Rammsteinin Mutter oli sekä hitti että hyvä levy. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Reise, Reise sisältää myös erään suuren hitin ja pari pienempää, mutta onko se levynä sen huonompi kuin Mutter? Ei suoranaisesti huonompi, vaan erilainen ja... no, on se heikompi kokonaisuus.
Suurin ongelma on juuri siinä, että Mutter oli erinomaista industrial-turpaanvetoa, mutta Reise, Reise sisältää vain muutamia kappaleita, jotka ovat samalla naamanmurjomisen asteella kuin edeltäjä kokonaisuutena. Vastapainona löytyy akustisia ja melodisempia kappaleita, jotka eivät sinänsä ole huonompi, vaan erilaisia. Yhteentoista kappaleeseen mahtuu enemmän variaatiota kuin edellislevyllä, mutta se tuo mukanaan joukon ongelmia - esimerkiksi, että parhaat ja heikoimmat kappaleet ovat laadullisesti etäämpänä toisistaan kuin aiemmin, ja kokonaisuutena levy ei ole yhtä napakka - joita yhtye ei kohtaa silmästä silmään kunnolla.
Kyllä, Amerika on poliittisessa kantaaottavuudessaan hauska ja ihan oivallinen veisu. Samoin Mein Teil, joka esittelee tarkoituksellisesti shokeeravampaa sisältöä kuin levyn tunnetuin veisu (kannibalismin kuvaaminen on aina vähintään hieman kontroversiaalia). Reise, Reise, Keine Lust (jota joskus veivasimme treeneissä örinä & naislaulu -setillä) sekä Moskau ovat levyn parempaa puolta. Yhteensä viisi kappaletta yhdestätoista ovat vähintäänkin hyviä, hetkittäin jopa erinomaisia, joten täysin hukkaanheitetty tapaus Reise, Reise ei ole.
Mutta sitten levyltä löytyy Los, Amour, loputtoman pitkä ja junnaava Dalai Lama sekä Morgenstern. Nämä kappaleet toki kuuntelee, mutta mitään pysyvää mielikuvaa ne eivät jätä - jos jotain jää mieleen, on se turta ärtymys. Jos levyllä on viisi hyvästä erinomaiseen kappaletta, levyltä löytyy ainakin neljä ihan ok - välttävää rallia. Etenkin Los on sellainen inhokki, että oksat helvettihin: täysin turha biisi, kaikin puolin; kokonaan akustisesti veivattu biisi, joka ei kuitenkaan ole balladi (jollaisia en usko/toivo Rammsteinin tekevän). Erikoinen veisu ja hatunnoston arvoinen kokeilu, mutta eihän se toimi nimeksikään.
Jäljelle jäävät kaksi kappaletta, Stein um Stein ja Ohne Dich, jäävät jonnekin sinne kahden ääripään väliin. Ei huonoa, ei hyvää. Valitettavasti kokonaiskuva Reise, Reisesta on hyvin samanlainen: nerouden hetkistään huolimatta levy jää välityöksi, epäonnistuneeksi jatkoksi erinomaiselle Mutterille. Kyllä levyllä on paikkansa Rammsteinin diskografiassa sekä metallisydänten kokoelmissa, mutta harvalla tämä aktiivipyörityksessä on.
Probot on ultimaatinen fanituotos. Jos yhtyeen historia ei ole tuttu, kerrataan nopeasti: Dave Grohl aloitti ammattilaismuusikkouransa Nirvanan rumpalina, mutta luonnollisesti hänen täytyi 1990-luvun puolivälissä löytää uusi projekti. Uusi projekti sai nimen Foo Fighters, joka on sittemmin noussut omiin, merkittäviin ansioihinsa. Kaikesta alternative rock -leimasta huolimatta Grohlin sydän on metallia, ja Tenacious D -vierailun lisäksi juurikin Probot todistaa tästä. Probot syntyi Grohlin halusta osoittaa rakkaus Foo Fightersia raskaammalle musiikille, joten mites muutenkaan, kuin kutsumalla samalle levylle Lemmyn, Cronoksen, Max Cavaleran ja King Diamondin kaltaisia legendoja?
Probot on levynä kokoelma idoleille sävellettyjä fanituotoksia. Juuri siinä on sen vahvuus ja heikkous: kappaleet ovat juuri niin hyviä kuin kuuntelija fanittaa heitä. Lemmylle, Cronokselle, Cavaleralle ja King Diamondille vielä on helppo löytää suurikin fanikunta, jolla on laaja leikkauspinta, mutta Kurt Brecht? Wino? Mike Dean? Erik Wagner? Tokihan herroille faneja löytyy, mutta silti jos tällaista allstars-levyä tehdään, miksi ei samantien hankita niitä oikeita isoja nimiä enempää? Eivätkö he halunneet lähteä mukaan, vai oliko Probot tehty pelkästään Grohlin mieltymysten mukaisesti, sen kummemmin kaupallista potentiaalia miettimättä. Ymmärtääkseni Grohl yritti saada Tom Arayaa, Phil Anselmoa ja Chuck Billyä levylle, mutta ei saanut. Ehkä kaikki syy ei siis ole Grohl näköalattomuuden, vaan muiden muusikoiden kieltäytymisten.
Parhaimmillaan kappaleet ovat eittämättä hyviä: erityisesti (King Diamond -fanina) Sweet Dreams kuulostaa erinomaiselta, samoin Lemmyn laulama ja bassottelema Shake Your Blood, eikä Tom G. Warriorin Big Skykaan ole pöllömpi. Mutta, juuri tässä on levyn ydinongelma: se ei ole levykokonaisuus, vaan yksitoista (tai kaksitoista, jos piilotettu bonusbiisi lasketaan) erillistä kappaletta, joita ei sido toisiinsa mikään muu kuin Grohlin fanitus. Snaken laulama Dictosaurus on erehdyttävästi Voivodia, Cronoksen Centuries of Sin jämä-Venomia -90-luvulta, Sweet Dreams King Diamondin soololevyn häröilypala... Vaikka kappaleet olisivat yksilöinä kuinka hyviä, niiden niputtaminen saman kiekon alle ei ole relevanttia. Olisin vilpittömästi toivonut, että Grohl olisi tehnyt tiukemman linjavedon kappaleiden sopivuudesta keskenään, eikä olisi laittanut Soulflylle kelpaavaa kappaletta (ovat nimittäin veivanneet Red Waria livenä) edeltämään Motörheadia; tai, vastaavasti, tehnyt Probotista tuplalevyn, joista toinen levy olisi ollut vakaan kokoonpanon soittamia kappaleita, uusia sävellyksiä nekin. Täten superstarojen tähdittämä ykköslevy voisi olla se hauska kokeilu ja toinen levy "ihan oikea" studiolevy.
Probot on kiinnostava kokeilu rockin historiassa. Valitettavasti se ei ole kovin onnistunut sellainen. Kyllä Sweet Dreams ja Shake Your Blood kuuntelunsa ansaitsevat, mutta levykokonaisuutena sitä ei voi suositella.
Persuader on rikollisen aliarvostettu ruotsalainen "power" metal -yhtye. Laitoin genremääritelmän heittomerkkeihin, sillä Persuaderin kutsuminen poweriksi ei tee oikeutta Persuaderille eikä power metalille genrenä - jos Evolution Purgatoryn laittaa soittimeen välittömästi esimerkiksi Sonata Arctican tai -90-luvun Stratovariuksen jälkeen, saattaa yllättyä ja kenties pettyä. Persuaderin yleisilme on väkivaltaisempi, soundi rankempi ja onpa joukkoon eksynyt örinääkin (ainakin uusimmalla levyllä, The Fiction Maze, 2014, örinät ovat vielä dominoivempia kuin Evolution Purgatorylla, joten uudempaa kiekkoa voi suositella örinä powerista kiinnostuneille). Persuader on samaan aikaan uniikki että tuttu - kombinaatio, johon harva yhtye tai levy onnistuu. Musiikissa on paljon tuttuja elementtejä, ja juuri nimenomaan powerin topoksia, mutta silti To the Endin kaltaisia sävellyksiä ei oikein tule mieleen kutsua miksikään ennalta nimettyyn genreen kuuluviksi.
Evolution Purgatory on hellittämätön vyöry. Se on tiukka levy alusta loppuun, eikä tarjoa kuulijalle hengähdystaukoa. Kaikki kappaleet runnovat, paiskovat ja pieksevät kuulijaa uusiin epätoivoisen raivovimman kouriin - mutta siten, että melodia, koukut ja punainen lanka pysyy matkassa. Kovan kappalemateriaalin lisäksi yksi tärkeä tekijä levyn kovalle laadulle on solisti-kitaristi Jens Carlssonin muhkea tulkinta, jota ei syyttä ole verrattu Hansi Kürchsin ääntelyyn (miksi tätä rinnastusta on jatkettu vieläkin, kerron myöhemmin, erään toisen vuonna 2005 julkaistun levyn kanssa). Carlssonin äänihuulista lähtee möreää möykkää kuin mitä taitavinta korkeuksien kurottelua.
Evolution Purgatory ei ole helppo levy, sillä pelkästään sitä taustalla kuunnellessa kappaleet sulautuvat toisiinsa. Tämä onkin suurin kritiikkini levyä kohtaan: vaikka kappaleet ovat yleisesti ottaen erinomaisia tai vähintäänkin hyviä, ne ovat himpun verran liikaa samasta puusta veistettyjä. Tarkemmassa syynissä kappaleiden omat identiteetit paljastuvat kyllä, mutta jos se kuuluisa ensimmäinen kuuntelukerta on mitään muuta kuin lyriikkavihko kädessä ja täydellisellä keskittymisellä varattu kolmevarttinen, kappaleet jäävät pelkiksi melodioiksi, joita sitten hyräilee ja pohdiskelee.
Ja semipakollinen muisteluosio: Alussa mainitsemani The Fiction Maze oli ensimmäinen (vai toinen - toinen kahdesta ensimmäisestä, ainakin) Imperiumiin arvostelemistani levyistä. Lukaisin sen tekstin ihan kiusallani tässä pari päivää sitten, ja kylläpä oli käppäinen arvostelu. Ja, mikä yllättävintä/järkyttävintä/kiinnostavinta, siitä on alle vuosi. Pointtini tässä: vaikka kuinka kuvittelisi osaavansa jotain (tässä tapauksessa kirjoittamista), aina kun osaamisalan uudelle, entuudestaan tuntemattomalle alueelle eksyy, on lopputulos heikompaa kuin muu osaaminen. Eli en kirjoittanut taitojeni/potentiaalini mukaisia tekstejä melko äskettäinkin, näin ytimekkäämmin ilmaistuna; ja, uskoisin, sama pätee esim. death metal -kitaristiin, joka aloittaa power metalin veivaamisen. Mutta, parhaassa tapauksessa, lopputulos kuulostaa Persuaderilta.
Death Unlimited on Northerin Hate Crew Deathroll: hyvä joskaan ei yhtyeensä paras levy, mutta tyylillisen käänteen laukaiseva tuotos, jota voi pitää villinä korttina. Death Unlimited ei ole pöllömpi kiekko, mutta kun sitä vertaa vain vuotta aiemmin julkaistuun Mirror of Madnessiin, se on auttamatta ottava osapuoli. Kautta linjan kappalemateriaali on selvästi heikompaa ja vailinaisempaa kuin aiemmalla levyllä - kokonaisuudesta paistaa kiire ja hutilointi.
Mutta suurin ongelma ei ole suhteellinen heikkous edeltävään levyyn tai tyylillinen muutos (kuten olen monesti sanonut, jos yhtye muuttaa tyyliään ja uusi tyyli toimii, go for it, siinä ei ole mitään vikaa), vaan yksinkertainen tosiseikka, että Death Unlimited on täytetty fillerillä. Jokaista kelvollista ja jopa hyvää biisiä seuraa tai edeltää turhanpäiväinen veisu, josta ei jää mitään kerrottavaa jälkipolville - jokaista Deep Insidea seuraa Death Unlimited; jokaista Vainia seuraa A Fallen Star; ja tähän päälle vielä täysin yhdentekevät neljä viimeistä kappaletta, joista erityisesti Nothing ennakoi tulevaa ideakatoa Northerin leirissä. Kappaleeet ovat monelta osin filleriä - tai ainakin vaikuttavat siltä - mutta silti ne sietää kuunnella, joten jos plus-miinus-tilastossa levy jaa parhaiden raitojensa verran plussalle eikä kuin muutama heikompi veisu hilaa arvosanaa alaspäin. Kauas levy ei +-0:sta kohoa, mutta hieman kuitenkin. A Fallen Starista sen verran, että kappale taitaa esitellä ensikertaa Northerin diskografiassa puhtaat laulut yhden kertosäkeen verran, ja se (sentään) on jotain, mitä Bodomin lapset eivät tehneet Hate Crew Deathrollilla (vaikka tekivätkin Something Wildilla ja Hatebreederillä).
Seuraa puolipakollinen muisteluosio. Minä olen nimittäin omistanut Death Unlimitedin pitkään, pidempään kuin esimerkiksi King Diamondin Abigailin. Sain levyn neljätoistavuotissyntymäpäivälahjakseni, kun Death Unlimited oli uunituore. En pitänyt siitä silloin ollenkaan ja levy jäi lähes tyystin kuuntelematta - olin nuori ja typerä, ja koska levynkannessa ei lukenut Iron Maiden tai Children of Bodom, se ei voinut olla kovin hyvä kiekko. Lukioikäisenä kuuntelin levyn muutamaan otteeseen läpi ja totesin, että kyseessä oli ihan jees kiekko. Sitten, jos oikein muistan, lahjoitin levyn ystävälleni Hipille, koska hän vaikutti olevan kiinnostuneempi siitä kuin minä. Roimasti vuosia tämän jälkeen muutin yhteen nykyisen tyttöystäväni kanssa, ja siinä samalla lisäsimme hänen noin kaksikymmentä levyään omaan kokoelmaani - ja, kuinka ollakaan, koko Northerin diskografia kuului tuohon suppeaan kokoelmaan (samoin kuin Insomniumin ja Nasumin tuotannot). Pitihän se Death Unlimited pyöräyttää ensimmäisten joukossa, ja se oli juuri yhtä kelvollinen mutta mitäänsanomaton kuin muistinkin: muutama keskivertoa parempi ja muutama keskivertoa huonompi ralli eikä mitään selkeää mielikuvaa kuuntelun päätyttyä. Mutta ainakaan se ei ole Till Death Unites Us. Tai N. Tai Circle Regenerated.
Vaikka Nightwish oli suurehko bändi Suomessa jo Century Childin aikoihin - se Gary Moore -cover oli iso hitti - vasta Once löi yhtyeen kunnolla läpi maailmanlaajuisesti. Käsillä on levy, josta suomalaisen metalli- ja rockkentän suurin, kaunein (etenkin kun ottaa huomioon kolme erittäin viehättävää naissolistia vuosien varrelta) ja tasalaatuisin (muttei tasapaksuin) bändi saavutti asemansa. Voidaan toki olla montaa mieltä olivatko jatkolevyt niin hyviä kuin annan tässä ymmärtää, mutta yhdestä asiasta toivon kaikkien olevan samaa mieltä: Once on pirullisen hyvä levy.
Laatua voi mitata Oncen kohdalla millä mittarilla tahansa, tai kaikilla samaan aikaan: kappalemateriaali osuu suoraan häränsilmään, tuotantoarvot ovat korkealla, soundit ovat erinomaiset ja tunnin mitastaan huolimatta levy ei tunnu kuin hitusen liian pitkältä. Käydään läpi nämä kolme huomiota ja lopuksi kerron tarinan suhteestani Onceen.
Kappalemateriaali on parasta Nightwishiä. Ei, ei se välttämättä ole parasta Nightwishiä, vaan tyypillisintä ja tunnistettavinta Nightwishiä, ja nimenomaan pelkästään hyvässä mielessä. Oncella Tuomas Holopainen löysi autenttisen Nightwishin: oikea yhdistelmä lähes melodramaattista elokuvamusiikkia ja metallia. Samoihin aikoihin Epica, Sirenia ja muut yrittivät (Nightwishin vanavedessä ja rinnalla) luoda sinfonista metallia naislaululla, mutta vasta Oncella merkkipaalu kaikille tuleville yrittäjille lyötiin niin kovaksi, että mielestäni vain Nightwish itse on päässyt myöhemmillä levyillään lähelle sitä. Olen kuullut mielipiteitä, että Wish I Had an Angelin diskopoljento ja orgastiset ääntelyt sekä Nemo hävyttömässä popahtavassa tarttuvuudessaan ovat huonoja kappaleita tai ainakin särähtävät korvaan kokonaisuudesta. Mutta, mietitään asiaa näin: molemmat kappaleet tulevat aivan levyn alussa, toisena ja kolmantena kappaleena, ja onkin houkuttelevaa ajatella, että koska em. sävellykset ovat kenties lähimpänä aiempaa Nightwishiä, Holopainen leikittelee kuulijan odotuksilla. Sen sijaan, että hän antaisi jotakin uutta välittömästi kuulijalle, hän venyttää jännitettä, luoden orastavan pettymyksen, kun "eihän tämä uusi ja isompi Nightwish olekaan sen kummempaa". Viimeistään Creek Mary's Bloodin intiaanipuheen, pillien ja massiivisten orkesteriosioiden jälkeen on kuitenkin selvää, että single- ja musavideokappaleet eivät edusta levystä kuin murto-osaa.
Vaikka hyväksyttäisiinkin väittämä, että Wish I Had an Angel ja Nemo ovat levyn heikoimpia raitoja (väite, mitä en allekirjoita), en löydä levyltä kuin kolme kappaletta, joita ilman voisin elää. Tämä kolmas on päätösraita Higher than Hope - vaikka se on hyvä biisi, se ei ole tarpeellinen Ghost Love Scoren ja Kuolema tekee taiteilijan paatoksen jälkeen. Ja, kuten sanottua, levy on tunnin mittainen, siitä voi leikata pois, mutta ei enempää kuin yhden kappaleen. Kaikki muut ovat timanttia.
Tuotantoarvoista kuulee, että nyt taustalla ei soi soundipankki, vaan oikea orkesteri. Se tuo musiikin lähemmäs kuulijaa, vilpittömämmäksi ja - niin haluaisin ajatella - aidommaksi. Vaikka varmasti hyvin samankaltainen lopputulos olisi saatavilla soundipankkirunkkauksella, lopputulos olisi tunkkaisempi, täyteenahdettu informaatiopommi - nyt kaikki on orgaanista. Jos pointtini vaikuttaa epäselvältä, pyöräytä Oncen jälkeen vaikkapa Sirenian The Seventh Life Path tai Epican The Quantum Enigma, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Ja, kun soundeista puhutaan, kitarasoundi on aivan mahtava, rapea ja raskas olematta riitasoinnussa muun soundimaailman kanssa tai liikaa samaa orkesterimassan kanssa. Erinomainen ratkaisu, kaikin puolin.
Jos tunsit minut yläasteikäisenä nulikkana, tämän tekstin lukeminen saattaa olla outoa, koska en todellakaan ollut Nightwish-fani yläasteella tai edes lukiossa. Kun Tarja Turunen sai monoa, seurasin keskustelua välittämättä osallistua; kun uusi solisti, Anette Olzon, julkistettiin, kuuntelin sinkkubiisit ja jätin sen siihen. Vasta Imaginaerumin myötä todella "tajusin" Nightwishin - ja nyt se on yksi suosikkiyhtyeitäni, ja juuri nimenomaan Once ja sen jälkeen tehdyt levyt. Toki olin kuullut Oncen läpi useita kertoja (jos oikein muistan, olin polttanut levyn naapuriltani, hah!) mutta en todella käsittänyt tai edes kuullut sitä ennen kuin ostin sen 2013. Sitten se iski - kaikki ne ratkaisut ja kappaleet, jotka olivat aiemmin tuntuneet irrallisilta ja epämetallisilta ja miltä ikinä, kaikki napsahti paikalleen. Jopa Tarjan laulu ei ärsyttänyt enää, ja kirjoissani mikä tahansa levy, joka saa unohtamaan Turusen yksiulotteisen ja voimattoman tulkinnan, on saavuttanut jotain poikkeuksellista. Miten niin rivienvälistä on luettavissa, että olen Floor-fani, mm?
Kuten olen jokaisen Nasum-levyn kohdalla sanonut, grindcore on minulle etäinen genre, jota en ymmärrä kuin välttävästi. Käsitän, että musiikin on tarkoitus olla kaoottista ns. suoraan asiaan menevää - hc-punkia speedissä - mutta tässä on aina ollut yksi, varsin huomattava ongelma: se musiikki unohtuu esteettisen ratkaisun taustalta. Nasumin kaksi viimeistä levyä omaavat enemmän sävyjä kuin kaksi ensimmäistä, ja Shiftiltä löytyy jopa ihan oikeita kappaleita, joissa on tarinankaaria ja draamaa - toki, kappaleet ovat lyhyitä (vain harvoin kaksi minuuttisia), mutta niissä on silti jokin punainen lanka, jokin koukku jonka kautta musiikkia on mahdollista ymmärtää.
Shift on parasta Nasumia minulle, sillä esimerkiksi The Engines of Death tuntuu typistetyltä death tai black metal -veisulta, ei pelkältä riffi- ja rumputulimöykältä. Lisäksi päälle lyödään aidosti rohkeat ja kantaaottavat lyriikat, joissa käsitellään mm. parisuhdeväkivaltaa. Tämä yksistään erottaa Shiftin valtavirtametallin yläpuolelle, mutta grindin omat konventiot irrottavat sitä entisestään tyypillisten "teinihevarien" (joille metalli on sama asia kuin Five Finger Death Punch kuntosalimusiikkina) ulottuvilta. Vaikka ymmärrän ja arvostan pyrkimystä pitää marginaalinen musiikki marginaalisena sen itsensä takia, en silti pidä siitä.
Kyllä, tämä on se Nasum-levy (Helveten ohella), jonka kautta jonakin päivänä saatan ymmärtää grindiä. Se päivä ei ole saapunut, vaikka olen kuinka yrittänyt Shiftiä kuunnella työmatkoilla, koiria ulkoiluttaessa jne. Muutamia hetkiä lukuun ottamatta levy jää äänivalliksi, joka kestää armollisesti vain noin puoli tuntia.
P.S. Pahoitteluni, että tämä(kin) teksti on kestänyt: kirjoitan parhaillaan uutta romaania, ja se vie valtaosan kirjoitusinnostani ja -energiastani. Pyrin kiristämään taas hieman tahtiani.
Pitempään blogiani seuranneet saattavat muistaa tekstini Motörheadin 1916-levystä. Kirjoitin tekstin keväällä 2014, ja silloin valittelin kuinka vähän tunnen Motörheadin tuotantoa, sillä samalla kuin kirjoitin tuota tekstiä, koin valaistumisen Lemmyn ja Motörheadin nerouteen. Taisi olla samalla viikolla, kun kävelin levykauppaan aikeenani ostaa Inferno, josta olin kuullut paljon hyvää läpi vuosien - joku oli tainnut mainita, että kyseessä on Lemmyn uran paras levy. Infernoa en löytänyt, vaan kaksi vuotta myöhemmin julkaistun Kiss of Deathin. Jos 1916 valaisi lampun päässäni, Kiss of Death räjäytti kaikki hehkulamput peninkulmien säteellä - siitä tuli vuoden 2014 kuunnelluin levyni ja virallinen kesäkiekkoni. Sittemmin olen ns. seonnut Motörheadiin ja olen hankkinut kokoelmiin kaikki levyt Infernosta eteenpäin sekä kaksi 1916:sta seurannutta levyä sekä Orgasmatronin.
Kiss of Death on kirjoissani paras Motörhead-levy, koska sen myötä tajusin yhtyeen nerouden. Inferno on jäänyt valitettavan vähälle kuuntelulla, vaikka kollektiivinen mielipide tuntuu olevan, että se on Lemmyn jopa paras levy.
Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa, koska mistä puhuisin - sävellysten nyanssieroista muihin levyihin, arvioisin lyriikoita vai kenties kommentoisin instrumentaatioista? Mutta se on turhaa: Inferno on Motörheadia. Jos et tunne Motörheadia, häpeä, häpeä ja häpeä lisää! Inferno on raskaampi kuin vaikkapa 1916 tai Bastards, mutta silti soundi on aina eittämättä Motörhead. Lemmy laulaa hyvin lemmymäisesti, rajatulla rangella ja kireästi käristen. Mikky Dee takoo rumpuja kuin mielipuoli, pitäen aina grooven edellä. Riffit ovat mitä ovat.
Ja juuri siksi se toimii. Mitä huonommin Lemmy laulaa, sen paremmalta se kuulostaa (tiettyyn rajaan asti, toki). Kaikesta huokuu yksinkertaisuudessaan yksi asia, jonka Motörhead tekee kenties parhaiten maailmassa (ainoa kilpailija, jonka satun keksimään, on AC/DC), on rock-asenne; jos joku ikinä kömpii ulos metsästä ja kysyy mitä tämä tämmöinen rock on, käden tulisi hakeutua levyhyllyssä Motörheadin kohdalle. Rock tarvitsee rosojaan, teräviä reunoja ja hiomattomia kulmia, ja juuri sitä Motörhead on: se on rehellistä rockia, soitettuna rehellisellä asenteella ja musiikki on hyvää juuri sellaisena kuin se on. Inferno on sitä metallisempaa Motörheadia, totta, mutta asenne on (lainatakseni muuan radiokanavaa, joka ei ole nimestään huolimatta kovin rock) rock, aina ja ikuisesti.
