No perkele, kun nyt kerrankin ehdin... Kaksi peräkkäin, why not?
Judas Priestin piti lopettaa uransa 2012, mutta onneksi niin ei käynyt. Kyllä, fanilasieni vahvuus on kova, mutta mielestäni jokaisen edes etäistä katu-uskottavuutta hamuavan metallidiggarin on todistettava Juudas Pappi kerran livenä, mielellään usein. Kun bändi potki K.K. Downingin (vai lähtikö hän itse, en muista) ja värväsi tilalle vuosikymmeniä nuoremman Ritchie Faulknerin, homman piti olla taputeltu. Vaan paskat, studioonhan sitä mentiin ja lopputuloksena oli Redeemer of Souls, jonka heitin Imperiumissa vuoden 2104 vuoden levykseni. Ei se oikeasti ihan niin hyvä ole, mutta pidän silti kiinni siitä, että se on onnistunut tuotos, vaikka mitä sanoisitte.
Okei, soundit (etenkin rumpusoundit) ovat välillä hirveää kuraa ja jotkut biisit ovat luvattoman tylsiä tuotoksia, mutta silti kiekolla on erinomaisia hetkiä. Dragonaut on juuri sellainen kasari-Priest-ralli, jollaisia bändi tekee parhaillaan; Halls of Valhalla tarjoaa hieman jotain uutta, Secrets of the Dead tunnelmoi, Battle Cry on paras ja Beginning of the End on surumielinen. Ei Redeemer of Souls Priestin paras tai edes parasta antia ole, pois se minsuta, mutta kun ottaa kaiken huomioon, se on peruspätevä tuotos. Paskoja biisejäkin on, tietenkin, kuten vaikkapa kuolettavan tylsä March of the Damned, ja fillerit a'la Hell & Back, Cold Blooded ja Crossfire.
Levystä ei oikeasti ole tämän kummepaa sanottavaa, sillä se on mielestäni juuri sellainen levy, jollaista Judas Priestiltä AD 2014 voi odottaa: turvallinen mutta silti omailmeisiä kappaleita omaava levytys, joka ei ole erinomainen tai edes hyvä, mutta on kuitenkin keskinkastin ylälaidoilla. Kyllä, minä sanoin tuon - olen varsin hyvin tietoinen siitä, että kyseinen levytys ei nauti suurta suosiota Priest-fanien keskuudessa, mutta kyllä tämä nyt helvetisti jotain Point of Entryä parempi tuotos on.
Insomnium on ollut varsin tasalaatuinen bändi, vaikka ei sitä taida kukaan kieltää, etteivätkö yhtyeen parhaat levyt olisi Above the Weeping World sekä Winter's Gate. Yhtyeellä on välittömästi tunnistettava soundi, jota Niilo Seväsen (metallimusiikin mittapuulla, ainakin) poikkeuksellisen hienot lyriikat tukevat. Seurasin pitkään yhtyeen urakehitystä sivusta, päätäni raapien, mutta kun vuoden 2012 ja 2013 taitteessa vihdoin hurahdin heidän erinomaisuuteensa, alkoi kausi, jolloin kuuntelin intesiivisesti etenkin Above the Weeping Worldia ja One for Sorrow'ta; odotukset uudelle levylle olivat, luonnollisesti, korkealla. En muista ihan tarkkaa järjestystä, mutta mielikuvissani muistan kuulleeni kaksi biisiä ennakkoon silloin vielä tulevalta levyltä, While We Sleepin sekä Ephemeralin. Näistä While We Sleep oli jo ensimmäisellä kerralla kuin B-luokan mukaelma Through the Shadowsista, mutta omana EP:näkin julkaistu Ephemeral on edelleen yksi suosikkibiisejäni Insomniumilta. Ajattelin, että annan levylle mahdollisimman hillityn vastaanoton, pelkän neutraalin kuuntelun.
Shadows of the Dying Sun on pettymys, edelleen. Ensimmäsien kuuntelun jälkeen mieleen jäi vain kaksi jo ennestään tuttua biisiä, ei oikeastaan ainuttakaan uutta tai kiinnostavaa hetkeä tai kappaletta. Lisää sitä samaa Insomniumia, jota on jo tullut kuultua usean levyn verran. Hyvä on, ajattelin, annetaan levylle aikaa ja tilaa kasvaa, kenties se paranee kuuntelujen myötä, kenties niitä nyansseja löytyy vähitellen. Kyllä, musiikissa on paljon nyansseja ja ei kukaan Insomniumin jätkien musiikillista ammattitaitoa ja perinpohjaista pätevyyttä kiistäkään, mutta kun vieläkin, nelisen vuotta julkaisunsa jälkeen, Shadows of the Dying Sun lähinnä kyllästyttää. Huomaan jossakin Lose to Nightin kohdalla hapuilevani soittimesta skip-nappulaa ja etsiväni biisiä numero kahdeksan. Pian sen jälkeen levy päätyy taas hyllyyn.
Tämän tekstin kanssa on kestänyt hieman odotettua pitempään, koska halusin varmistua, että olen edelleen samaa mieltä levystä. Olen antanut sille mahdollisuuksia enemmän kuin reilusti, sillä Across the Dark on alkanut kasvaa blogitekstin kirjoittamisen jälkeen päässäni ja huomaan kuuntelevani sitä nykyään enemmän kuin One for Sorrow'ta. Mutta Shadows of the Dying Sun on edelleen tylsä ja munaton ja nopeasti unohdettu kokemus. Se tuntuu Insomnium-kierrätykseltä, ei uudelta levyltä; uskallan nyt sanoa, että se on heikko levy, etenkin niin kovassa diskografiassa. Onneksi bändi korjasi kurssiaan levyn jälkeen melkoisesti.
Kukaan ei tainnut odottaa, että parin heikomman levyn jälkeen Iced Earth iskisi pöytään liki-täydellisen kiekon Dystopian muodossa, mutta niin siinä silti kävi. Stu Block sementoi itsensä välittömästi Iced Earthin toiseksi parhaaksi solistiksi ja toiseksi parhaiten bändiin sopivaksi solistiksi (Matt Barlow'ta ei noin vain ohiteta); Jon Schafferin riffikynä näytti terävyytensä; kappalemateriaalikin oli parasta pitkään aikaan, ainakin sitten Horror Show'n. Paineet, ainakin minun päässäni, seuraavalle Iced Earth -kiekolle olivat kovat ja kun tietoja Plagues of Babylon -levystä alkoi tihkua, kaikki vaikutti olevan kasassa, palikat paikoillaan ja rallit kohdillaan. Ensimmäinen biisimaistiainen, nimikkoralli Plagues of Babylon, oli juuri sellainen kuin pitikin ja perkele kun olin innoissani - olin levyn ilmestyessä Lapinjärvellä sivarikoulutuksessa, joten viikonloppuvapailla kävin Keltaisessa jäänsärkijässä häiriköimässä ja ihmettelemässä, mutta lopulta levy oli käsissäni ja kotona se lähti saman tien soittimeen ja...
Meh. Ihan ok. Pari timanttista rallia, kuten nimikkobiisi, mutta muuten perinjuurin keskinkertainen tuotos. Jos Plagues of Babylon olisi ilmestynyt ennen Dystopiaa ja The Crucible of Manin jälkeen, se olisi mielessäni varmaan parempi levy, mutta kun se ei tullut ennen Dystopiaa, vaan sen jälkeen... Kyllä, Iced Earth on tehnyt huonompiakin levyjä - en vieläkään voi sietää Framing Armageddonia tai Iced Earthia - mutta niin järisyttävän onnistuneen levyn jälkeen se tuntuu väkisinkin pettymykseltä. Monet etenkin loppupuolen biiseistä tuntuvat tympeiltä ja jo ennen kuuntelua kuulluilta. Tätä faktaa ei helpota se, että lyriikat ovat edelleen/jälleen/aina niin tympeitä: etenkin biisit a'la Cthulhu ovat niin laiskasti sanoitettuja, että oksat helvetinliekkeihin. Uskon, että Schaffer ja kaverit käyvät saman keskustelun pari kertaa levytyssessioiden aikana:
"Tää biisi kertoo sit Cthulhusta, mutta mulla ei oo sille nimeä, joten mä heitin sille vaan projektinimeksi Cthulhu."
"Mut sehän on just hyvä. Se kertoo sen, mistä se biisi kertoo. Ei sen tarvii sen vaikeempaa olla."
Mutta, häiskät, se voisi olla hieman, juu nou, runollisempaa. Sanokaa mitä sanotte Metallicasta, ainakaan heidän Cthulhu-biisinsä ei ole nimeltään Cthulhu, vaan The Thing That Should Not Be. Heti parempi - biisinäkin, mutta etenkin nimeämisen ja sanoitusten kannalta, vaikka oikeasti hyvään sanoitustyöskentelyyn on Metallican kavereillakin matkaa, aina ja edelleen.
Kyllä Plagues of Babylonia paskempaakin settiä maailmaan mahtuu, mutta ei se oikeastaan tuo mitään uutta eikä se tee vanhaa tuttua niin hyvin, että se oikeuttaisi olemassaolonsa Iced Earth -diskografiassa. Ainoa lisäys, minkä tähän sanomaan enää keksin, on seuraava: Jos saatte yhden parhaista metallisolisteita (Hansi Kürsch) evah mukaan levylle vierailijaksi, voisitteko, mitenkään mahdollisesti, antaa hänelle muitakin hommia kuin taustalaulua ja yksi sanaton liidimelodia? Ihan kokonainen säkeistö tai edes osa? Edes jotain enemmän? Onhan se Stu hyvä, mutta Hansi on Hansi, jäbät. Tai sitten, Jon, tehkää jo se Demons & Wizardsin kolmoslevy.
Vanha vitsinomainen huomio on ollut havainto siitä, että jokainen Hammerfallin levy on heikompi kuin edeltäjänsä. Mielestäni bändi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä saati kiinnostava - muutama helmi siellä-täällä, mutta siinäpä se, ja onhan se esikoislevy Glory to the Brave ihan kelpo tuotos - mutta silti yhtye onnistui löytämään uudenlaisia pohjamudan kerrostumia zombie-aiheisella teemalevyllään (KYLLÄ! Niin epätoivoinen bändi oli!) Infected, että en olisi edes uskonut moista mahdolliseksi. Kuuntelin levyn kerran läpi ja se oli ehkä väsyneintä ja väkinäisintä pyörittelyä, mitä olen vuosikausiin kuullut, että huh-huh. Pian tuon flopin jälkeen bändi jäi tarpeelliselle tauolle ja päätti palata rohkealla ja räväkällä kiekolla kehiin kolme vuotta myöhemmin.
Tuo tuotos on, tietenkin, kömpelösti nimetty (r)Evolution, joka, uskoo ken tahtoo, taitaa olla parasta Hammerfallia sitten... en edes tiedä. Ainakin kymmeneen vuoteen. Eihän se ole lähelläkään erinomaista, sitä ei sovi epäillä, mutta se on sentään kuuntelukelpoinen tuotos. Mukana on pari vitun epätoivoista rallattelua ja fanipalvelusta, mutta kokonaisuutena (r)Evolution on yllättävän jees. Esimerkiksi avaus- ja sinkkuraita Hector's Hymn on jopa hyvä... hammerfalliksi, toki. Levyn päättävä Wildfire taas on rankka, kenties bändinsä nopeimpia ralleja - eli nopeusasteikolla Stratovarius vm. 1998, mikä asettaa sen kymmenkunta pykälää keskimäärin kaikkea muuta Hammerfallin kappalemateriaalia korkeammalle, vaikka jostain Dragonforce vm. 2006 jäädään aika kauas (onneksi). Se, mikä kenties eniten levyssä yllättää, on sen pirteys: kuulostaa siltä, kuin bändillä olisi pitkästä aikaa halua tehdä levy, ei levy-yhtiön sanelema pakko. Tästä pirteydestä kumpuaa myös, oletettavasti, se, että biisit ovat hiotumpia ja (suhteessa, puhutaan kuitenkin Hammerfallista) omaperäisempiä kuin pitkään toviin aiemmin. Luultavasti joku fani on pahoittanut tästäkin mielensä, koska eihän Joacim Cans ja kaverit voi huonoa musiikkia tehdä, mutta näille vatipäille muistutukseksi, että Cans ja kaverit ovat tosiaankin tehneet Infectedin.
Hammerfallin, ja monien muiden levy-vuorovuosin-bändin, pitäisi pitää useammin taukoja, jos lopputulokset olisivat järjestäen näin paljon parempia. Juosten kusten ei tule muuta kuin tahmaiset housut ja ikävä löyhkäpilvi ympärille. Yksinkertaisuudessaankin Live Life Loud on onnistuneimpia Hammerfallin biisejä sitten ainakin Bloodboundin.
Olen sanonut sen jo monta kertaa, mutta aion sanoa sen vielä monta kertaa lisää: Kai Hansen on kova äijä, kun puhutaan power metalin säveltämisestä, ja Gamma Rayn tuotanto aikavälillä 1995 ja 2005 oli käytännössä erehtymätöntä. Valitettavasti vuoden 2005 Majesticia seurasi alamäki, joka alkoi vielä ihan siedettävästi Land of the Free pt. II:llä, mutta To the Metal!... Hyi hyi. Kaikki väsyneet, väkinäiset ja pakotetut Hansen-kliseet yksissä kansissa, taivas varjele. Odotukseni Empire of the Undeadia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, vaikka EP-julkaisulla vuoden verran levyä ennakoineet Master of Confusion ja Empire of the Undead ovatkin ihan kelvollisia ralleja - hieman turhan ennustettavia Hansen-rallatuksia, mutta hei, voisi maailmaan paskempaakin musiikkia ahtaa.
Vasta puheet siitä, että Empire of the Undead olisi tasonnosto To the Metal!:in jälkeen ja että lähes kymmenen minuuttia kellottava avausraita Avalon olisi nykypäivän Rebellion in Dreamland, saivat minut ostamaan levyn hyvin pian ilmestymisen jälkeen. Kyllä, Avalon on hieno biisi ja ehdottomasti levyn kohokohta; kyllä, kappalemateriaali on riittävän korkealla tasolla ollakseen viihdyttävää; kyllä, se on tasonnosto edeltäjästään; kyllä, se on silti varsin kaukana Gamma Rayn kunnian päivistä. Yksikään biiseistä ei ole totaalipaskaa, mutta jos Avalon sivuutetaan (joskin, sekin olisi kaivannut trimmausta), mikään kappaleista ei ole huippuvuosien tasolla. Kliseiden määrä on myös suuri ja esimerkiksi Master of Confusion on puolipakollinen Send Me a Sign -pastissi jne.
Empire of the Undead on vain ihan kelvollinen levy, ei enempää eikä vähempää. Se on osoitus siitä, että Hansenin parhaat päivät säveltäjänä ovat jo takana päin, sillä vuoden 2005 jälkeen hänen kynästään lähtenyt säveljälki on ollut vain kalpea aavistus aiemmasta törkeästä tasosta. Se ei silti tarkoita, että levy ei viihdyttäisi - koska todellakin se viihdyttää - mutta en usko kenenkään elämän mullistuvan sitä kuuntelemalla. Ei ainakaan samalla tavalla kuin Somewhere Out in Spacen kanssa saattoi käydä - ja tämän tiedän varmaksi, joskaan en omakohtaisesti.
Kuten olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa, minulla on aika pitkä historia Fear of Dominationin kanssa, vaikka bändistä en pitkään aikaan suuremmin välittänytkään: se tuntui pitkään tylsältä, tavanomaiselta bilehevibändiltä, joka oli (minulle) kiinnostava vain, koska se oli peräisin Rajamäeltä ja tunnen jotenkuten bändin perustajajäsenen. Yhtyeen kakkoslevyä Create.Control.Exterminate en ole vieläkään hankkinut, mutta menin lähinnä seuraksi MetalOrgyyn 2014 (jos muisti pelittää) ja päätin napata porukan kolmoskiekon Distorted Delusionsin siinä samalla - ihan tukemismielessä, jos ei muuten.
Mutta Distorted Delusions on aika hyvä, oikeastaan erittäin hyvä. Siinä bändi ensimmäistä kertaa kuulostaa kiinnostavalta: se turvallinen ja suoraviivainen ja tylsä industrial-jyystö on yhä mukana, mutta soundi on kehittynyt siitä paljon pidemmälle - jos nyt ei progemmaksi, niin ainakin monipuolisemmaksi. Jo pelkästään kaksi ensimmäistä biisiä levyllä (Paperdoll ja Wicked World) ovat kiinnostavampia kuin mikään, mitä yhtye on aiemmin tehnyt - tähän päälle vielä ne oikeasti uudenlaiset biisit a'la Organ Grinder ja Parasite sekä hävyttömän tarttuva Deus Ex Machina ja hattu nousee päästä. Näin suurta laatuloikkaa en muista vähään aikaan löytäneeni.
Ei Distorted Delusions silti mikään mestariteos ole, mutta kenties sen ennalta-arvaamaton laadukkuus repii minusta irti tavallista antoisammin positiivisia adjektiiveja ja jos ei superlatiiveja niin ainakin komparatiiveja. Se ei ole, mielestäni, edes yhtyeen paras levy, vaikka tiedänkin olevani suunnilleen yhden miehen vähemmistössä tämän kannan suhteen, sillä yhtyeen (kirjoitushetkellä) uusin levy Atlas vie aikuistumisprosessia vielä pidemmälle ja samalla Saku Solinin vokaalitkin menevät eteenpäin aimo harppauksia. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että Fear of Dominationin parhaat levyt ovat ensimmäinen Call of Schizophrenia sekä Distorted Delusions, riippuen kuulijoiden preferenssistä, joten lienee turvallista sanoa, että jos bändiin haluaa tutustua, Distorted Delusions on paras kohta aloittaa. Ja puhun nyt kokemuksesta.
P.S. Älkää antako kömpelön kansitaiteen ja... eh, tasoltaan vaihtelevia julkaisevan lafkan häiritä. Musiikkia ei ole tehty silmille, vaan korville.
Epica on hyvä bändi, mutta se on myös sellainen bändi, josta en ole koskaan innostunut, vaikka yhtyeen musiikin laadusta ei olekaan nokkaan koputtamista. Bändin levyjä kuuntelee ihan mielellään, mutta niitä kuunnellessa ei tule koskaan hihkuttua oivaltamisen tai löytämisen riemusta. The Quantum Enigma on oikein laatuesimerkki tästä: kun kiekkoa kuuntelee, siinä ei ole mitään vikaa (ainakaan musiikissa), mutta kuuntelun jälkeen mikään yksittäinen kappale ei tahdo muistua mieleen ja melodiatkin ovat siellä jossain samassa puurossa. Tahdon uskoa (naiivisti, myönnän), että mikään bändi ei kasva niin isoksi kuin Epica ilman jotakin taetta, että lopputulos on lähtökohtaisesti aina kuunneltavissa ja ainakin hiottua - poikkeuksia tietenkin on alkaen Metallicasta ja tuoreeltaan Machine Headista (Catharsis lievästi sanottuna polarisoi kuulijakuntaa) sekä vaikkapa päättyen AC/DC:n kaltaisiin mammutteihin (kuka kehtaa väittää jotain Blow Up Your Videota tai Stiff Upper Lipiä hyviksi levyiksi voi haistaa pitkän paskan). Epica on tasalaatuinen bändi ja oikeastaan jokaisella kerralla, kun yhtyeen uuden levyn laittaa soittimeen pyörimään, tietää suurinpiirtein mitä on saamassa.
Tämä pitää sisällään sen, että kaikki Epican levyt (ainakin kaikki tuoreimmat) ovat ylimitoitettua paisuttelua, jota kestää aivan liian pitkään. Mark Jansenin sävellykset ovat maneerisia - sen vielä voisin antaa anteeksi, mutta kun jokainen hetki levyllä pitää täyttää sellaisella säädyttömällä pauhulla, että yhtään skeptisempi kuulija joutuu ottamaan taukoja informaatioähkyn sekä audiotulvaan. Joo, bändillä on varaa övereihin orkestraatioihin ja sellainen sopii hyvin sinfoniseen metalliin, mutta soundimaailmasta puuttuu kaikki orgaanisuus, kaikki ilmavuus, kun joka tuutista pursuaa sata raitaa lisää ja aina kun sitä luulee löytäneensä suvantokohdan, ehei, satahenkinen torvisektiohan se siellä töräyttelee. Ihan vertailukohtana: kuunnelkaa ensin yhtyeen alkuaikojen Cry for the Moon ja mikä tahansa The Quantum Enigman biisi ja takaan, että huomaatte kummalla levyllä tuotantoarvot on vedetty katosta ja ylemmän kerroksenkin katosta läpi. Lisäksi, olisi joskus huojentavaa havaita, että Jansen osaisi rajoittaa levyjen kestoa edes kerran alle tuntiin, mutta ei, The Quantum Enigmalla on 13 biisiä, joihin mahtuu intron lisäksi melkein 12 minuuttia kellottava päätösraita... ja jos ei ole vielä riittävästi paisuttelua, mulla on joku digipäkhirvitys, jolla bonusbiisi sekä kakkoskiekko, millä on neljä akustista versiota levyn biiseistä. Yhdellä sanalla sanoen materiaalia on LIIKAA tolkuissaan olevalle kuulijalle.
Simone Simmons on hyvä solisti (vaikka jotkut muuta väittävätkin), levyt ovat hyviä ja Jansenin maneerinenkin kappalemateriaali on laadukasta, mutta liika on liikaa. Aion silti jatkossakin seurata bändin touhuja, koska Epicalla ydin kohdillaan, vaikka rönsyissä onkin paljon vialla.
