävellyksistä huolimatta, en pysty täysin rinnoin nauttimaan The Valley of the Damnedista, koska sovitukset ovat mitä ovat, täynnä turhaa filleriä instrumenttirunkkauksen takia. Levyä kuuntelee, mutta ei mitenkään erityisen mielellään tai helposti innostuen; kuten tuli sanottua, Dragonforce onneksi, pitkän viiveen jälkeen, tajusi viipaloida turhat minuutit pois.

Kuuntele ensin The Valley of the Damned ja sitten Cry Thunder – kummassakin kappaleessa on hyvä pääkoukku, hieno kertosäe ja tuotantoarvot kohdillaan, esittäjänäkin on sama bändi. Toista sävellystä vaivaa täysin tarpeeton mammuttitauti, toista ei.