Hammerfall - Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken (2005)

Hammerfall oli yläasteikäisenä erään kaverini suosikkibändejä ja hän oli innoissaan kaikesta mitä yhtye teki. En itse koskaan jakanut innostusta (vaikka tunnustinkin Hearts on Firen olevan hyvä ralli) ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ostin jostakin nimettömästä alelaarista Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbrokenin (jatkossa: Chapter V) enkä vieläkään innostunut. Sellaista ihan kivaa poweria, mutta ei mitään muuta - Blind Guardian oli paljon kiinnostavampi ja Grave Digger omasi sentään uniikimmalta kuulostavan solistin.

Ehkä se johtuu siitä kuinka paljon täysin yhdentekevää paskaa Hammerfall on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehnyt (uusin on kuulemma ihan ok, mutta en tiedä, koska en jaksa välittää), mutta Chapter V kuulostaa siedettävältä - ei hyvältä, siedettävältä. Kuka tahansa kuulee, että Blood Bound hittibiisi, jota on helppo rallatella keikoilla mukana, ja kun sitä edeltää levyn paras biisi Secrets ja seuraa levyn kenties nopein ralli Fury of the Wild, levy ainakin alkaa hyvin. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen taso todellakin notkahtaa, mutta ei mitenkään käsittämättömän vaarallisesti ja oikeastaan vain kaksi kappaletta (Never, Ever ja Take the Black) onnistuvat ärsyttämään; kaikki muut ovat sitä samaa harmaata Hammerfallia, mitä yhtye on satunnaisgeneraattorillaan suoltanut vuodesta 1997 alkaen.

Mutta, vaikka kuinka levyn puoliväli uhkaisi puuduttaa, se kannattaa kuunnella loppuun, sillä päärösraita Knights of the 21st Century (tai, jos kappaleessa vierailevaa Venomin Cronosta on uskominen, The Prophecy ääääyyääähhgggghhhh Prophecy ggaaaahhhahah), sillä se, sentään, tarjoaa jotain uutta. Kuten äskeisistä sulkeista käy selville, Cronos ilmaantuu mölisemään ominaisella tyylillään siansaksaa, hokien käytännössä yhtä sanaa aika-ajoin ja jatkaen mölinäänsä tunnelmoivan bassointron päälle. Kymmenen minuuttia pitkä kappale on hidas, majesteettiseksi tarkoitettu ja loppupuolella laukkakomppiin kiihdyttävä tekele, jollaista en usko yhtyeen tehneen kertaakaan aiemmin tai sittemmin. Sinänsä muuta kiinnostavaa kappaleessa ei ole kuin Cronoksen huonosti käytetty vierailu, joka on täynnä huumoriarvoa, sekä se, että sävellys on kymmenisen minuuttia pitkä ja sisältää jotain muuta kuin keskitempoista poweria.

Chapter V ei ole turha levy, mutta se kärsii samasta ongelmasta kuin kaikki muutkin yhtyeen tuotokset: sillä on kourallinen hyviä ralleja ja loput levystä on käytetty hittien jämäriffeihin ja -melodioihin perustuviin fillereihin. En usko, että kukaan yhtyeen faneista (tai ainakin hyvin harva) mylvii keikoilla eturivissä The Templar Flamea tai Never, Everiä kuullakseen, vaan kyllä siellä taidetaan Blood Boundia tai muita hittibiisejä odottaa. Pelkästään Cronoksen typeryyden multihuipentuma mölinä tekee levystä kuuntelun arvoisen, mutta toista pyöräytystä kovin moni tuskin vaivautuu kokemaan.

P.S. Miksi levyllä on kaksi A Song of Ice and Fire -viittausta, en tiedä. Etenkin, kun kumpikaan ("take the black" ja nimestäkin löytyvä rimpsu) eivät liity millään tavalla lyriikoihin tai levyyn. Ehkä tämä on sitä nykyaikaista tributointia: joku toinen keksii jotain oivaltavaa, missä on muutama hauskalta kuulostava hokema, joten otetaan ne meidän levylle mukaan! Miksi levylle ei voinut tehdä samalla vaivalla kappaleita Always Pays His Debts tai Winter is Coming? Ai niin, säästäkää jotain Bloodboundille - he sentään toisaalta tiedostavat lähdemateriaalin, mitä en Hammerfallista huomaa. Ehkä se on yhtyeen oma tapa "keksiä uutta", pölliä muilta ja jälkikäteen sanoa sitä tribuutiksi.