Oli hetki - varsin lyhyt sellainen - jolloin Powerwolf oli minulle kova juttu. Tuo hetki kesti noin pari kuukautta, alkaen siitä, kun ensi kerran kuulin yhtyeen musiikkia. Noina kuukausina ostin kaksi yhtyeen levyä, arvostelin yhden ja ostin jopa hihamerkin rässiliiviini. Kun häiriötila, jota joku voisi diggailuksi kutsua, meni ohi, käsitin kuinka yksiuloitteinen bändi Powerwolf todella onkaan: se on vain Sabatonia, mutta natsien sijasta lauletaan vampyyreista ja ihmissusista. Levyltä kuunneltuna Powerwolf käy todella tylsäksi todella nopeasti (n. kahdessa kuukaudessa), mutta tämä ei tarkoita, että yhtyeellä ei olisi hyviä biisejä, koska onhan niitä. Pelkästään Blood of the Saintsilla on Sanctified with Dynamite, We Drink Your Blood sekä, kenties yhtyeen parhaana Dead Boys Don't Cry. Haluaisin uudestaan kokea tuon lyhyen innostukseni, joten tässä tekstissä yritän järkeillä jonkin kikan, jolla voisin hurahtaa Voimasuteen oikein kunnolla.
Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.
Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.
Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.
Kun sanoin, että Norther on köyhän miehen Children of Bodom, en sanonut sitä toiveena, että kunpa norttimiehetkin sukeltaisivat täydellisen yhdentekevien biisien suohon ja kahlaisivat siellä itsensä kuoliaaksi. Niin he kuitenkin tekivät ja täysin turhaa Nää seuraa, jos mahdollista, vieläkin turhempi Circle Regenerated. Onhan tämä sellaista kuolleen hevosen pieksemistä, mutta taivas varjele, mistä aloittaa!
Noh, siis. Ainoa isompi muutos on se, että yhtyeen pitkäaikainen solisti Petri Lindroos lähti bändistä aikataulukonfliktien takia. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska uusi miekkonen, Aleksi Sihvonen, on teknisesti parempi tulkitsija. Sääli, että hän ei pysty pelastamaan paskoja biisejä kelvollisella möykällään, mutta kun positiivisen kautta pitäisi mennä... Siinäpä ne muutokset, koska loput levystä kuulostaa samalta kuin N, mutta - uskoo ken tahtoo - vieläkin ideaköyhemmältä. Biisit alkavat, kestävät aikansa (yleensä eivät kovin kauaa) ja loppuvat jättämättä ainuttakaan muistikuvaa. Mitä näin toivottamasta kiekosta pitäisi sanoa, oikeasti?
Children of Bodom teki kaksi huonoa levyä parempien (ainakin suhteellisesti parempien) välissä, mutta Norther ei koskaan kavunnut laaduttomuuden kuopastaan ylös. Yhtye lopetti pian Circle Regeneratedin jälkeen ja, tavallaan, huokaisen helpoituksesta, koska näin huonojen levyjen jälkeen ylös kapuaminen olisi ollut herkuleellinen urotyö. Silti en voi olla olematta surullinen, koska Northerissa oli lupausta ja yhtyeen onnistui kuitenkin tehdä yksi hyvä levy ja pari kelvollista - valitettavasti jälkimaku yhtyeen koko diskografiasta on paskainen, kiitos todella heikon lopetuksen. Aina voi jossitella, mutta tahtoisin kuvitella, että Northerilla olisi ollut paukkuja tehdä toinen Mirror of Madnessin tasoinen levy, mutta veri veti yksinkertaisempien rallien joukkoon ja yksinkertaisuus toi mukanaan tylsät hokemakoukut ja huonot levykokonaisuudet. Eniten sääliksi käy Sihvosta, sillä (kuten sanottua) hänen tulkinnallaan voisi pärjätä parempien kappaleiden kanssa ihan kelvollisesti, mutta eipä näytä hänen solistiuransa lähteneen mihinkään Circle Regeneratedin jälkeen.
Nightwish oli minulle pitkään yliarvostettu bändi, joka teki muutamia hittibiisejä, joita jaksoi pyörittää bileiden tai muiden karkeloiden taustalla keskustelunherättäjinä. Seurasin Turunen/Olzon-keskustelua lähinnä huvittuneena, välittämättä asiasta suuntaan taikka toiseen. Dark Passion Play meni ilmestyessään ohi, vaikka sinkkulohkaisuja silloin uudesta tuttavuudesta, Youtubesta, kuuntelinkin; samoin kävi Imaginaerumille, aluksi. Noin vuosi, ehkä puolitoista, levyn alkuperäisen ilmestymisen jälkeen bongasin tuplalevypainoksen sittemmin konkurssiin hakeutuneesta viihde-elektroniikkamyymälästä, alelaarista toki, persaukinen opiskelija kun olin. Päätin antaa levylle mahdollisuuden, vastoin kaiken aiemman kokemukseni bändin kanssa. Storytime oli jo tuttu biisi, mutta mitä sen jälkeen tapahtui oli odottamatonta: palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.
Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.
Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.
P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.
V: Hävitetty oli melkoinen pläjäys musiikkia: vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuotta, toisinaan kiihkeämmin ja toisinaan harvemmin, en voi vielä sanoa ymmärtäväni sitä täysin. Siis c'mon, kaksi biisiä, hitusen alle tunti musiikkia ja joku ote pitäisi saada? No can do, good sir! Siihen verrattuna Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (jatkossa VKKM) on inhmillinen tekele: tuntiin mahtuu peräti seitsemän biisiä! Okei, biiseistä kolme on biisinvaihtumisbiisejä, mutta silti, neljä biisiä on tuplasti enemmän kuin kaksi ja levyn pisin biisi, päätösraita Kuolleiden maa jää noin puoleen edeltävän levyn biisien kestoista, joten kai se jonkinlaista edistystä on. Tämä on kuitenkin Moosorrow, joten helpolla ei kuulija pääse.
Ensin sanon sen, että ihailen Moonsorrow'n kykyä kuljettaa kappaleita tunnelmista toisiin ja taitoa maalailla mielikuvia pelkillä äänillä. Avausraita Tähdetön sisältää niin paljon dataa, niin monenlaisia tuntemuksia, niin hävyttömän hienoja hetkiä, että yksistään siitä riittäisi jollekin keskinkertaisemmalle bändille matskua koko uran varrelle. Ville Sorvalin sanoituksetkin ovat pirullisen hienoja ja loppuun työstettyjä, mitä ei voi usein sanoa metallimusiikin kentällä.
Silti, kaiken tämän jälkeekin, en ole innoissani VKKM:stä, en sen enempää kuin mistään muustakaan Moonsorrow'sta. Olen monesti yrittänyt päästä itseni kanssa sinuiksi, että mistä tämä johtuu, mutta voin vain tarjota puolinaisia argumentteja, mutu-tuntumalla muotoiltuja tuntemuksia. Yksi on, eittämättä, se, että yhtyeen musiikin kuuntelemista varten pitää antautua musiikille täysin: ei saa tehdä mitään muuta, pitää vain ottaa kuultu vastaan sellaisenaan. Ehkä olen likainen kasuaalikuuntelija, tusinadiggari, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa (*) moiseen. Haluaisin, että olisi - todella haluaisin - mutta minulle musiikki on soundtrack kaikelle, alkaen aamu-unisesta metromatkasta, päättyen yöpalanomaiseen fiilistelyyn. Tällaiseen arkikuunteluun Moonsorrow ei sovi, ei mitenkään päin: joko jään seisomaan bussipysäkille, tuijottamaan tyhjyyteen mielikuvien vilistessä silmien editse kuin James Joycen kirjoittamana tajunnanvirtana, tai sitten musiikki häipyy taustameluksi arjen äänten joukkoon.
Kun aikatauluni ja jaksaminen sen sallivat, tykkään istahtaa alas ja kuunnella levyn kaikessa rauhassa. Tuolloin valinta osuu herkästi Moonsorrow'n tuotoksiin, mutta ei yksinoikeudella (tietenkään) ja viimeaikoina tuon fiilistelyslotin on ominut Agalloch. Jos minulla olisi aikaa (**) ja jaksamista loputtomasti, kenties saisin purettua Moonsorrow'n syvät salat ja katoaisin täysin tästä maailmasta seuraavaan. Siellä saavuttaisin valaistumisen, nostaisin Moonsorrow'n valtaistuimelle ja vannoisin ikiaikaisen hallitsijan nimeen. Sitä päivää vain pitää, näemmä, odotella.
(*) Ette uskokaan kuinka vähän minulla on aikaa mihinkään. Hengittäminenkin pitää aikatauluttaa.
(**) Ei ole, tosin.
AHAHAHAHAHHHHAHAAA
Tämä oli reaktioni, kun tajusin, että uusi blogiteksti pitäisi tehdä Metallican ja Lou Reedin yhteistyölevystä. Toisista syistä kuin moni olettaa, koska kyseessä ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan. Annas kun selitän.
Siis, ensinnäkin, Lulu on paska tuplalevy. Se on aivan liian pitkä, äärettömän monotoninen, Lou Reedin tulkinta on rasittavaa kuunneltavaa, lyriikasta ei ota tavallinen kuolevainen tolkkua, James Hetfield on kroonisesti alikäytettynä. Jos tuplalevyltä leikkaisi puolet kaikesta toistosta pois, se voisi olla jopa ihan ok. Kokeilkaapa, rakkaat Lukijat, yhtä temppua: kuunnelkaa ensin The Viewn albumiversio ja sitten lyhennetty musavideoversio, koska siitä sitä huomaa, kuinka itsehillinnällä ja -kritiikillä levystä saisi moninverroin kiinnostavamman. Kokonaisuuden lyhyin biisi, Iced Honey, on ihan kelvollinen ralli, kunhan pääsee yli Reedin laulun itsestään selvistä heikkouksista. Hyvä levy - tai ainakin paljon, paljon parempi sellainen - on jossakin täällä, noin puolentoista tunnin joutokäynnin keskellä.
Heikkouksistaan huolimatta Lulu on erilainen. Se on selvästi tehty syvällä rakkaudella ja puhtaasti taiteilijoille itselleen - niinhän taidetta pitäisikin tehdä, eikö niin? Kyllä, levyllä on noin kahden hengen kuulijakunta (nimellisesti Lars Ulrich ja Hetfield), mutta ainakaan levy ei ole hengetöntä, maksimaaliselle kuulijakunnalle laskelmoitua kuraa, josta ei löydä taiteellista näyttämisenhalua edes kvanttitasolla. Taiteilijoilla pitää olla oikeus kokeilla uutta, rikkoa kaikkia yleisiä assosiaatioita heidän taiteeseensa liittyen, ja vaikka Metallica ei tätä täysin tehnytkään (onhan levyllä yhä särökitarat, riffejä jne.), ainakin he yrittivät luoda jotakin vilpittömästi erilaista. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, että kun uutta kirjaa/levyä/leffaa mainostetaan "omaperäisenä", se ei ole oikeasti uudenlainen, vaan se on sitä samaa vanhaa prosessoitua paskaa kuin kaikki muukin, mutta yhdellä USP:llä (unique selling point) varustettuna. Lulu ei sovi tähän yleismaailmalliseen kapitalistisen taiteen muottiin, vaan se on aidosti jotakin sellaista, mitä niin Metallica kuin Lou Reed (tai kukaan muukaan) ei ole aiemmin tehnyt. Tätä taustaa vasten levyn musiikillinen laatu on toissijainen asia, sillä tänä uniformaalin viihdepaskan aikana tehdyn Lulun toteuttaminen on vaatinut Metallican jätkiltä keilapallojen kokoiset pallit, ja siitä kumarran Metallican suuntaan.
Kyllä, Lulu on tylsä levy. Paska levy, jos ihan totta puhutaan, mutta ostan sen minä päivänä tahansa mieluummin kuin uuden algoritmilla generoidun, USP-naamarin taakse piilotetun, poppikaavaan luottavan, radiorokkiralleilla täytetyn levyn. Täydellinen mielikuvituksettomuus on pahempaa kuin epäonnistunut kokeilu aidosti erilaisen kanssa. Siksi Lulu ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan.
Hävettää, miten vähän olenkaan ehtinyt tälle blogille suoda aikaani ja ajatuksiani. Olen vilpittömästi pahoillani, mutta olen (ihan oikeasti) ollut todella, todella kiireinen viimeaikoina eikä taida hoppu helpottaa vielä hetkeen - haudassa ehtii levätä, vai miten se menikään? Olen tällä viikolla ehinyt istahtaa koneelle kolmesti, joista kaikki kerrat mahtuvat vuorokauden sisään. Itsepähän pallottelen noin miljoonaa asiaa, enkä sinänsä valita, kunhan selitän ja yritän antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miksi hommat jäävät prioriteettilistalla melko alas.
Machine Headin The Blackening on helvetillisen kova levy, jota pidin jossakin välissä yhtenä kaikkien aikojen parhaista tuotoksista. Mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, ettei se kuulu kaikkien aikojen viiden tai edes kymmenen parhaan levyn joukkoon eikä se ole edes yhtyeensä paras levy. Unto the Locust on nimittäin, uskoo ken tahtoo, vielä verevämpi tuotos. Totuuden nimissä The Blackeningillä jotkut rallit huitelevat häränsilmän sijaan summittaisesti maalitaulun suuntaan, mutta Unto the Locustilla kaikki napsuvat kriittisille sektoreille. Robb Flynn osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka kovaa tulosta hän voi onnistuessaan tehdä, jos vain niin päättää tehdä - ja kertaakaan hän ei ole ollut yhtä kovassa iskussa kuin Unto the Locustilla. Kaikki aiemmin puolivillaiset tai ei-ihan-niin loppuun asti hiotut ideat on syynätty, puunattu ja kiillotettu aivan huippuunsa saakka. Biisit ovat pitkiä - vain yksi jää alle kuuden minuutin - mutta ne eivät tunnu tarpeettomasti paisutetuilta saati mammuttitautisilta, vaan jokainen biisi tarvitsee mittavat minuuttinsa.
Siis kuunnelkaa nyt joku Darkness Within. Ei sitä biisiä yksinkertaisesti voi tiivistää kuudesta ja puolesta minuutista yhtään lyhyemmäksi ilman, että kokonaisuus hajoaisi. Ja kuinka hienosti Flynn kuljettaakaan mainitussa rallissa tarinaa eteenpäin; ensimmäinen säkeistö ja kertosäe menevät yksistään Flynnin laulun ja akustisen kitaran kanssa, ja kun homma pistetään isoksi, se todella tuntuu isolta. Sama pätee myös levyyn kokonaisuutena, sillä ilman Darkness Withinin tunnelmoivaa introa, päätösraita Who We Aren lapsikuorot tai Pearls Before the Swinen tylytys eivät saisi samanlaista painoarvoa. Kontrasti on, jälleen, avainsana tässä touhussa.
The Blackening ei ole yksi suosikkilevyistäni, ei enää. Unto the Locust sen sijaan mahtuu top 10:neen. Ja jos joku pitää kirjaa, ei, en tiedä mitkä kaikki levyt ovat tämän blogin varrella "mahtuneet top 10:neen", mutta tiedän mitkä mahtuvat top 5:een. Siellä on King Diamondin Abigail, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Agallochin The Mantle sekä Psycheworkin The Dragon's Year - ainoat levyt, joille olen valmis antamaan arvosanan 10/10.
Jossain välissä elämässäni (voin sanoa milloin: noin vuosien 2006 ja 2009 välillä) folk metal oli minulle yksi kovimpia juttuja metallissa. Tuohon maailmanaikaan puhuttiin jopa "suomifolkin neljästä suuresta", vaikka paskaahan se oli, koska (kuten siinä kuuluisammassa isossa nelikossakin) kaikki valitut bändit olivat hyvin erilaisia. Ensiferum oli taistelumusaa, Moonsorrow'lla ei ollut kiire, Turisas otti aiheensa historiasta ja Korpiklaani oli aina kännissä. Korpiklaani oli myös aina se bändi, jota en tajunnut: minulle musiikki on parhaimmillaan synkkää, dramaattista ja moniuloitteista - kaikki adjektiiveja, jotka eivät sovi Korpiklaaniin oikein mitenkään päin. Olin tietenkin tietoinen yhtyeestä ja myönnän, hieman häpeissäni, että varhaisessa Youtubessa etsin käsiini Vodkan musiikkivideon ja nyökkäilin mukana. Armoton levytystahti (vuosien 2003 ja 2012 välillä yhtye julkaisi kahdeksan kokopitkää) ja liiallinen yksinkertaisuus saivat minut leimaamaan bändin bilemusaksi - sellaiseksi, jota kuunnellaan pienessä ja isossa sievässä ja möykätään mukana. Vähitellen mielenkiintoni folkkia laantui ja Korpiklaani jäi pelkäksi sivuhuomautukseksi. En tiennyt mistä aloittaa, vaikka olisinkin ollut kiinnostunut.
No, kun muutin tyttöystäväni kanssa kimppaan, hän toi kaikkien parinkymmenen levynsä mukana yhden Korpiklaanin kiekon, Ukon wackan. Kuuntelin levyn kerran, korkeintaan kahden, kun muutimme yhteen ja jätin levyn hyllyyn mätänemään. Jo ajatus siitä, että rasittavasta Venäjän kansallisjuomaa ylistävästä rallista oli tehty "uusi" biisi, joskin sijoitettuna Meksikoon, sai minut kavahtamaan pois. Tequila on rallina aivan sietämätön renkutus ja levyn heikointa antia. Kun aloin valmistella tätä tekstiä (eli kun otin levyn hyllystä esiin), odotin haukottelumaratonia ja ärtymyskynnyksen ylitystä melkoisella marginaalilla.
Voit, rakas Lukija, kuvitella yllätykseni, kun tajusin Ukon wackan olevan ihan siedettävä levy. Ei hyvä, mutta kelvollinen. Sellainen, jonka voi kuunnella taustalla ilman negatiivista ajatusta (kun sivuutetaan se vitun Tequila). Päät pois tai hirteen on oikeastaan jo hyvä biisi, eikä Lonkkaluut myöskään ole aivan jäätävää paskaa. Suhteessa, tietenkin - onhan tämä kuitenkin Korpiklaania. Biiseissä ei ole mitään sen kummempaa kuin koukku, joka jää takaraivoon, jos on ollenkaan jäädäkseen, ja siinäpä se. Ainoa poikkeus on haikea Surma, jossa on syvyyttä ja muutakin kuin "hoi, veljet, hoi, viinaa!" -hurlumheitä. En yleisestä periaatteesta pidä tämäntyylisestä musiikista, koska se on makuuni liian kertakäyttöistä ja tilannekohtaista, mutta kyllähän levyn alusta loppuun sietää. En tule varmaankaan kuuntelemaan levyä hetkeen uudelleen, mutta jossakin välissä kuitenkin.
