On olemassa paljon bändejä, joita tuli teininä kuunneltua, mutta jotka kuulostavat nykyisellään lähinnä puuduttavilta ja aikansa eläneiltä - monilla näistä yhtyeistä ja levyistä on paljon nostalgia-arvoa, vaikka musiikillista merkitystä ei ole. Sittten, tietenkin, on niitä toisen tyyppisiä bändejä ja levyjä - niitä, jotka kestävät, ja jopa paranevat, mitä pidempään niitä kuuntelee, niitä jotka avaavat uusia merkityksiä vasta vuosien intensiivikuuntelun jälkeen. Moonsorrow'n parhaat levyt ovat tätä jälkimmäistä tyyppiä; parhaista levyistä paras on Voimasta ja kunniasta (joka jäi blogin ulkopuolle, vaikka tunnen levyn erittäin hyvin - sitä se kaverille levyjen lainailu tekee, näemmä), mutta Kivenkantaja ei ole kaukana.
Joskus, kun vakavasti pidin listaa maailmaan parhaista kappaleista (kyllä, tästä on aikaa), Raunioilla oli pitkään sijalla 1 - tuo veisu, jossa Ville Sorvali soittaa kappalelistauksen mukaan ovea. Kolmetoistaminuuttinen leviathani on edelleen päräyttävää kuultavaa, vaikka samaa tajunnan repivää efektiä se ei teekään, kun on sittemmin tullut kuultua vieläkin suurempia, pidempiä ja parempia kappaleita. Muut veisut ovat ehdottomasti erinomaisia, mutta - kuten avausraidan kanssa - aivan samaa pysäyttävää vaikutusta ne eivät saa aikaan, kun silloin joskus, kun kiekosta tuli ensikerran tietoiseksi. Epäreilua verrata ensikuuntelukertaan, nuoruuden uhon ihmetykseen, mutta kuten yritin eilisessä tekstissäni sanoa, todella hyvä levy kestää vuosien painolastin - toisin kuin Kurimus, Kivenkantaja kestää taakan hienosti.
Kivenkantaja on bathorymäisen Moonsorrow'n päätepiste - siinä missä myöhäisemmät levyt ovat lähinnä suurta ja tavallista kompleksisempaa black metalia, Kivenkantajan tarinat ja musiikki kertovat suurista soturijoukoista ylväässä marssissa taisteluun, tuhatvuotisista valtakunnista ynnä muista fantasiakliseistä. Tämä saattaa vaikuttaa vain nyky-Moonsorrow'n tutustuneelle oudolta ja vieraannuttavalta, mutta minulle juuri tämäntyylinen Kuusuru on sitä "ainoaa oikeaa". Kuorot pauhaavat, kymmenet kosketinraidat jymisevät ja Ville Sorvali rääkyy keuhkojaan hajalle - ja sävellykset kestävät kantavat suuret sovitukset komeasti.
Tämän tekstin piti olla parempi kuin se on, mutta en jaksa tähän hätään keksiä mitään muitakin kehuja. Kenties olen törmännyt kriitikkojen vakio-ongelmaan: on helpompi ja monesti hauskempi etsiä ongelmia ja nillittää niistä kuin kehua vahvaa joskaan ei poikkeuksellisen nerokasta tuotosta. Mene ja tiedä - ja tutustu samalla Kivenkantajaan.
Yllättävän harva tietää, että suomirässin (tiedän: bändi vihaa termiä, mutta käytän sitä silti - fight the power!) kulmakivi Mokoma aloitti levytysuransa vaihtoehtorockilla. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä (Valu ja Mokoman 120 päivää) eivät taida olla kovin kovassa huudossa oikein missään piireissä, vaikka ilmeisesti eivät ole täysin paskoja kiekkoja. Mutta, kuten tuli jo aloituslauseessa mainittua, Mokomaa ei näistä levyistä tunneta, vaan kolmoslevy Kurimuksesta alkaen yhtyeen suunta on ollut nykymuotoista rässiä keskivertoa paremmilla (ainakin pääosin, ei tietenkään aina) lyriikoilla; en ole kerran tai kaksi kuullut, että yhtyeen kolme ensimmäistä rässikiekkoa ovat ne parhaat, joten eiköhän taklata tätä härkää suoraan sarviin.
Minulla on vakava perspektiiviongelma, joka on sabotoinut Kurimuksen kuunteluni täysin. Ostin levyn kevään 2015 aikana kovien kehujen myötävaikutuksesta, joten minulla ei ole mitään arviointikykyä hämärtävää nostalgiaa levyä kohtaan, mutta (ja tämä on iso mutta) tunnen varsin hyvin yhtyeen myöhempää tuotantoa, erityisesti aivan uunituoretta Elävien kirjoihin -tekelettä, joka on ehdottomasti yhtyeen paras kiekko ja samalla vuoden 2015 parhaita tekeleitä. Uudella levyllä kaikki se, mistä en ole aiemmin ollut täysin varma Mokoman suhteen (etenkin Marko Annalan laulu, mutta myös sävellyspuolen ongelmat), on korjattu; Kurimuksella puolestaan kaikki ongelmantyngät ovat paisuneet juuriksi, versonneet uusia puita ja kadottavat puut metsältä.
Ensimmäinen, toinen ja kolmas kritiikkini on: Marko Annala ei pitkään aikaan ollut kovin erikoinen nokkamies, vaikka lyyrikkona onkin suomen metalli"skenen" kirkkainta kärkeä. Hänen puhtaat laulunsa ovat raa'at väärällä tavalla - ne kuulostavat kouluttamattomalta, mutta eivät vaaralliselta - ja huutoörinä ei ole oikein huutoa, örinää tai kelvollistakaan. Jos vuoden 2003 Annalan tilalla mikrofonissa olisi vuoden 2015 Annala, en pällistelisi Kurimuksen statusta merkkiteoksena, mutta minkäs teet, että huono vokalisti onnistuu pilaamaan muuten kelpo levyn; laatuesimerkkinä olkoon Houkka, jonka hyvä poljento ja napakat riffit menevät täysin kaivoon Annalan voimattoman mölinän takia.
Kappaleet ovat kelvollisia, mutta ne voisivat olla huomattavasti parempia - jotenkin tuntuu, että niistä puuttuu se terävin kärkin, voimakkain tunnelataus, joka on Mokoman parhaiden sävellysten tunnusmerkki. Olen täysin valmis myöntämään, että tämä kritiikkini on peräisin perspektiivivääristymästäni (koska Elävien kirjoihin on A) niin kirotun kova ja B) täynnä tunnetta), mutta eikö levyn silti pitäisi olla... eh, hyvä... vaikka yhtye onkin sittemmin kehittynyt sen tuolle puolelle? Eikö W.A.S.P.:in ensimmäisten levyjen pitäisi olla edelleen hyviä, vaikka The Crimson Idol onkin ilmaantunut maailmaan? Entä Grave Digger? Entä Amon Amarth? Behemoth? Aivan, ei toimi vanha setti enää samalla tavalla, kun se toimi silloin joskus, myyttisessä menneisyydessä, jolloin kesäisin paistoi aurinko ja kaikki oli viattomampaa. Oikeasti hyvä levy kestää vuodet, sen tehneen yhtyeen kehittymisen muihin suuntiin, uusien tuotosten sille asettaman haasteen - Kurimus ei kestä paineita, vaan jää kelvolliseksi, mutta silti verrattaen heikoksi kiekoksi.
Mikä siis oli pointtini? Että Elävien kirjoihin on aivan ällistyttävän kova kiekko, Kurimus ei niinkään. Ja rautalanka vääntyy...
En muista nuoruudestani, että mikään levy olisi herättänyt enemmän keskustelua ja kinastelua kuin St. Anger. Tietenkin, kun ottaa osaaottajien iät huomioon, argumentoinnin taso ei päätä huimannut, mutta silti jokaisella oli jotakin sanottavaa, jotakin uutta vihattavaa tai ihasteltavaa. "Siis mitä", kysyt, "väitätkö, että tunsit jonkun, joka jopa pitää metallihistorian kenties pahamaineisimman levystä?" Kyllä, juuri sitä sanon, ja tiedätkö mitä? Olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään puolustelevaa argumenttia entistä paremmin, vaikka teininä pidin St. Jokea kenties paskimpana levynä koskaan (kuinka väärässä olinkaan...)
St. Anger on vihainen levy. Se on räkäinen levy. Se on ruma levy. Se on monesti atonaalinen tuotos. Se on paluu juurille ties minkä kantriballadipaskan jälkeen. Se on myös susipaska levy, täysin turha kiekko.
Aina kun St. Angerista puhutaan, nostetaan esiin sen surkeat soundit - erityisesti rummut - sekä päämäärätön sävellystyö ja käsittämätön ylimittaisuus (joka on ollut Metallicalle kroonista sitten -80-luvun). Kyllä, soundit ovat paskat, mutta ymmärrän - kuten yritin yllä esittää - ratkaisun esteettisenä yrityksenä paeta ylituotetuista, loppuun asti ProToolsilla hiotuista radioystävällisistä keskitempoisista jollotteluista vaaralliseen ja suoraan kurkkuun tarraavaan aloittelevan bändin vimmaan. Levy kuulostaa tarkoituksella paskalta, koska sillä Metallica ja Rob Rock yrittävät antaa kuvan levystä, joka on äänitetty vanhempien autotallin seinän läpi kasiraitanauhurilla; rummut jyräävät kitarat alleen, kuten treenikämpillä niin usein käy. Pystyn arvostamaan tätä yritystä, halua irtautua totutusta ja tehdä jotakin muuta - se, jos jotain, on Metallican uraa leimaava piirre, niin hyvässä kuin erityisesti pahassa.
Ongelma on kuitenkin se, että Metallica ei ole aloitteleva bändi, joka veivaa keskisormi pystyssä vanhempien autotallista käsin periksiantamatonta ja räkäistä nykymetalliaan - itseasiassa, jos Metallica jotain on, se on kaikkea muuta, maailman kenties suurin metalliyhtye. Soundit ovat paskat, mutta eivät autenttisella ja vaarallisella tavalla paskat (kuten demobändeillä tai vaikkapa varhaisella Venomilla), vaan ylituotetulla ja -mietityllä tavalla: kaikesta kuulee, että näitä ratkaisuja on hiottu puolitoista vuotta studiossa, pyöritelty jokaista riffiä kuulostamaan oikealta, sopimaan etukäteen mietittyyn ratkaisuun. Vaarallisuus musiikissa tulee peräisin pakottavasta vimmasta luoda musiikkia intohimo edellä, tekniikka toisena, ja tämä kuvaus ei kuvaa 2000-luvun Metallicaa edes etäisesti. St. Anger ei ole vaarallinen levy, vaan vaaralliselta vaikuttava levy - todellisuudessa se on varsin turvallinen, huonosti sävelletty ja poikkeuksellisen huonosti sovitettu levy.
Tällainen määrä tekstiä enkä ole edes päässyt vielä siihen itse musiikkiin? Toisaalta se tuskin on tarpeellista: jopa fanaattisimmat fanit myöntävät, että St. Anger ei ole Metallican tähtihetkiä. Se on liian pitkä (75 minuuttia, taivas varjele!), siinä on filleriä kuin laki sallii ja kappaleet itse ovat täysin toivottomia, päämäärättömästi haahuilevia ylipitkiä turhanpäiväisyyksiä. Lyriikat ovat karmeaa kuraa - "frantic - tic - tic - tic - tic - tic - tic - tic -tic - TOC" - ja tavaramerkkimäiseksi tarkoitettu VIHA (tm) vaikuttaa lapselliselta angstivouhotukselta, ei järkevältä, nelikymppisten multimiljonäärien kiukunilmauksilta. Kertosäkeitä toistetaan niin paljon, että huonokin koukku jäisi edes vähän kiinni kuulijaan, mutta ne eivät silti tarraa mistään, vaan ärsyttävät saman tien. En usko, että kukaan Metallican jässiköiden ulkopuolella on nauttinut Invisble Kidin, Shoot Me Againin, All Within My Handsin tai Sweet Amberin kuuntelusta. Ainoa siedettävä ralli levyllä on Purify, jonka jopa sietää kuunnella kerran tai kaksi, mutta tehokuuntelussa sekin murtuu täysin - silti se on heittämällä levyn tähtihetki.
St. Anger on paska levy ja sen esteettinen ratkaisu epäonnistuu omaan mahdottomuuteensa. Jos Metallica olisi todella halunnut tehdä St. Angerista aidosti vaarallisen levyn, sen olisi pitänyt aloittaa ura uudelleen salanimellä, raivata tie ylöspäin pikkuklubien takalavoilta autotallistudioon, jossa kaikki olisi pitänyt äänittää A) ilman ProToolsia, B) ilman Rob Rockia ja C) yhdellä otolla. Ja siinä samalla kappaleet olisi pitänyt tehdä paremmin, mutta jos kaikki vimma todella olisi ollut levynteossa mukana, biisit olisivat hiotumpia, lyriikat vilpittömämpiä ja kokonaisuus saattaisi jopa toimia. Nyt, tällaisena kuin se on, St. Anger on turha levy.
Biisi isketään käyntiin napakalla, tiukasti soitetulla sahausriffillä. Groove on käsinkosketeltava. Rummut tulevat, Kummelia lainatakseni, "normaalisti sisään". Yksinkertainen riffi, suoraviivainen komppi - toimii niin perkeleen komeasti. Sitten, yht'äkkiä, kun riffi moduloi ylöspäin, se pysähtyy. Rumpufilli, joka hidastuu, kunnes pysähtyy täysin. Hiljainen, tuskin kuultavissa oleva haikkaisku. Ja BAM! Riffi iskee täysillä takaisin, suoraan kasvoille, suoraan kurkkuun - jokainen, joka ikinä on räjähdyksen kuullut, virnistelee kuin Cesar Romeron Jokeri.
Yllä on kuvattuna Maple Crossin toisen levyn Next Chapterin parhaan kappaleen, The Last Steps of Joen alku. Nyt kaikki te lippalakkipäiset jonnet (jotka, hyvin todennäköisesti, saatatte olla minua vanhempia) kysytte yhden, varsin merkittävän kysymyksen: mikä vitun Maple Cross? No, istu alas (jos et jo istu), ja kuuntele: Maple Cross on suomalaisen rässin elävä legenda, jonka ura ulottuu aina -80-luvulle asti. Toisin kuin kaksi paremmin tunnettua suomirässin esi-isää, Stone ja A.R.G., Maple Cross ei ole koskaan saanut taakseen kuin vannoutuneen fanikannan, joka ei voi koollaan ylpeillä. Yhtye julkaisi omakustanteena yhden levyn -90-luvun alussa, jonka jälkeen olikin vuosikymmenen hiljaisempaa, ja 2000-luvulla yhtye julkaisi kaksi levyä, joista ensimmäinen Next Chapter.
Miksi, siis, et ole kuullutkaan Maple Crossista, jos kyseessä on niin sietämättömän legendaarinen kulttibändi? Koska se ei ole kovin erikoinen. Kenties asia oli toisin neljännesvuosisata sitten, kun rässi oli (Suomessa) vaarallista ja uutta, mutta vuoteen 2003 mennessä käristen vedetyt kolmeminuuttiset rypistykset eivät oleet enää mitään jännittävää tai sykähdyttävää. Next Chapter tarjoilee kuunneltavia ja unohdettavia kappaleita kolmenkymmenenviiden minuutin ajan, kunnes päättyy - ja kuulija kiittää. Muutamat hienot hetket levyllä - pääasiassa The Last Steps of Joen intro, mikä taitaa olla yksi parhaita introja millekään missään milloinkaan, sekä "ovikello" World Wide Miseryssä - eivät mitenkään pysty pelastamaan kokonaisuutta aneemiselta ja tympeältä lopputulemalta.
Suurin ongelma turhanpäiväisten riffien ja keskinkertaisten kappaleiden ohella on se, että levyltä ei tahdo löytää minkäänmuotoista variaatiota. En tarkoita sitä, että jokaisen levyn pitäisi olla Devin Townsend -tyylinen mielipuolisuuden karuselli, mutta jonkinlainen draamankaari tekisi erittäin hyvää Next Chapterille. Nyt, sellaisena kuin se on, ainoita oikeita, kunnollisia variaatioita tarjoilevat molemmat (vai onko niitä nyt sitten kolme, ja onko sillä väliä?) puhtaasti laulettua osiota - ne pelastavat levyä hieman, mutta eivät mitenkään pysty täysin kahden lyhyen oivalluksen ohella kannattelemaan edes näin lyhyttä levyä.
Next Chapter ei ole kiinnostava levy - vaikka Maple Crossin historian tuntisi, paluulevy tuntuu poikkeuksellisen pahalta antikliimaksilta. Kansikuvaa myöten yleisilme on yhdentekevä, ja monessa mielessä juuri taiteen (minkä tahansa taiteen) suurin epäonnistuminen on yhdentekevyys. Oma suositukseni onkin kuunnella levystä neljä ensimmäistä kappaletta ja jos sen jälkeenkin kiinnostaa, go for it, enjoy.
Vielä yksi ajatus: jos nyt nurisen turhasta homogeenisyydestä ja turhuudesta Next Chapterin kohdalla, mainittakoon, että yhtyeen kolmas (ja tällä hetkellä viimeisin) levy Heimo on huomattava parannus kaikilla osa-alueilla. Vaikka siinä ei olekaan mitään niin ikimuistettavaa nerouden välkähdystä kuin The Last Steps of Joe.
Seuraa tunnustus: ostin Machine Menin esikoislevyn yhdestä syystä, se oli pirun halpa. Siis todella halpa, kirjaston poistomyyntihalpa. Muistin, että yhtyeestä puhuttiin vuoden 2007 ja kolmoslevy Circus of Foolsin paikkeilla jonninverran, mutta en ollut kuullut ainuttakaan kappaletta käyttäessäni lähes euron Scars & Woundsin hankintaan. Tiesin toki, että kyseessä on NWOBHM-lähtöistä suomalaista 2000-luvun melometallia, mutta siinäpä se olikin. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi hankinnan jälkeen, ja unohdin hyllyyn. Nyt, useita vuosia myöhemmin, olen kasvotusten levyn kanssa, jonka olen sivuuttanut lähes totaalisesti.
Scars & Wounds on perusvahva levy: samanlaista melskettä on tehty -80-luvun alusta asti ilman sen suurempia innovaatioita, mutta tokihan tätä kuuntelee sivukorvalla lenkin yhteydessä tai pleikkaria pelatessa. Jos ohitetaan se tosiseikka, että olen viisinkertaistanut levyn kuuntelukerrat parin viimepäivän aikana, en tiedä kuinka paljon mielipiteeni on levyyn perehtymättömyyttä tai sen aitoa laatua, mutta Scars & Wounds toimii. Ilmeisesti yhtyeen lyhyen elinkaaren aikana taso ei juuri heilunut, joten lienee paikkansa tutustua paremmin Machine Menin tuotantoon.
Kappaleista suosikeikseni ovat muodostuneet räväkkä avausraita Against the Freaks sekä melodisempi, hetkellisesti suorastaan hempeilevä The Beginning of the End, mutta muutkin veisut toimivat ja levy kantaa hävettävän lyhyen (vaivoin 40 minuuttia!) kestonsa suuremmitta vaivoitta. Mutta ei niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin: kuten tulin jo sanoneeksi, kappaleita vaivaa innovaation puute, mutta Scars & Wounds menee reilusti perinteiden kunnioittaimsen yli - moninpaikoin levy kuulostaa Iron Maidenin jämäraidoilta jostakin Powerslaven tai Seventh Son of the Seventh Sonin sessioista. Aivan erityisesti Silver Dreams on puhdasta Iron Maiden -apinointia eikä jo kehumani The Beginning of the End kovin kauas keskiaikaisen kidutusvälineen soundista eksy. Samankaltaisuudelle hallaa tekee myös se, että solisti Tony Parviainen - joka hoitaa hommansa hyvin, ei siitä mitään, ja ei onnistu ärsyttämään, mikä ei ole ollenkaan oletusarvo kun puhutaan 2000-lukulaisista B- tai C-luokan melometallipoppoista - kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Bruce Dick-In-Sonilta (haha, oli hauskaa kasiluokalla, joten täytyyhän sen olla nytkin), ja jopa äänenväri on samankaltainen. Tähän päälle kun lätkäistään etenkin Silver Dreamsissa koliseva bassosoundi...
Mutta levy on hyvä, ja sehän tässä tärkeää on. Scars & Woundsin kuuntelu ei kaduta, joskaan ei aiheuta suuria tunnekuohuja myöskään toiseen suuntaan. Tokihan sitä voisi aina toivoa omaperäisempää ilmettä ja niin edelleen, mutta eiköhän kaikki aleta olla tehty jo muutamaan otteeseen tai useamminkin, joten kenties kritiikkini on hieman (joskaan ei täysin) epäreilu. Yritän metsästää jossakin välissä käsiini esimerkiksi yhtyeen kakkoslevyn Elegiesin, mutta saattaa jäädä pelkän kirjastolainan tasolle, joten lienee turhan optimistista odottaa blogitekstiä aiheesta - sen sijaan, jos näkemykseni kiinnostaa, nykäiskää kadulla tai somessa hihasta ja kysäiskää, kenties minulla on jotain lisää sanottavaakin aiheesta myöhemmin.
Muistan kuinka Machine Headin The Blackening julkaistiin ja kuinka kaikki tuntemani metallimediat touhottivat siitä - kuinka yhtye, joka oli joskus -90-luvun puolivälissä onnistunut tekemään yhden tai kaksi hyvää/siedettävää levyä ja sittemmin sortunut susipaskaan nu metalliin, oli tehnyt valtaisan comebackin Through the Ashes of the Empiren myötä. Joku jossakin puhui modernista mestariteoksesta, suuntaviivoista tuliville thrash metal -kiekoille ja -bändeille. En ostanut The Blackeningiä vielä vuosiin, koska olin pihi ja en halunnut käyttää vähiä rahojani levyyn, josta en tiennyt muuta kuin tuntemattomien ihmisten kehut - siispä ostin midpricena alennuksessa olleen Through the Ashes of the Empiren.
Enkä pitänyt siitä, enkä oikein vieläkään tahdo löytää punaista lankaa levyltä. Se on liian paljon sitä, liian vähän tätä; hyviä juttuja, yksittäisiä hetkiä, on kyllä siellä sun täällä, mutta kokonaisuus jää turhan muodottomaksi. Olen todella yrittänyt pitää levystä, mutta en sitten millään saa hyvää otetta siitä, ja jokaisesta kuuntelukerrasta tulee kestävyysottelu kumpi luovuttaa ensin, minä vai levy. Tunnin mittaisena se on myös turhan pitkä.
Oikeastaan vain yksi kappale levyllä, avausraita Imperium, toimii kuin nyrkki silmään. Sen kappaleen ajan löydän sen punaisen langan, ajatuksen siitä Machine Headista, josta kaikki hypettävät ja ilakoivat metallimediamahdit lähes kymmenen vuotta sitten paukuttivat. Lähes seitsemän minuuttia pitkänä tekeleenä se on pitkä, mutta se ei tunnu niin pitkältä - siinä on monia osioita, monenmonituisia riffejä, koukkuja vaikka millä mitoin. Toki toisinaan riffit ja etenkin lyriikat ovat hieman nu metal -menneisyydestä kumpuavia, toisaalta paljon tuosta kappaleesta on myös peräisin Burn My Eyes -aikaisesta riffi-ilottelusta.
Kun Imperium loppuu, tasapaksu ja tasapäistetty turhan lähellä nu metalia liikuskeleva nykymuotoinen thrash metal alkaa. Lähes tuntia myöhemmin huokaan kovaan ääneen ja totean, että vieläkään ei lähde. Erityisesti All Falls Down silittää minua vastakarvaan hiekkapaperilla: se kuulostaa aluksi Slipknotin jämäkipaleelta, kunnes muuttuu sellaiseksi.
Lähes vuosikymmenen on-off-kuuntelulla en vieläkään pääse yli siitä, että Through the Ashes of the Empire ei ole levyni. Se ei innosta minua kuuntelemaan levyä alusta loppuun kerta toisensa jälkeen, mantranomaisella toistolla; se vain alkaa, kestää ja loppuu lopulta. En tiedä mikä tarkalleen on se suuri tekijä antipatiani takana, ja en vieläkään, lähemmäs viidenkymmenen kuuntelun jälkeen, kykene sormella tai sanoilla osoittamaan sitä. Mutta siellä se on jossakin.
Luin vuoden 2010 paikkeilla uudestaan Machine Head -haastattelun, jossa Robb Flynn mainitsi, että Imperium oli viimeinen kappale, jonka yhtye sävelsi Through the Ashes of the Empirelle, ja toimi täten eräänlaisena suuntaviivana seuraavalle levylle. "No", ajattelin, "kenties minun pitäisi tutustua The Blackeningiin... Imperium on kuitenkin Through the Ashes of the Empiren paras biisi reilulla marginaalilla." Niinpä siis ostin The Blackeningin ja voi pojat... Mutta siitä myöhemmin lisää.
Onpahan taas mennyt pari päivää nopeasti - sitä se juhannus toisaalta teettää. Joka tapauksessa vilpittömät pahoitteluni, että The Puppet Masterin kanssa on kestänyt turhan pitkään.
Kun olen mennyt tituleeraamaan Abigailia maailman parhaaksi levyksi ja nallittanut "välivaiheen" King Diamond -tuotannosta (1995-2002), lienee implisiittisesti selvää, että Kinkku itse tuskin enää vanhoilla päivillään kykenee käsittämättömän komean mestariteoksen luomiseen. Paskat: The Puppet Master on King Diamondin paras levy sitten The Eyen tai kenties sitten Abigailin. Se on tarinallisesti maestron vahvimpia (ainakin valovuosia Abigail II: The Revengen edellä), musiikillisesti yksittäiset sävellykset hätyyttelevät Welcome Homen ja The Cursen kaltaisia mestariteoksia ja jos joillakin Kuninkaan levyllä on ollut hieman vajavaiset soundit, niin nyt osutaan maaliin silläkin osa-alueella. Ainoa pikkiriikkinen miinus on se, että kaksi viimeistä kappaletta, Christmas ja Living Dead, ovat hieman filleriltä haiskahtavia, ja levy olisikin (vielä!) parempi, jos ne olisi korvattu yhdellä paremmalla sävellyksellä ja sanoituksellisesti niiden sisältö olisi puristettu tiukemmin yhteen.
Kaikki kappaleet (kahden viimeisen ollessa hieman ambivalenttisia) ovat timanttia - jopa intro, Midnight, on King Diamondin uran parhaita, ihan samalla viivalla mestarillisen The Funeralin kanssa. Tunnelma, Kingin ääni, riffit, melodiat, ihan kaikki on kohdallaan; käsillä on hienosti rakennettu viktoriaanisen kauhutarinan mieleen tuova tuotos. Siinä missä esimerkiksi Voodoo lainasi tarinan askelmerkit Manaaja-elokuvasta, The Puppet Master on aidosti uniikki, ihan selvästi Kingin omasta kynästä kumpuava kertomus päähahmosta, joka joutuu rakkaansa kanssa osaksi uusia marionetteja. Aukikirjoitettuna ajatus kuulostaa typerältä, mutta todellisuudessa se toimii perkeleellisen hyvin.
Hahmojen sielut sidotaan silmiin, jotka nukkemestari ompelee nukeille päähän - kun henkilön omaa verta annetaan nukeille, he pystyvät kävelemään, ottamaan horjuvia huojahduksia mestarin ohjeiden mukaisesti. Todella riipiviä osa tarinaa ei kuitenkaan ole rituaali, jossa silmät irrotetaan, vaan päähahmon ja hänen rakkaansa väliset keskustelut, jotka he käyvät pelkästään käyttämällä silmiään - kun rakas lähetetään pois Budapestissa sijaitsevasta teatterista, levyn sydäntäsärkevin kappale So Sad kuvaa viimeistä kohtaamista rakastavaisten välillä. Tarina päättyy siihen, että päähahmo kykenee yhä näkemään - häirittyään rituaalia, jossa hänen silmänsä irrotettiin alkuperäisestä ruumiista - ja hän roikkuu seinällä, naula kurkun läpi lyötynä oletettavasti ikuisesti. Rakkaustarinat harvoin toimivat (ainakaan metallilevyillä), mutta kerrankin hahmojen väliset tunteet välitetään kuulijalle vailla turhaa pateettisuutta, ja kun hahmot riistetään toisiltaan, hetki on aidosti surullinen.
Muutama hauska tarina levystä, tai ainakin siihen liittyen: kun olin vielä bänditoiminnassa aktiivisesti mukana, Darkness oli yksi niistä kappaleista, joita veivasimme jokaisessa projektissa ja vedimmepä livenäkin pariin otteeseen. Alunperin vain minä huutoörisin kappaleen läpi, mutta kun saimme oikeasti laulavan naissolistin matkaan, versiosta tuli todella hyvä. Samoin kenties levyn paras kappale, Magic, päätyi treeneihimme ja ainakin yhdelle keikalle.
Ei minulla oikeasti ole mitään muuta sanottavaa The Puppet Masterista. Se on helvetin hyvä levy, ja se on Abigailin ohella eniten kuuntelemani King Diamond -levytys, mistä huolimatta löydän yhä uudelleen sieltä-täältä hienoja juttuja. Se ei ole King Diamondin paras levy, mutta se ei jää kauas, ei todellakaan - ja tämä, jos mikä, on iso statement.
P.S. Jos harkitset levyn hankkimista, osta mikälie digipäk-versio, jossa on DVD. En yleensä suosi turhanpäiväisiä digipäkkejä, mutta tällä kertaa bonusmateriaali on hyvää: King Diamond itse kertomassa The Puppet Masterin tarinan täydessä corpsessa ja kahden kynttilän valossa. Parempaa bonusta millekään levylle missään en ole löytänyt, ja olen varsin vakuuttunut, ettei sellaista olekaan.
