torstai 27. helmikuuta 2014

Iron Maiden - Seventh Son of a Seventh Son (1988)

Seventh Son of a Seventh Son (tästä eteenpäin pelkkä Seventh Son) taitaa olla yksi Iron Maidenin suosituimpia ja parhaita levyjä. Kaikki ovat kuulleet vähintäänkin kappaleita - Can I Play With Madness?, The Evil That Men Do tai vaikkapa Infinite Dreams (nämä kolme kappaletta taisivat olla Edward the Great -kokoelmalla, jos en väärin muista) - mutta suurin osa tuntee kokonaisuuden. Levy on erittäin tiukka kokonaisuus vailla heikompia hetkiä, ja kappaleet itse ovat täynnä koukkuja ja oivalluksia, joita riittäisi vaikka muille jaettavaksi.

Mutta se on samalla yksi Iron Maidenin melodisimpia levyjä - niin hyvässä kuin pahassa. Iron Maiden on aina ollut erittäin melodinen bändi, mutta Seventh Sonilla yhtyeen alkuaikojen punkahtava soundi on korvattu koskettimilla ja maalailevilla akustisilla kitaroilla; riffit ja melodiat on myös höystetty aiempaa maltillisemmilla - jos ei nyt easy-lisningmäisillä, niin helpoimmin lähestyttävillä - ratkaisuilla ja taustoilla. Melko kaukana ollaan Iron Maidenin tai The Number of the Beastin räväkkyydestä.

Siinä missä räväkkyttää on karsittu, tilalle on nostettu progelta haiskahtavia elementtejä; tietyssä mielessä Seventh Son kuulostaa kahdeksankymmentäluvun heavy metal -yhtyeen tribuutilta Pink Floydille ja kumppaneille. Jos tämän  näkee ongelmaksi, omapa on häpeäsi, sillä todellisuudessa Eddien kouran puristavassa sydämessä sykkii aito raskasmetalli... jota on höystetty progella. Can I Play With Madness ei ole mitään muuta kuin heavy metallia parhaimmillaan, ja vaikka Infinite Dreams sisältääkin vaikutteita metallikentän ulkopuolelta, ei omissa silmissäni heikennä kappaletta. Kuten olen yrittänyt sanoa koko blogin ajan, olen valmis antamaan anteeksi aiemasta ja totutusta poikkeavan musisoinnin, jos muutos on tehty hyvin.

Ja Steve Harris kumppaneineen on aina osannut muutoksen jalon taidon. Seventh Son kuulostaa samaan aikaan tutulta ja turvalliselta sekä uudelta ja erilaiselta.

Minulla ei ole paljoa sanottavaa Seventh Sonista, koska kaikki on jo sanottu niiiiin moneen kertaan. Levy on mestariteos, kyllä, ja se on viimeinen "kultakauden" Maiden-tuotos. Kultakauden Iron Maidenista on näin ohimennen mainittava, että täytyy nostaa hattua sille kuinka erilaisia kaikki levyt (The Number of the Beastista Seventh Soniin) ovat. Vaikka kaikki kuulostavat keskenään hyvinkin erilaisilta, jokaisen tuotoksen tunnistaa kyllä yhä Iron Maideniksi. Se on taitavan sävellyksen merkki, se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti